Ystävyys

Missä kohtaa tulisi vain antaa olla?

Olen miettinyt tuota monta kertaa. Mulla on tapana antaa ihmisille anteeksi pahatkin virheet, koska haluan uskoa siihen, että he pystyvät muuttumaan. Joidenkin kohdalla annan anteeksi, vaikka tietäisin, ettei tilanne ikinä muuttuisikaan paremmaksi. En tosin tiedä, että miksi. Ehkä mulla on sairaalloinen tarve hoivata ja huolehtia, ottaa toisen ongelmat niskoilleni, jotta tuntisin olevani parempi ihminen. Ehkä koen toisen auttamisen omaksi velvollisuudekseni, koska luulen, ettei hänellä ole ketään muuta, jonka puoleen kääntyä.

Tosiystävän kohdalla nuo ovat itsestäänselvyyksiä. Tosiystävän kohdalla on valmis tekemään lähes mitä tahansa, jotta hänellä olisi parempi olla. Tosiystävän kohdalla se on sen arvoista. 

Tärkeintä on, että tunnistaa todellisen ystävän. Auttaminen saattaa helposti kopsahtaa omaan nilkkaan, jos antaa kaikkensa ja enemmänkin, eikä saa mitään takaisin. Ystävyys on vuorottelua, ottamista ja antamista, yhdessä selviämistä. Minusta sellaista suhdetta ei voi laskea ystävyydeksi, jossa auttaminen/huolehtiminen on pääasiassa toispuoleista. Tottakai tulee hetkiä, jolloin ihminen ei ole parhaimmillaan ja tarvitsee tavallista enemmän apua, mutta tilanne on toinen, jos vuodet vaihtuu ja kaikki pysyy ennallaan.

Elämässäni oli pitkän aikaa ihminen, jota pidin parhaimpana ystävänäni. Rakastin häntä vilpittömästi ja tein mitä vain, jotta hänellä olisi kaikki hyvin. Olin hänen tukenaan vaikeina aikoina, pyyhin hänen kyyneleensä, puhdistin hänen viiltelyhaavansa. Siivosin oksennukset, jos hän veti yliannostuksen lääkkeitä ja valvoin vierellä, jotta kuulisin, että hän hengittää. Ajoin keskellä yötä hänen luokseen jos hänellä oli paha olla, lohdutin, vaikka aina en olisikaan jaksanut. Kaikki ne kerrat, kun pakkasin hänen tavaransa ja otin hänet luokseni asumaan, jotta hänellä olisi parempi olla, eikä hän tekisi itselleen mitään.

Alussa kaikki meni hyvin, sain tukea ja lohduttavia sanoja myös häneltä. Turvauduin häneen, kun hetki oli vaikein ja hän oli se, joille hyvistä uutisista ensimmäisenä ilmoitin. Jossakin kohtaa kaikki muuttui. Pienimmänkin vaikeuden edessä hän murtui ja purki kaiken vihansa minuun. Hän syytti minua siitä, etten välitä. Hän sanoi, että minulla ei koskaan ole aikaa hänelle, että kaikki muut ovat tärkeämpiä, kuin hän. Tuo ei pitänyt paikkansa, sillä järjestin hänelle aina kaiken, jos vain siihen oli mahdollisuus. Nuo haukut saivat minut yrittämään entistä enemmän, yritin olla täydellinen ystävä, mutta mikään ei riittänyt. Oli täysin yhdentekevää kuinka paljon aikaani hänelle uhrasin, kuinka monet haukut häneltä siedin, kuinka monta kertaa hänet pelastin itsetuhoisuudelta - tulos oli aina sama; hän kertoi minulle, kuinka paha ihminen olen. Läheiseni yrittivät saada minua ymmärtämään, ettei tuo suhde ole enää terveellinen minulle. Tiesin sen itsekin, mutta en vain voinut antaa olla, pelkäsin, ettei hän pärjää.

Vuodet vaihtuivat ja tilanne paheni koko ajan. Viillellessään hän ilmoitti siitä minulle, kertoi, että se on minun vikani ja että toivottavasti ymmärrän, kuinka paljon pahaa hänelle aiheutan. Hän saattoi laittaa minulle keskellä yötä viestiä, jossa ilmoitti tappavansa itsensä ja että se on minun vikani, koska olen toiminut niin väärin häntä kohtaan. Ellen itse päässyt paikalle lohduttamaan ja varmistamaan hänen selviytymistänsä, soitin jollekin muulle, esimerkiksi hänen äidilleen.

Viimeinen tikki tuli, kun hän alkoi seurustelemaan narkomaanin kanssa. Tuo mies oli kaikkea muuta, kuin täydellinen poikaystävä. En voi kieltää, etteikö hän saanut hyvääkin aikaiseksi, mutta pääasiassa heidän suhteensa oli erittäin, erittäin tuhoisa. Pahimmillaan poikaystävä hakkasi häntä ja loppujen lopuksi ystäväni oli ajautunut hänen huumemaailmaansa mukaan. Ei hän koskaan mitään käyttänyt, mutta hän joutui myös väistämättä alamaailman silmätikuksi poikaystävänsä takia.

Ystäväni ilmoitti minulle saamastaan tappouhkauksesta. Silloin päätin, etten voi enää katsoa asiaa vierestä, minun on toimittava, vaikka hän suuttuisikin minulle. Sain taivuteltua ystäväni tulemaan luokseni asumaan hetkeksi ja sanoin, ettei hän saa pitää yhteyttä poikaystäväänsä tai kertoa missä hän on, että voisin varmistaa hänen turvallisuutensa.

Eräänä päivänä saavuin töistä tyhjään kämppään, olohuoneen pöydällä oli kirje, missä hän kertoi palanneensa poikaystävänsä luokse. Tiesin, että pelini on menetetty, en voi tehdä enää mitään auttaakseni häntä. Tiesin, että en voi pakottaa häntä mihinkään, sillä hän oli kuitenkin aikuinen ihminen ja kykenevä tekemään omat päätöksensä. Tiesin myös sen, etten enää pysty katsomaan vierestä. Ymmärsin, että vaikka aina tekisin kaikkeni, en koskaan voisi pelastaa häntä. Päätin, että minun on jatkettava eteenpäin ja alettava keskittymään omaan elämääni, en voinut enää elää häntä varten.

Tunsin oloni kauheaksi ihmiseksi. Luulin, että auttamalla häntä voisin joskus olla itsestäni ylpeä ja että ehkä hänkin huomaisi, kuinka paljon olen hänen eteensä yrittänyt tehdä. Toivoin, että hän joskus olisi minulle kiitollinen vaikka tiedän, että sitä tuskin tulee tapahtumaan - hän elää niin syvällä omassa maailmassaan, ettei ole enää kykenevä näkemään, mitä muut hänen eteensä tekevät. Hän pystyy näkemään vain sen, mitä on omasta mielestään tehnyt muiden eteen. Hän näkee vain sen, mitä muut ovat tehneet väärin häntä kohtaan. Hän näkee vain itsensä ja omat petonsa, ei muuta.

Olemme olleet vaihtelevasti yhteydessä noiden tapahtumien jälkeen, mutta kaikki on pinnallista. Luottamukseni ja kunnioitukseni häntä kohtaan on menetetty, en enää voi esittää muuta. Tänä päivänäkin hän syyttää minua siitä, etten koskaan ole tehnyt hänen eteensä mitään hyvää, että minä olen se paha ihminen. Että minä poljen häntä ja käytän häntä kynnysmattona, otan yhteyttä vain, kun tarvitsen jotain.

Totuus on, että otan silloin tällöin yhteyttä häneen, jotta tietäisin, että hän on hengissä ja pärjää. Tiedän, että en enää koskaan voi olla se ihminen, joka hänet pelastaa. En vain jaksa antaa enää enempää, koska tiedän menettäväni viimeisetkin rippeet itsestäni. Suurin syy on kuitenkin se, että tiedän, etten pysty tekemään mitään. Voin alkaa tuohon rumbaan uudestaan ja toivoa parasta, mutta tiedän, että lopussa seison kuitenkin yksin tyhjin käsin huonon olon ja itseinhon kanssa. Se ei ole sen arvoista, ei enää.

***

Nykyään mulla on vain hyviä ihmisiä ympärillä, siitä olen pitänyt huolen. Vaikka mulla olis kuinka huono olo, niin tiedän, että en koskaan joudu olemaan yksin. Nämä ihmiset ovat sellaisia, jotka eivät yritä hyötyä minusta. Nämä ihmiset ovat sellaisia, joita voin auttaa ilman, että minut haukutaan lyttyyn. Nämä ihmiset ovat niitä, jotka saavat minut jatkamaan. Olen kiitollinen heille ja he minulle. Olen onnellinen heistä. Toivon, että en koskaan menetä heitä - he ovat minun sieluni, sydämeni ja elämäni, terveellisessä ja tasapainoisessa mielessä.

***

Ja tuolle entiselle ystävälleni;
Toivon, että hän pärjää elämässään, eikä luovuta. Toivon, että hän oppii näkemään myös hyvät asiat ennen kuin menettää ne. Toivon, että hän oppii arvostamaan muita ihmisiä, eikä aja heitä pois.

Ennen kaikkea toivon, että hän oppii arvostamaan itseänsä ja näkemään itsensä realistisemmin, oppisi tunnistamaan niin hyvät, kuin huonot puolensa ja oppisi pyytämään anteeksi.

Toivon, että hän myös oppii antamaan anteeksi ja kiittämään, unohtamaan jatkuvan katkeruuden, vihanpidon ja marttyyrinä olemisen.

Toivon hänelle siis kaikkea hyvää ja että hän oppii sen, mikä on edellytyksenä sille, että saisi joskus hyvän elämän. Toivon, että hän ymmärtää, että voisi omalla toiminnallaan parantaa tilannettaan huomattavasti, sen avuin hän saisi myös joskus oikean ystävän, joka voi antaa hänelle sen, mitä esimerkiksi minä omilta ystäviltäni saan.

Toivon, että hän joskus ymmärtää, että annoin kaikkeni.