Niin.
En tiennyt olevani raskaana. Eikä sen periaatteessa olis pitänyt olla mahdollista, koska syön pillereitä säännöllisesti.
Pari viikkoa sitten tuli tosiaan sellainen tunne, että mitä jos olenkin, mutta aika nopeasti hautasin ne ajatukset. Olen aiemmin ollut raskaana ja silloin olen kyllä tiennyt ennen testin tekoa, että odotan lasta. Päätin siis, että tästä eteenpäin luotan aina vaistooni, kyllä mie oman kehoni tunnen. Nyt kun jälkeenpäin ajattelee, niin huomaa kaikkea pientä; ruokahalu on kasvanut suunnattomasti (yleensä en masentuneena, varsinkaan ilman lääkkeitä, omaa minkäänlaista ruokahalua), on ollut joitain mielihaluja ja suklaanhimo on ollut järkyttävän suuri. Nuo oireilut kyllä loppu melkein ku seinään pari päivää sitten.
Mulla alkoi myös tiputteluvuoto muutama päivä sitten, joka tuli pahan olon ja lievien vatsakipujen kera. Ajattelin, että mulla on vain kuukautiskierto kärsinyt kaikesta stressaamisesta ja oksennustauti tulossa. Kaikkea muitaki juttuja on ollut, mutta sen huomaa nyt vasta jälkeenpäin. Olen siis kaikki mahdolliset oireet selitellyt itselleni jollain aivan muulla.
Eilen siis oli ihan järkyttävän huono olo: huimasi, oksetti ja heikotti. Ajattelin senkin johtuvan mielialalääkkeistä. No, kävin vessassa, pyyhkimisen yhteydessä käteeni tuli parin sentin kokoinen ''ihopussi'', jonka sisällä oli punainen möykky. Tuijotin sitä vain ihan shokissa, olin kuitenkin yllättävän rauhallinen. Vaikka tiesin mikä se on (aiempi raskauteni päätyi keskenmenoon), niin silti epäilytti. Soitin Bambille ja Piksulle (Piksu oli vielä sopivasti ambulanssivuorossa ja sai sitenkin tietoa), yhdessä pähkäiltiin ja mietittiin, mutta tultiin loppujen lopuksi siihen tulokseen, että se todennäköisesti on sitä miltä näyttääkin.
Soitin vielä illalla IhanalleIdiootillekin. Ensin ajattelin, etten kertoisi hänelle ollenkaan, mutta tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin. Helpotti tosi paljon, kun kuulin sen äänen ja tiesin, että se on mulle tukena. Oli kuulemma onnellinen, että päätin kertoa enkä alkanut valehtelemaan tai pimittämään asiaa. Olen onnellinen siitä, että tiiän II:n olevan minun rinnalla tässä asiassa, exäni ei pystynyt samaan, siitä olen hänelle varmaan ikuisesti katkera.
Olo on hämmentynyt, mutta en onneksi ole vielä tajunnut tapahtunutta. Pelkään sitä kohtaa, kun todellisuus iskee kasvoille. Vielä olen saanut pidettyä itseni kasassa, olo on vain epäuskoinen. Toisaalta tuntuu jopa, että olisin kuvitellut kaiken. Ehkä parempi näin, olen niin väsynyt nyt, etten jaksaisi asiaa vielä käsitelläkään.
***
Jostain syystä en pääse aiemman blogini hallintapaneeliin, mutta koitan jollain ilveellä saada sieltä kirjoittamani tekstin aiemmasta keskenmenosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti