Eilen pidin puhuttelun lähijengille.
Pakotin heidät lupaamaan, etteivät syyttäisi koskaan itseään, jos mulle sattuisi jotain. Suunnittelin lähteväni yön aikana, tarkoituksena oli, että hukutan itseni.
Kävin katsomassa paikankin valmiiksi. Homma kusi siihen, kun halu lähteä kasvoi jo tuolla hetkellä niin kovaksi, että lähdin pikkuhiljaa laskeutumaan jääkylmään veteen. Olin jo reisiä myöten menossa, kun Bambi ja Myyrä pysäyttivät minut. He saivat kiskottua minut jäänreunalta rannalle ja maattiin pienessä supussa maassa. Mie vain itkin ja itkin, pyysin, että he antaisivat minun lähteä, koska en enää jaksa.
Tuntuu pahalta ja hävettää, miten angstisesti käyttäydyn. Uskon, että tauko lääkityksessä ei ainakaan ole ollut avuksi. Riitely äitin kanssa vetää kans ihan pohjalle, tunnen olevani niin huono ihminen.
IhananIdiootinkin kanssa tuli riitaa, kun se sai tietää, mitä olin itseni varalle suunitellut. Se oli hypännyt kavereidensa autosta ulos ja lähtenyt kävelemään pois. Yritettiin hirveässä hädässä selvittää, että mihin se on mennyt. Loppujen lopuksi löydettiinkin se; noin 20km päästä asuinpaikkakunnaltamme. Sain taivuteltua Idiootin kyytiin ja haukuin sen viimeisen päälle, vaikka eipä mulla olis siihen varaa ollut.
Mentiin sitten kuitenki II:n luokse yöksi, nukuin ihan kiinni siinä koko yön. Aamullakaan en vielä halunnut päästää irti, halusin vain tuntea sen lämmön ja kuulla sen sydämenlyönnit.
Nyt ahdistaa. Missä vaiheessa minusta tuli tällainen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti