Mikään ei tunnu miltään.
Haluaisin olla iloinen, mutta eipä tuo pakosta onnistu. Oon taas sitä mieltä, että tämä ei tule koskaan helpottamaan. Tiedän, ettei mikään helpota, koska oon itse niin huono ihminen.
Mie en jaksa hymyillä. En jaksa esittää onnellista. En jaksa olla hyvällä tuulella. En jaksa.
Mulla vituttaa kaikki, enkä halua esittää mitään muuta. Minusta tuntuu, että kaikki minun ympärilläolevat ihmiset suuttuu mulle. Ja niin ne varmaan tekeekin, minun omasta ansiosta. Mutta miten sie kerrot ihmiselle, joka ei ole masentunu, että miltä tämä tuntuu? Ettei mikään ole henkilökohtasta, ei vaan kerta kaikkiaan jaksa olla minään.
Mulle suututaan siitä, että oon epäsosiaalinen. Että yhtäkkiä suljen kaikki ihmiset pois. En voi sille mitään, vaikka haluaisin. Tiedän, että muut ajattelevat, että voin. Mutta kun en voi. Minun ajatusmaailma on tällä hetkellä niin suppea, etten pysty yhdistelemään asioita kunnolla tai hallitsemaan sitä, miten toimin. Kaikki minussa toimii tällä hetkellä jonkinlaisella säästöliekillä; koitan säästää energiaa päivän pakollisiin toimiin, muuhun sitä ei jää.
Tekisi mieli vetää vaan kaikki pohjalle. Taistelu tuntuu turhalta, kun ei pysty näkemään tulevaisuutta. Huominen on ajatuksena raskas ja ahdistava - asia, johon en pysty vaikuttamaan. Se, etten ole koko ajan hallinnassa pelottaa minua. Kaikki uusi pelottaa. Kaikki, mitä en näe, pelottaa.
Elämä on perseestä.
Halleluja tälle optimismille, oon kyllä huippu siinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti