Walk away

Äiti laittoi viestiä.
Kun näin lähettäjän nimen, tulin onnelliseksi. Ajattelin, että vihdoin, vihdoin mie saan oman, rakkaan äitini takaisin. Miksi ihmeessä mie niin ajattelin?

Pakko nyt kertoa hieman taustatietoa, jotta asia olisi helpompi ymmärtää.

Minun entinen avomieheni, jonka kanssa seurustelin viisi vuotta, osti papaltani velaksi moottorikelkan vuosi sitten. Eromme jälkeen hän ei vieläkään ollut maksanut sovittua 400e, vaikka kuinka yritin patistaa siihen, olin jopa tarjoutunut avustamaan 100e verran. Hän motkotti vain korkeasta hinnasta, totesin, että hänen tulisi palauttaa kelkka, ellei hinta sovi. Tuo oli jo siinä vaiheessa myöhäistä, sillä exä oli myynyt kelkan jo eteenpäin. 

Lopulta papallakin meni hermot ja hän alkoi karhuamaan rahojaan exältäni. Exäni meni sitten käymään siellä, vei papalle 100e, sanoi lopun 300e:n olevan minulla, valehteli, että oli maksanut minun puolestani rästivuokria yms. ja tästä syystä pappa voisi pyytää rahan minulta. Minulla ei ollut hajuakaan tästä, sain tietää asiasta, kun äitini ilmoitti, että pappa on vihainen minulle, koska olen pimittänyt häneltä 300e. Pitkän selvittelyn jälkeen sain muut uskomaan, etten oikeastikaan ollut noita rahoja koskaan saanut, mutta olen valmis maksamaan sen 100e, jonka aikoinaan exälleni lupasin.

Meidän perheessämme ollaan todella tarkkoja raha-asioista, etenkin pappa. Tuo kerta on ainoa, jolloin hän on oikeasti suuttunut minulle, koskaan aiemmin en ole hänen vihaansa niskoilleni saanut. Voitte siis arvata, että tuon 100e antaminen papalle on prioriteettilistani ensimmäisimpiä, hetki kun vain saisin sen sairauspäivärahan, jota ei useamman viikon odottelun jälkeen ole vieläkään kuulunut.

Sitten asiaan.


Äiti siis laittoi minulle viestiä, kysyi, lähdenkö käymään papan tykönä nyt viikonloppuna, koska Ranskassa asuva serkkunikin on tullut käymään. Ehdottomastihan minä halusin, innostuin ja kerroin lähijengillekin asiasta. Tuon serkkuni tukea olen kaivannut, arvostan suuresti hänen elämänkokemustaan ja mielipiteitään. Ajattelin, että häneltä voisin saada nykyiseenkin tilanteeseen jotain lohduttavia neuvoja. Sitten muistin sen 100e. Minun ylpeyteni ei kerta kaikkiaan anna periksi siinä, että menisin ilman tuota summaa pappani eteen. Varsinkin, jos menisin selitysten kera, tuntuisi ja näyttäisi varmaan siltä, että exäni on alunalkaenkin ollut oikeassa.

Laitoin siis tänään äidilleni viestin, jossa ilmoitin, että en aio tulla. Sanoin syyksi sen, että Kelan rahat eivät vieläkään ole tulleet, enkä viitsi mennä mummolaan ilman sitä 100e, jonka olen papalle "velkaa".

Vastaus olikin jo odotettavissa: "Selityksiä aina riittää. Nyt pelkät kyllä ja ei vastaukset ovat mielenkiintoisia.. Selityksistä viis veisaan. Vastaan siis muille vain ei, ilman selityksiä. Aikuisena osaat itsekin laskea mitä teet, miksi teet ja mitä haluat. Muut sen aikuisina jo varmasti ymmärtävät ja pystyvät omat johtopäätöksensä siitä vetämään."

Käytännössä tuo tarkoitti siis sitä, että äiti ei aio kertoa perustelujani, olivat ne mitkä hyvänsä. Hän tulee siis toisinsanoen toteamaan vain, että en tullut eikä hän tiedä miksi. Tottakaihan se vaikuttaa muiden korviin siltä, että minua ei kiinnosta, ja se äitin tarkoituksena onkin.

Vastasin viestiin näin: "Anteeksi vain, mutta minusta nimenomaan 'kyllä' ja 'ei'- vastaukset ilman perusteluja on epäpäteviä. Jos sinun pitäis antaa sinun entisen miehen puolesta 100e jollekin ja sulla ei sitä ole, menisitkö käymään tuon kyseisen henkilön luona? Et. Hylkäämisestä sulla ei ole varaa puhua. Mie huusin apua siinä, kun kerroin masennuksesta, sie katosit, jätit minut yksin. Sen sijaan, että aina syyttelet, niin yrittäisit ymmärtää. Mie en teitä vaivaa, jos koen olevani taakkana. Ota selvää masennuksesta, google on hyvä apu. Minun diagnoosi on ollut jo reilu 6kk, joten mikään uusi päähäpisto tämä ei ole."

Tiedän, että en välttämättä hoitanut asiaa parhaalla mahdollisella tavalla. Mulla vain niin suututtaa ja masentaa se, miten äiti minusta ajattelee. Luulin oikeasti, ettei hän koskaan hylkäisi minua, etenkään minusta riippumattoman syyn (kuten sairauden) takia. Tämä saa minut vihamaan itseäni ja sairauttani enemmän, ei toivoakaan, että pystyisin hyväksymään itseni tällaisena, kuin olen.

Olen huono ihminen. En osaa hillitä itseäni. Suututan aina kaikki.
Ahdistaa.