...Ja kuten otsikosta näkyy, meinaan panikoida. En pahasti, mutta kuitenkin. Onneksi ei ahdista, on vaan tyhjä ja yksinäinen olo.
Tämä on se tunne, mitä pelkään. Tunne, että en hallitse kaikkea. Nyt se iskee. En uskalla katsoa peiliin, pelkään, että näen itseni ja masennun liikaa. Aamulla sitten.
Yöt ovat muutenkin ne vaikeimmat; ajatukset jyllää ilman minkäänlaista järkeenkäyvää rataa, kaikki paha nousee pinnalle. Kuten itseinho. Luoja, että vihaan itseäni. Olen aivan kamala ihminen.
Meinasiin jo hädissäni ilmoittaa Myyrälle, että nyt on kriisi, tarvitsen äkkiä seuraa. Päätin kuitenkin, että tilanne ei ole niin uhkaava, että alkaisin muita häiritsemään. Minä aion pärjätä yksin. Tiedän, että kun aamulla herään, olen tyytyväinen itseeni. Tyytyväinen siitä, että pärjäsin itse, ilman apujoukkoja. En aio tuottaa pettymystä itselleni tai muille, aion selvitä. Eihän yksi yö voi niin rankka olla?
Yritän keskittyä omiin hyviin puoliin, kaikkeen siihen, mistä pidän ulkonäössäni. Ajattelin listata ne tänne:
+ Minulla on kivat silmät, erikoiset.
Niiden väriä on vaikea määritellä, kaitpa ne ovat jotain vihertävään taikka kellertävään suuntaan. Pupilleja reunustaa tummansiniset renkaat, ne ovat kivat.
+ Minulla on pitkät, taipuisat ripset.
En ole koskaan liiemmin käyttänyt ripsentaivuttimia, sillä ripsiväri ajaa saman asian. Ne näyttävät pitkiltä ja tuuheilta, joskin toivoisin, että ne olisivat hieman tummemmat. Silmäni vaatii ripsiväriä, muuten olen niin pliisun ja kalpean näköinen.
+ Pitkät kynnet, silloin kun ne sattuvat pysymään pitkinä.
Pidän kynsieni muodosta, minusta ne ovat naiselliset ja kivat. Harvemmin saan tosin kasvatettua pitkiä kynsiä, mutta silloin kun onnistun, pyrin pitämään ne pitkinä kynsilakan avuin. Lempikynsilakkavärini on ehdottomasti musta, siitä alkaa pikkuhiljaa muodostua jo tavaramerkkini.
Enempää hyviä puolia en keksi, mutta parempihan tuokin on, kun että en löytäisi yhtäkään hyvää puolta. Sitäpaitsi olen saanut pidennettyä listaa jo yhdellä kohdalla - kynsillä. Ennen en löytänyt itsestäni muuta hyvää, kuin ripsieni pituuden ja silmien värin.
Melkein hävettää, miten koitan lohdutella itseäni ja todistaa, että olen ihan ok. Vielä naurettavammalta tuntuu se, että yritän uskoa omaan hyvyyteen. Se tuntuu niin mahdottomalta ajatukselta. Minäkö hyvä? Pyh ja pah. Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta.
Koitan kuumeisesti keksiä, mitä tekisin seuraavaksi. Päivällä nukutut muutaman tunnin päiväunet ovat hätistäneet väsymyksen myöhemmälle, joten nukkumaankaan on turha yrittää. Taidan silti ottaa nukahtamislääkkeen, ainakin sen avuin saan nukuttua paremmin. Eikä siitä varmaan haittaa ole, jos poikkeuksellisesti nukkuisin sohvalla... Siinä ei ole niin yksinäistä, kun on kissat kaverina. Ja samalla voin katsoa telkkaria, en tosin tiedä, tuleeko sieltä mitään tähän aikaan. Sallittakoon nämä pienet ''kapinalliset'' sääntöjen rikkomiset, kun olen ensimmäistä kertaa yksin pitkään aikaan.
Pitkästä aikaa odotan huomista ja tulevaa aamua, haluan tietää, että selvisin. Itse. Ihan yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti