Huomenta.
Viikonloppuna onnistuin kadottamaan puhelimeni ja olin viimeyön IhananIdiootin tykönä. Oli hirveä stressaaminen, että miten mahdan ilman herätystä herätä, kun tänään olis taas lääkäriaika. No, eipä heräämisestä ongelmaa tullut, sillä heräsin itsekseen jo 06:54, ihme ja kumma. o.o
Viimeyö oli aikalailla tuskaa, unensaannin puolesta siis. Ei meinannut millään päästä nukkumaan, koko ajan oli joku vikana. Ensin mulla oli ihan sairaan kipeä maha, sitten piti rampata pissalla monta kertaa yön aikana. Niin ja unohtamatta II:n ihanaa naapuria, joka päätti viettää maanantai-iltansa huudattamalla paskaa musiikkia niin lujaa, että tuntu siltä, ku seinät kaatuis päälle. Lupaan, ettei ollut kaukana, että olisin käynyt ite sen tykönä säätämässä musiikkia hiljemmalle (heittämällä musiikkivehkeet ikkunasta ulos) ja pistämällä senki suuta pienemmälle (upottamalla nyrkin niin syvälle sen nieluun, kun se vain ikinä menee).
Ihmeen hyvä olo kuitenki nyt, tosin tuleva lääkäriaika ahdistaa ihan hirveästi. Ennen kaikkea siks, että en muista varmuudella, että mihin aikaan se oli. Yritin toki soittaa MTT:n työntekijälleni, mutta yllättäen häntä ei saa kiinni juuri nyt.
Olen miettinyt, että johtuisko tämä huonompi olo nyt sitten siitä, että en ole äitini kanssa väleissä. Meillehän tuli siis noin pari viikkoa sitten riitaa, jonka yhteydessä kerroin äidille masennuksestani. Big Mistake. Tiesin, että siitä ei seuraa hyvää, siksi en ole aiemmin maininnut hänelle asiasta, vaikka muut ovatkin yrittäneet taivutella minua siihen. Äiti veti siis sen perinteiset kommentit asiaan: "Ainahan sulla on noita tekosyitä kaikkeen." ... "Et sitten parempaa ajankohtaa osannut valita tämänkin asian kertomiseen?" ... "Miksei kukaan ole aiemmin sanonut mitään, kaikki vain vihjailevat, mutta minut jätetään täysin ulkopuolelle?" ... "Ei sulla mikään hätänä ole, laiskuus se vain vaivaa. Sulta nyt löytyy tekoselitykset jokaiseen asiaan."
Huoh. Ja siis tuon keskustelun jälkeen en ole kuullut äitistä mitään. Tuntuu pahalta, koska aiemmin ollaan oltu melkeinpä päivittäin tekemisissä ja äiti nyt kuitenkin on se minun elämäni suurin tukipilari. Tiedän, että ei tämä varmasti sillekään helppoa ole, mutta olen pettynyt siitä, että hän hylkäsi minut noin. Tai ainakin se tuntuu siltä...
Muutenkin olen niin yksin taas. En fyysisesti, mutta henkisesti. Paljon myös senkin takia, että en jaksa tai halua puhua ystävilleni mistään, kaitpa mulla on taas tällainen eristäytymisvaihe menossa.
Voisinpa vaikka seuraavaksi mennä polttamaan ketjussa tupakkaa ja odotella, että se MTT:n työntekijä soittais mulle... Ei huvittais lähteä arvauskeskukseen istumaan turhaa, inhoan muutenkin sitä paikkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti