Olen yksin! Yksin.
Hyvällä tavalla. Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon... Enkä vihaa tätä! Olen tyytyväinen itseeni. Olen onnellinen, että minuun luotetaan sen verran, että saan olla yksin yön kotona. Tuntuu vapauttavalta ja itsenäiseltä, vähän niinku lapsi, joka ensimmäisen kerran saa viikkorahaa... On tosi aikuinen olo, ironista kylläkin, koska oon asunut omillani jo monta vuotta.
Luottamuksenosoitusta tuli myös muutoinkin. Bambi on aiemmin piilottanut minun lempisakseni (siis ne, joita pääasiassa olen viiltelyyn käyttänyt), tänään sain ne takaisin. Tosin rakas, pikku kanaemo (anteeksi muru tuo ilmaisu ;>) ajoi minut ensin tupakalle, jottei hänen hyvät kätkönsä paljastu. Ihana Bambi. <3 Bambi ilmoitti myös, että hän haluaa tulla seuraavalle lääkäriajalleni, jos vain pääsee. Halusi kuulemma kertoa, kuinka hienosti olen pärjännyt. Tuntuu hyvältä, että minuun luotetaan. Tuntuu hyvältä, ettei ystävien huoli ole enää niin suurta. Tuntuu kerrankin suht hyvältä.
Päivällä ollut MTT-tapaaminenkin sujui yllättävän hyvin. Minun elämän kartoittaminen aloitettiin, yllätyin, kuinka pahalta jotkin puhutut asiat tuntuivat. Olin aiemmin varma, että olen sinut varhaislapsuuteni kanssa, mutta ilmeisesti asia ei sitten olekaan niin... Ehkä tuo MTT:n keskusteluhuone vain on sellainen paikka, että siellä ajattelee asiat eri tavalla, kuin kotona. Kotona voin esimerkiksi kahvipöydässä keskustella ongelmistani, ahdistuksestani ja masennuksestani ilman pienintäkään pahaa oloa. Kai tuo valehtelun taito on parantunut vuosien aikana, olen aina ollut hyvä erilaisten roolien vetämisessä.
Myyrä oli tämänpäiväisessä tapaamisessa mukana. Tästäkin on jo pikkuhiljaa muodostunut tapa; Myyrä pitää huolta, että muistan mennä ajoilleni ja tulee aina mukaan. Psykiatrian pkl:n odotushuoneessa istuminen ei tunnu lähellekään niin ahdistavalta, kun vieressä on jotain tuttua ja turvallista.
Tapaamisen jälkeen kävimme kahvilla, hoidimme pari paperiasiaa ja sitten pääsinkin takaisin kämpille. Tuo ''ulkomaailmassa'' vietetty aika tuntui aivan hirveän jännittävältä, aivan kuin en koskaan olisi aiemmin poistunut kämpiltä... Olen hämilläni. Missä kohtaa kaikesta on tullut niin vierasta ja vaikeaa? Olen asunut tässä pikkukaupungissa jo useita vuosia, jostain syystä kaupungille meno tuntuu kuitenkin turvattomalta, uudelta ja haastavalta.
Kämpille päästyäni mulle iski ihan tajuttoman paha olo, oksetti aivan valtavasti ja kuumekin nousi. Nukuin muutaman tunnin ja olo helpotti aika reippaasti, nyt on jo lähes normaali olo - myös kuume on kadonnut? Onkohan mahdollista, että psyykkinen paha olo purkautuu noin fyysisesti? En ainakaan muuta järkevää selitystä keksi tuolle äkilliselle kuumepyrähdykselle ja oksetukselle. Hmm. Suurien ahdistuskohtauksien/ahdistavien tilanteiden jälkeen on mulle ihan normaalia, että tuntuu, kuin kuume nousisi. Ei se kuitenkaan koskaan ole varsinaisesti noussut... Lisäksi mulle tulee nykyään helposti stressi-ihottumaa, joten voihan se olla mahdollista, että ahdistus näkyy sitten erilaisina somaattisina oireina, en tiedä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti