Parempi huominen?

Huomenta.

Ensimmäisenä herätessä alko stressi puskemaan päälle, voi, kuinka yllättävää ja ihanaa. Onneksi Kämppis oli keittäny mulle kahvia valmiiksi, sentään jotain ihanaa tässäkin aamussa. :) Kämppis lähti siis kouluun ja jää todennäköisesti loppuviikoksi koulun asuntolalle. Mietittiin me kyllä tuossa aiemmin sitä, että jos Kämppis jäisikin minun luokseni asumaan ihan virallisesti. Todettiin kuitenkin, että käytännössä tuo olisi tällähetkellä mahdotonta; asumistuki- ja sairauspäivärahahakemukset menisivät molemmat uusiksi, joten siitä aiheutuisi liikaa stressiä mulle tällä hetkellä. Sitäpaitsi pitäähän minun koittaa pärjätä myös yksin.

Eilen istuttiin illalla Kämppiksen kanssa tupakalla. Kerroin hänelle siitä, kuinka mulla tämä nykyinen tilanne suututtaa. Hän olisi tahtonut auttaa, mutta ei kuulemma löytänyt oikeita sanoja, joilla voisi lohduttaa. Mietin hetken ja totesin, että ainoa, joka tähän tilanteeseen voi löytää ratkaisun, olen minä.

Tällä hetkellä olen se yhteiskunnan riippakivi. Minusta ei ole mihinkään, minusta ei ole hyötyä kenellekään, olen vain taakkana. Se ottaa päähän. Varsinkin, kun en tiedä, mitä mun pitäis tehdä että paranisin. Kämppis totesi tuohon, että minun pitäis miettiä vuosi taaksepäin, millainen tilanne oli silloin. (Tein töitä melkeinpä 24/7, aamut hoitotöissä ja illat turvallisuusalan tehtävissä. Kuukausittainen tuntimäärä hipoi noin 270-280h, johon päälle vielä opiskelut.) Silloin annoin kaikkeni. Työlle. Koulu jäi pikkuhiljaa toissijaiseksi, työt veivät kaiken ajan. Edes ihmissuhteille ei jäänyt melkein ollenkaan aikaa. Olinko tuolloinkaan onnellinen? Olinko onnellinen, kun en ollut taakkana, vaan olin se, joka otti kaiken taakan harteilleen? En. En ollut onnellinen.

Elin pienessä uskossa siitä, että jos en tehnyt kaikkia minulle asetettuja tehtäviä (ja mielellään vielä enemmänkin), niin olin epäonnistunut. Takaraivossa painoi kokoajan ajatus siitä, että minun on jaksettava, minun on tehtävä. Minun, ettei muiden tarvitsisi. Minun, että muut saisivat levätä välillä. Mutta kuinka kävi omien lepoaikojen? Niiden vähetessä stressi luonnollisesti lisääntyi, unet vähenivät stressin takia, aloin palamaan loppuun. Ja tässä sitä nyt ollaan, vuotta myöhemmin - Riippakivenä.

Uskon, että avain kaikkeen on siinä, että minun on vain hyväksyttävä sairauteni. Minun on hyväksyttävä, että en ole työkuntoinen ja minun EI TARVITSE TÄLLÄ HETKELLÄ OLLAKAAN. Mutta miten? Kuinka pystyisin hyväksymään tuollaisen asian, kun olen aina tottunut tekemään kaiken itse? Kai minun on vain tajuttava, ettei maailma (tai työpaikkojeni tilanne) kaadu siihen, että välillä lepään. Eihän minun aina tarvitse olla tavoitettavissa.

IhanaIdiootti sanoi, että työhön palatessa en saisi tehdä enää niin pitkiä päiviä. Että minun on _ymmärrettävä_ se. Naureskelin hänelle, pidin asiaa toisaalta vitsinä. Hän oli tosissaan, käski lopettaa nauramisen. Nyt mietin, että varmaan juuri tätä hän tarkoitti; vaadin itseltäni valtavia ja olen aina valmis korjaamaan muiden sotkut. Kukaan ei jaksa sitä loputtomiin. Jos en ymmärrä sitä, olen pian samassa tilanteessa uudestaan. Hitsi, noin yksinkertainen asia ja vasta nyt ymmärrän, mitä hän tarkoitti! Joissain asioissa osaan olla niin hidas...