Päivä lähti käyntiin paremmin ku hyvin.
Pitihän se arvata, että kaikki kusee. Ois pitäny tietää, niinhän se menee aina muutenki.
Oli siis tarkoituksena, että lähen Kämppiksen kanssa käymään hänen kotikylässään, saisin kaivattua irtiottoa arjesta ja voisin unohtaa kaiken hetkeksi. Saisin tilaa hengittää. Uuden ympäristön, missä ei ole mitään, joka muistuttaisi aiemmista paskoista.
Pyysin Myyrää kissavahdiksi. Tottakai hän suostui. Myyrä haluaa aina auttaa.
Samalla Myyrä kertoi, että on laskeskellut minun velkojani hänelle. Kuulemma ei tarvinnut ahdistua, sillä ne katsotaan vasta sitten, kun taloudellinen tilanne on parempi. Tottakai ahdistuin. Kiitollisuudenvelka Myyrälle on niin suuri, etten voi pyytää häneltä enempää. Ilmoitin siis, etten lähde. Kämppis pettyi.
Olen paska ihminen. En oikeasti osaa muuta, kuin olla muille taakkana. Tuntuu, että käytän kaikkia ihmisiä vain hyväkseni, vaikka se ei todellakaan ole tarkoitus. Tuntuu pahalta. Vihaan itseäni.
En usko, että tulen koskaan selviämään tästä kaikesta. On aivan liian paljon asioita, mitä minun pitäisi pystyä järjestämään. Etenkin ne raha-asiat. En tule koskaan pystymään siihen jostain sairauspäivärahasta ja asumistuesta. En koskaan.
Mikä järki on yrittää, kun tietää, että ei kuitenkaan onnistu? Olen yrittänyt niin kauan ja niin monissa asioissa, etten tiedä kuinka kauaa enää jaksan. Olen velkaa kaikille ympärilläoleville ihmisille, jos en rahallisesti, niin sitten henkisesti. En tiedä, pystynkö maksamaan takaisin. Edes niin, että olisin hyvä ystävä. Koska jos rehellisiä ollaan, niin milloin olen siinä kunnossa, että jaksan olla hyvä ystävä? En voi antaa päivämääriä. Ainoa, mitä voin tehdä, on pyytää muita odottamaan. Ja oon pyytäny jo ihan liikaa. Aivan vitusti liikaa.
En voi enää tukeutua muihin. En kertakaikkiaan voi.
Olen omillani nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti