Muistelua: 2012 - Tyhjennyspäivä

Nyt kun olen ottanut itseäni niskasta kiinni jo sen verran, että olen myöntänyt ääneen voimattomuuteni ja uupumukseni, päätin myös aloittaa vauvasta aiheutuneiden kipeiden muistojen käsittelyt. Hiljaa hyvä tulee, eli se vähäinenkin, mitä kirjoitettua saan, on eteenpäin.

Kirjoitus on jatkoa 08.05. kirjoittamalleni blogikirjoitukselle ''2012 - Tauon jälkeen''. Päätin, että kirjoitan asiat niin kuin ne mieleen tulee, enkä välitä kirjoitusvirheistä yms.

Kirjoitan asiasta suht yksityiskohtaisesti, koska kipeimmät kohdat ovat juurikin niissä pienimmissä asioissa. En siis suosittele lukemaan seuraavaa, jos pelkkä ajatus raskauden keskeyttämisestä, keskenmenosta, verestä tai vastaavasta inhottaa.

- - -

Sain suorittaa kohdun tyhjennyksen kotona sillä ehdolla, että minulla olisi koko ajan täysi-ikäinen ihminen vierellä valvomassa tilannetta. Mukaani annettiin synnytyksen käynnistyslääkkeet, joiden ottamisen jälkeen tuli maata tunti. Lääkkeet saavat siis aikaan kohdun supistelua, jonka seurauksena raskausmateriaali poistuu. Tuo supistelu tuntuu siis samalta, kuin kovat alavatsakivut pahoinvoinnin kera. Tunnin paikallaolon jälkeen piti liikkua mahdollisimman paljon, jotta raskausmateriaalin poistuminen helpottuisi. Poistuva raskausmateriaali ''ponnistettiin'' wc-pönttöön.


En muista, että mulla olis ikinä ollu niin kamala olo, mitä sinä aamuna. Olin hädin tuskin nukkunu koko yönä ja se vähänenki, mitä sain nukuttua, oli tuskaa.

Aamulla laitettiin Miehen kanssa kaikki valmiiksi. Tehtiin mulle peti sohvalle ja sohvapöydälle laitettiin kaikkea tarpeellista, mitä voisin tuon tunnin aikana tarvita. Telkkarista tuli sopivasti jotaki hömppää, aattelin, että se veis ajatuksia pois kivuista ja ahdistuksesta.

Pelon ja ahdistuksen sekaisin tuntein otin sitten lääkkeet ja menin sohvalle makaamaan, Mies istui sohvan toisella laidalla ja silitteli minun jalkoja. Väsymys vei kuitenki voiton ja nukahdin muutamaksi tunniksi. Heräsin viiltävään kipuun ja ryntäsin vessaan. Siinä kohtaa käsitin, että minusta ei tule äitiä ja ihan sama mitä teen, ei asia enää muutu miksikään. Asian ymmärtäminen iski tajuntaan aivan käsittämättömällä voimalla ja itkusta ei meinannu enää tulla loppua.

Itkin, juoksin vessaan, itkin, juoksin vessaan, itkin, juoksin vessaan, itkin...

Joka kerta, ku ponnistin, tuntu että joku olis lyöny minua puukolla sydämeen. Se henkinen kipu, lohduttomuus, ahdistus ja itseinho oli jotain niin käsittämätöntä. Minusta tuntu, että jokasella ponnistuskerralla osa minun sydämestä ja elämästä katosi. Jokanen ponnistus vei minua vain lähemmäs kaiken menettämistä ja tietoa siitä, etten enää koskaan tuntis vauvaa minun vatsassa. Mielessä pyöri kuvia siitä, mitä mulla olis voinu olla. Kuvia siitä, kuinka minun lapsi on minun sylissä, kuvia siitä miten toisenlainen elämä mulla olis voinu olla. Millanen elämä minun vauvalla olis voinu olla. Ja se kaikkein pahin ajatus kaikista, eli tieto siitä, ettei mikään noista mielikuvista koskaan toteutuisi.

Olin just nousemassa pöntöltä, ku tunsin, että jotaki on tulossa. Hätäännyin ja työnsin paperia alle, ettei ne veret tulis mulle housuihin. Tiesin jo ennen ku edes katsoin, että mitä mulla oli kädessä. Se pieni asia oli se, mistä minun olis pitäny pitää huolta. Se, jota minun olis pitäny elämässä ohjata ja rakastaa. Se, jolle olisin ollut elinehto ja jonka elämä minun olis pitäny turvata. Se, jonka hengen eteen minun olis pitäny tehdä kaikki, mitä ikinä voin. Se pienen pieni asia oli minun vauva, joka ei koskaan tulis saamaan mitään noista. Sitte iski paniikki ja se tippu pönttöön.

Tässä kohtaa muistot sumenee. Muistan, että huusin. Huusin ja itkin hysteerisesti sen pöntön äärellä ja tuijotin kaiken veren sekaan. Halusin etsiä sen sieltä ja ottaa sen syliin, toisaalta halusin niin kauas, ku mahdollista. Muistan, että Mies juoksi minun luo, otti minut syliin ja piti kiinni. Ja mie huusin ja itkin ja käsitin, että menetin sen, mitä eniten rakastin. En kerta kaikkiaan pystyny vetämään sitä pönttöä, en mie voinu, koska minun elämä oli siellä.

Sitte Miehen puhelin soi. Mies sano, että sen pitää lähteä. Itkin, että ei se voi jättää minua nyt, se on luvannu, että on minun kanssa. Kuulin kaikki ne vanhat selitykset mitä ennenki, jotka osaan sanalleen ulkoa. En jääny kuuntelemaan loppuun, vaan lähdin.



''Keinutan, kuuntelen
sut suojaan peittelen
Keinutan, myöhä on
jo kuulen aallokon

Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan

Yötä vasten vaikka lähdet
jatka vain vaikka on
se suuri suunnaton
Kohti valkeata rantaa
laivaan mun laulujen
sä kuljet tietäen

Ettet pelkää enempää
siel on monta kynttilää
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan

Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää
Nuku vain jos väsyttää
vielä valvon vierellä

Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan
Ja lohtu on mulle
että siellä on kaikki sulle''

Johanna Kurkela - Prinsessalle