Pikapäivitys

Eilinen lääkärikäynti meni ihan hyvin. Sairaslomasta on ollut hyötyä, koska fyysiset stressioireet ovat vähentyneet (stressi-ihottuma, vatsakipu) ja olen paljon rauhallisempi. Huonoa oli kuitenkin se, että suhtaudun omaan kuolemaani liian välinpitämättömästi ja tästä syystä voin kuulemma olla itselleni riski. Sairasloman jatkamista suositeltiin ja suostuinkin siihen, kaiken kaikkiaan sitä kirjoitettiin toukokuun puoliväliin asti. Pari reseptiä uusittiin, mutta päätettiin, että annostusta pidetään kaikissa toistaiseksi samana.

Sanoin myös lääkärille keskenmenoepäilystä. Juteltiin siitä ja sain vahvistuksen, että kyseessä on keskenmeno. Myös tämän takia lääkäri halusi pitää sairaslomalla, koska vielä ei ole tietoa siitä, kuinka tulen keskenmenon käsittelemään.

Olis tänä aamuna ollut ultraääni, missä katsotaan, onko kohtu tyhjentynyt kunnolla. Oli kuulemma tarpeellista mennä, koska verenvuoto ei ollut loppunut. No, en mie sinne mennyt, koska nukahdin aamulla ja heräsin vasta puolenpäivän maissa... Yön aikana verentulo on kuitenki loppunu ja se on ihan hyvä merkki.

Draamaa lähijengissä

Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen eilen, mutta en kerinnyt kirjoittamaan loppuun. Jatketaanpa siis nyt.

***

Kämppis lähti eilen kotipaikkakunnallaan käymään, sitä ennen hän oli piilottanut kaikki teräaseet, jotta en tekisi itselleni mitään. Huomasin tämän vasta muutamaa tuntia myöhemmin, kun tulin kiireessä kämpille ja piti jollain ilveellä saada ruokapakkaus auki. En tosin tiennyt, kuka oli veitsien ja saksien piilottamisen takana.

Suutuin ihan käsittämättömän paljon, kun huomasin teräaseiden puuttumisen. Laitoin sitten raivopäissäni lähijengilleni viestin: "Nyt kaikella kunnioituksella: MINUN KÄMPPÄ, MINUN SÄÄNNÖT. MIE YMMÄRRÄN, ETTÄ JOKU TEISTÄ ON OLLU HUOLISSAAN JA PIILOTTANU ___KAIKKI____ TERÄASEET, MUTTA RAJANSA KAIKELLA! oikeasti, jos mie itteni tapan, niin sitä ei parit teräaseet estä. mulla vituttaa ihan suunnattomasti, koska on aika hankala saada ruokapakkauksia auki ilman puukkoa tai saksia. JOKU RAJA, AIVAN SAMA HUOLEN MÄÄRÄLLE. Ja tämä viesti menee teille kaikille."

Khröm. En tietenkään olis voinu hoitaa asiaa toisella tavalla. No, Kämppis tunnusti, että hän on kaiken takana. Olin hänelle aika ilkeä, sanoin, ettei tarvitse tulla enää minun luokseni, ellei osaa olla ihmisiksi. Bambi oli laittanut viestin takaisin, jossa käski minun olla kiukuttelematta hänelle. Ihana Bambi, aina yhtä suorapuheinen, siksi mie sitä rakastanki. No, tänään herättyäni olen sitten soitellut lähijengin läpi ja pyytänyt anteeksi eilistä käytöstäni. Tiedän, että tuo meni minun puoleltani vähän yli - etenkin se, että syytin kaikkia, vaikken tiennyt kuka asian takana on. Ja muutenkin.

Mulla vain niin harmitti, kun huomasin, että joku ei luota minuun. Olen omasta mielestäni pärjännyt suht hyvin, eli en ole viillellyt sairaalareissun jälkeen. Tulin surulliseksi, koska huomasin, että joku epäilee minua. Tiesin kyllä, että ihan minun parasta ajatellen oli toimittu, mutta koska olin niin nälissäni, väsynyt ja harmistunut, niin en osannut käsitellä asiaa oikein.

***

Olin eilen illalla kuskina kaverille (Mersumies), ajattelin, että se veisi ajatukset pois ahdistuksesta. Hyvinhän se menikin, oli mukavaa ajella ja jutella niitä näitä. Aika hyvin sain siirrettyä ajatuksia pois, ahdistuksesta muistutti vain välillä alavatsassa viiltelevä kipu.

Iltaan tuli kuitenkin yllättävä käänne, sillä auton kyytiin hyppäsi nainen, jonka kanssa en ole kovin suotuisissa väleissä. Tai siis, en tunne häntä tai ole koskaan jutellut hänen kanssaan, mutta hän on silti tiennyt kertoa minusta ja etenkin seksielämästäni ympäri kyliä. Lisäksi hän on seuraillut minua, jos olen ajanut IhananIdiootin autolla, hiillostanut perässä kiinni tai estänyt minua pääsemästä ohitse. Kaikki tuo on siinä mielessä ymmärrettävää, että hän oli IhanastaIdiootista mustasukkainen, koska oli siihen niin rakastunut. Enkä yhtään ihmettele miksi. ;)

No, pyrin kuitenkin nielemään kiukkuani ja käyttäytymään asiallisesti. Juttelin niitä näitä ja olin mahdollisimman kiltti ja ystävällinen; kehuin hänen rakennekynsiään ja annoin sympatiaa työasioista. Toivottavasti tuo omantyylinen vittuiluni meni perille; mulla olis ainakin aivan hirveä olo, jos joku josta olisin puhunut paskaa käyttäytyisi oikein kiltisti minua kohtaan. Tuskinpa tuo kuitenkaan paskanjauhantaa lopettaa, mutta ehkä se saa kuitenkin ajattelemaan uudemman kerran.

***

Heräsin tänään jo kuuden maissa IhananIdiootin silittelyihin. Oli hyvä olla... :) Eilen illalla taisi yksi jos toinenkin itku tulla, kun aloin perjantaista järkytystä miettimään. Pikkuhiljaa alkaa tuokin asia tuntumaan todelta... Heräsin myös alkuyöstä painajaiseen, onneksi II oli vieressä ja käsitti olla loppuyönä päästämättä minusta irti.

II lähti töihin joskus 6.30 pintaan, koitin kyllä vielä nukkua vähän, mutta en saanut unta. Nousin sitten ylös ja soittelin Kämppikselle, samalla siivoilin ja tiskasin II:n luona. Nyt rantauduin tähän Myyrän luokse (asuu II:n naapurissa, aika kätevää) aamukahville, tunnin päästä olisi meno MTT:lle. Nyt olis sitten se lääkäriaika, katsotaan, miten käy sairasloman ja lääkityksen suhteen.

JA KELAN RAHAT EI VIELÄKÄÄN OLE TULLEET. Hmm, alkaa kärsivällisyys pikkuhiljaa loppua.

Yksin

Olen yksin kämpillä. Ahdistaa.

Voiko mulla tosiaan olla näin huono tuuri? Aina ku ajattelee, ettei tämä voi enää pahemmaksi mennä, niin jotain sattuu. Pakkohan tämä on joku merkki jostain olla? Tuntuu siltä, että olis oikeastikin niin paljon helpompaa sulkea silmänsä lopullisesti. Ihan sama, vaikka se olis kuinka pelkurimaista ja itsekästä, mutta täytyykö minun tosiaan jaksaa tämä kaikki?

Yritän hymyillä, yritän jaksaa. Mitä sitten, kun suojamuuri kaatuu? Ku en saakaan enää pidettyä itseäni kasassa, vaan romahdan?

Olen miettiny viime keskenmenoa. En oikeastaan muuta pysty miettimään. Mulla on ikävä, aivan suunnaton ikävä.

Muistelua: 2012 - Tyhjennyspäivä

Nyt kun olen ottanut itseäni niskasta kiinni jo sen verran, että olen myöntänyt ääneen voimattomuuteni ja uupumukseni, päätin myös aloittaa vauvasta aiheutuneiden kipeiden muistojen käsittelyt. Hiljaa hyvä tulee, eli se vähäinenkin, mitä kirjoitettua saan, on eteenpäin.

Kirjoitus on jatkoa 08.05. kirjoittamalleni blogikirjoitukselle ''2012 - Tauon jälkeen''. Päätin, että kirjoitan asiat niin kuin ne mieleen tulee, enkä välitä kirjoitusvirheistä yms.

Kirjoitan asiasta suht yksityiskohtaisesti, koska kipeimmät kohdat ovat juurikin niissä pienimmissä asioissa. En siis suosittele lukemaan seuraavaa, jos pelkkä ajatus raskauden keskeyttämisestä, keskenmenosta, verestä tai vastaavasta inhottaa.

- - -

Sain suorittaa kohdun tyhjennyksen kotona sillä ehdolla, että minulla olisi koko ajan täysi-ikäinen ihminen vierellä valvomassa tilannetta. Mukaani annettiin synnytyksen käynnistyslääkkeet, joiden ottamisen jälkeen tuli maata tunti. Lääkkeet saavat siis aikaan kohdun supistelua, jonka seurauksena raskausmateriaali poistuu. Tuo supistelu tuntuu siis samalta, kuin kovat alavatsakivut pahoinvoinnin kera. Tunnin paikallaolon jälkeen piti liikkua mahdollisimman paljon, jotta raskausmateriaalin poistuminen helpottuisi. Poistuva raskausmateriaali ''ponnistettiin'' wc-pönttöön.


En muista, että mulla olis ikinä ollu niin kamala olo, mitä sinä aamuna. Olin hädin tuskin nukkunu koko yönä ja se vähänenki, mitä sain nukuttua, oli tuskaa.

Aamulla laitettiin Miehen kanssa kaikki valmiiksi. Tehtiin mulle peti sohvalle ja sohvapöydälle laitettiin kaikkea tarpeellista, mitä voisin tuon tunnin aikana tarvita. Telkkarista tuli sopivasti jotaki hömppää, aattelin, että se veis ajatuksia pois kivuista ja ahdistuksesta.

Pelon ja ahdistuksen sekaisin tuntein otin sitten lääkkeet ja menin sohvalle makaamaan, Mies istui sohvan toisella laidalla ja silitteli minun jalkoja. Väsymys vei kuitenki voiton ja nukahdin muutamaksi tunniksi. Heräsin viiltävään kipuun ja ryntäsin vessaan. Siinä kohtaa käsitin, että minusta ei tule äitiä ja ihan sama mitä teen, ei asia enää muutu miksikään. Asian ymmärtäminen iski tajuntaan aivan käsittämättömällä voimalla ja itkusta ei meinannu enää tulla loppua.

Itkin, juoksin vessaan, itkin, juoksin vessaan, itkin, juoksin vessaan, itkin...

Joka kerta, ku ponnistin, tuntu että joku olis lyöny minua puukolla sydämeen. Se henkinen kipu, lohduttomuus, ahdistus ja itseinho oli jotain niin käsittämätöntä. Minusta tuntu, että jokasella ponnistuskerralla osa minun sydämestä ja elämästä katosi. Jokanen ponnistus vei minua vain lähemmäs kaiken menettämistä ja tietoa siitä, etten enää koskaan tuntis vauvaa minun vatsassa. Mielessä pyöri kuvia siitä, mitä mulla olis voinu olla. Kuvia siitä, kuinka minun lapsi on minun sylissä, kuvia siitä miten toisenlainen elämä mulla olis voinu olla. Millanen elämä minun vauvalla olis voinu olla. Ja se kaikkein pahin ajatus kaikista, eli tieto siitä, ettei mikään noista mielikuvista koskaan toteutuisi.

Olin just nousemassa pöntöltä, ku tunsin, että jotaki on tulossa. Hätäännyin ja työnsin paperia alle, ettei ne veret tulis mulle housuihin. Tiesin jo ennen ku edes katsoin, että mitä mulla oli kädessä. Se pieni asia oli se, mistä minun olis pitäny pitää huolta. Se, jota minun olis pitäny elämässä ohjata ja rakastaa. Se, jolle olisin ollut elinehto ja jonka elämä minun olis pitäny turvata. Se, jonka hengen eteen minun olis pitäny tehdä kaikki, mitä ikinä voin. Se pienen pieni asia oli minun vauva, joka ei koskaan tulis saamaan mitään noista. Sitte iski paniikki ja se tippu pönttöön.

Tässä kohtaa muistot sumenee. Muistan, että huusin. Huusin ja itkin hysteerisesti sen pöntön äärellä ja tuijotin kaiken veren sekaan. Halusin etsiä sen sieltä ja ottaa sen syliin, toisaalta halusin niin kauas, ku mahdollista. Muistan, että Mies juoksi minun luo, otti minut syliin ja piti kiinni. Ja mie huusin ja itkin ja käsitin, että menetin sen, mitä eniten rakastin. En kerta kaikkiaan pystyny vetämään sitä pönttöä, en mie voinu, koska minun elämä oli siellä.

Sitte Miehen puhelin soi. Mies sano, että sen pitää lähteä. Itkin, että ei se voi jättää minua nyt, se on luvannu, että on minun kanssa. Kuulin kaikki ne vanhat selitykset mitä ennenki, jotka osaan sanalleen ulkoa. En jääny kuuntelemaan loppuun, vaan lähdin.



''Keinutan, kuuntelen
sut suojaan peittelen
Keinutan, myöhä on
jo kuulen aallokon

Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan

Yötä vasten vaikka lähdet
jatka vain vaikka on
se suuri suunnaton
Kohti valkeata rantaa
laivaan mun laulujen
sä kuljet tietäen

Ettet pelkää enempää
siel on monta kynttilää
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan

Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää
Nuku vain jos väsyttää
vielä valvon vierellä

Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan
Ja lohtu on mulle
että siellä on kaikki sulle''

Johanna Kurkela - Prinsessalle

Muistelua: 2012 - Tauon jälkeen

En ole kirjoittanut piiitkään aikaan. En ole jaksanut, ei ole ollut aikaa, ei ole kiinnostanut.
Mitenköhän aloittaisin kirjoittamisen...

No, muutosta edelliseen on tapahtunut sen verran, että enää en ole raskaana. Raskaus meni kesken n. 8. viikolla, ja keskeytyminen alkoi töissä iltavuoron aikana. Tämän jälkeen sain lääkkeet raskauden keskeytykseen, jonka sain suorittaa kotioloissa sillä ehdolla, että minulla on joku aikuinen ihminen tukena keskeytyspäivän ajan.

Lisäksi sain tietää, että tulen tuskin koskaan saamaan omaa lasta. Raskaaksi voin tulla, mutta raskaudet eivät mitä todennäköisimmin tule kestämään loppuun asti.

Tyhjyyden tunne on sanoinkuvaamaton. Tiedän, että minun pitäisi purkaa ajatukseni tästä asiasta, mutta vielä en ole valmis.

Paha olo. Palaan asiaan myöhemmin.

Muistelua: 2012 - Alamäki

Viikkoja on kulunut tapahtuneesta, mutta tuska on säilynyt. Olo on kauhea.
Olen oikeastaan pitänyt asioita vain omana tietonani - koen, että tämä on minun suruni, minun muistoni, minun menetetty rakkauteni, vain minun. Kenelläkään muulla ei ole asiaa kajota siihen, tässä olen ja haluan olla yksin.

Joka kerta, kun ajattelen vauvaa, minut valtaa aivan suunnaton epätoivo. Menen paniikkiin, tuntuu, etten saa henkeä. Ahdistus on sanoin kuvaamaton, kuten myös ikävä, jota en itsekään pysty ymmärtämään. Kun järjellä ajattelee, niin tuntuu kummalliselta ja oudolta, että ikävöi jotain, mikä ei käytännössä katsoen ollut edes ihminen. Kaikista vaikeinta tässä on se, että sen sijaan, että ikävä helpottaisi, se kasvaa päivä päivältä. En koskaan kuvitellut haluavani lasta; silloinkin, kun sain tietää raskaudesta, halusin sen vain pois. Nyt kadun.

Kadun sitä, että en halunnut sitä. Kadun sitä, etten antanut itselleni mahdollisuutta. Kadun sitä, etten ajatellut antavani vauvalle mahdollisuutta. Kadun sitä, etten kuunnellut lääkäriä ja hänen neuvojaan.
Päälle päin kaikki on hyvin. Hymyilen, olen iloinen, viihdyn kavereiden kanssa. Totuus pinnan alla on kuitenkin jotain muuta - pelkkä ajatus huomisesta on niin käsittämättömän raskas. Pidän itseäni liikkeellä ja olen koko ajan menossa, en voi pysähtyä, koska silloin saan aikaa miettiä. Keksin keksimällä tekosyitä, miksi minun pitäis poistua kämpiltä. Tulen kotiin vasta sitten, kun olen niin väsynyt, että nukahdan saman tien.

Vain pari ystävää on huomannut, että kaikki ei ole hyvin. He ovat hienovaraisesti ja  vähän rankemminkin koittaneet kysellä, mikä minulla on hätänä. En vain osaa puhua, en pysty enkä halua. Tiedän, että pitäisi. Tiedän, että se helpottaa. Mutta jos kerron kaiken, minun on myös samalla tunnustettava heikkouteni, eikä minulla ole nyt varaa siihen. Pelkään, että kaikki romahtaa, kun tunnustan väsymykseni. Mitäs sitten? Pakko käydä töissä, pakko maksaa laskut, pakko jaksaa. Aina tuo pakko. Ei tässä maailmassa ole varaa pysähtyä, hengähtää tai levätä, ei siihen kerta kaikkiaan ole aikaa.

Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. Olen vain pelkkä tyhjä kuori.
- - -

2 Times Terror - D.E.A.D

Muistelua: 2012 - Kuinkas sitten kävikään?

Kaks punaista viivaa. Kaks ihan hemmetin kirkasta, punaista viivaa.
Olen siis paksuna. Olen niin vitun paksuna, kun vaan voi. Ei, ei, ei. Ei todellakaan nyt. Kaikki kusee muutenki ihan kirjaimellisesti. En tiiä mitä teen. Olen ihan hukassa. Miks tämä ei voinu tapahtua sellaselle ihmiselle, joka sitä oikeasti haluaa ja toivoo? Mie en pysty tähän. Mie en jaksa. Mulla on niin avuton ja yksinäinen olo.

Haluaisin vain huutaa koko maailmalle, kertoa kuinka paha olo mulla on. Mitä kaikkea ajattelen. Toisaalta haluaisin vain eristäytyä, olla pitämättä yhteyttä enää keneenkään, olla vain yksin itseni kanssa. En halua muiden sääliä tai apua, koska en ansaitse sitä. Koska tämä on minun vika ja minun on yksin siitä kannettava vastuu. Kuka minua ymmärtäis? Ei kukaan. Olisin yksin kuitenki.

Tunnen itteni hirveäksi ihmiseksi. Inhoan itseäni siitä, että näin kävi. Ja ketä mie voin syyttää? En ketään muuta, ku itteäni. Minun olis pitäny tietää, olis pitäny arvata. Mie olisin voinu välttyä tältä kaikelta. Mutta ei, paskaa niskaan vain ja ihan omien tekojen seurauksesta. Oma vika. Oma typeryys.

Vihaan itseäni siksi, etten koskaan vois tarjota sille sellaista elämää, ku viaton ihminen ansaitsee. Kaikki ''sulla on 9kk aikaa valmistautua, kyllä sie selviät''- kommentit vain suututtaa; entäpä sitte, ku se 9kk ei riitä? Entäpä jos tarvitsen 9 vuotta, enkä 9 kuukautta? Mie tiiän, että mie en pysty siihen. Hyvä, että selviän itseni kanssa. Olis maailman itsekkäin teko tuoda se sellaseen maailmaan, missä mie en voi antaa sille sitä mitä se eniten tarvii. Rakkautta ja huolenpitoa, turvallisuutta ja tasapainoa. Mutta mie tiiän myös sen, että jos mie sen tähän maailmaan toisin, en myöskään ikinä vois antaa sitä pois. Tiiän, että minun omatunto ei antais periks, koska tämä on minun syytä. Mie vihaan itteäni. Vihaan, vihaan, vihaan. VIHAAN.
Tuntuu siltä, että en ansaitse elämää. En ansaitse sitä siksi, että haluan viedä sen joltakin toiselta pois. Oman tyhmyyden seurauksena olen pistänyt uuden elämän alulle ja minun käsissä on sen tulevaisuus.

Minun.

Sleeping sun

Niin.

En tiennyt olevani raskaana. Eikä sen periaatteessa olis pitänyt olla mahdollista, koska syön pillereitä säännöllisesti.

Pari viikkoa sitten tuli tosiaan sellainen tunne, että mitä jos olenkin, mutta aika nopeasti hautasin ne ajatukset. Olen aiemmin ollut raskaana ja silloin olen kyllä tiennyt ennen testin tekoa, että odotan lasta. Päätin siis, että tästä eteenpäin luotan aina vaistooni, kyllä mie oman kehoni tunnen. Nyt kun jälkeenpäin ajattelee, niin huomaa kaikkea pientä; ruokahalu on kasvanut suunnattomasti (yleensä en masentuneena, varsinkaan ilman lääkkeitä, omaa minkäänlaista ruokahalua), on ollut joitain mielihaluja ja suklaanhimo on ollut järkyttävän suuri. Nuo oireilut kyllä loppu melkein ku seinään pari päivää sitten.

Mulla alkoi myös tiputteluvuoto muutama päivä sitten, joka tuli pahan olon ja lievien vatsakipujen kera. Ajattelin, että mulla on vain kuukautiskierto kärsinyt kaikesta stressaamisesta ja oksennustauti tulossa. Kaikkea muitaki juttuja on ollut, mutta sen huomaa nyt vasta jälkeenpäin. Olen siis kaikki mahdolliset oireet selitellyt itselleni jollain aivan muulla.

Eilen siis oli ihan järkyttävän huono olo: huimasi, oksetti ja heikotti. Ajattelin senkin johtuvan mielialalääkkeistä. No, kävin vessassa, pyyhkimisen yhteydessä käteeni tuli parin sentin kokoinen ''ihopussi'', jonka sisällä oli punainen möykky. Tuijotin sitä vain ihan shokissa, olin kuitenkin yllättävän rauhallinen. Vaikka tiesin mikä se on (aiempi raskauteni päätyi keskenmenoon), niin silti epäilytti. Soitin Bambille ja Piksulle (Piksu oli vielä sopivasti ambulanssivuorossa ja sai sitenkin tietoa), yhdessä pähkäiltiin ja mietittiin, mutta tultiin loppujen lopuksi siihen tulokseen, että se todennäköisesti on sitä miltä näyttääkin.

Soitin vielä illalla IhanalleIdiootillekin. Ensin ajattelin, etten kertoisi hänelle ollenkaan, mutta tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin. Helpotti tosi paljon, kun kuulin sen äänen ja tiesin, että se on mulle tukena. Oli kuulemma onnellinen, että päätin kertoa enkä alkanut valehtelemaan tai pimittämään asiaa. Olen onnellinen siitä, että tiiän II:n olevan minun rinnalla tässä asiassa, exäni ei pystynyt samaan, siitä olen hänelle varmaan ikuisesti katkera.

Olo on hämmentynyt, mutta en onneksi ole vielä tajunnut tapahtunutta. Pelkään sitä kohtaa, kun todellisuus iskee kasvoille. Vielä olen saanut pidettyä itseni kasassa, olo on vain epäuskoinen. Toisaalta tuntuu jopa, että olisin kuvitellut kaiken. Ehkä parempi näin, olen niin väsynyt nyt, etten jaksaisi asiaa vielä käsitelläkään.

***

Jostain syystä en pääse aiemman blogini hallintapaneeliin, mutta koitan jollain ilveellä saada sieltä kirjoittamani tekstin aiemmasta keskenmenosta.

Yllätys!

Oon paksuna. Tai siis... Olin paksuna. Sain tietää tänään, kun meni kesken.

Ihanaa elämää.

Tapahtumia ja ajatuksia

Kurkku kipeä, toivottavasti en ole tulossa kipeäksi... Suunniteltiin lähijengin kanssa pulkkamäkireissua,
mutta se kyllä jää haaveeksi, jos oikein huono olo on.

Juteltiin eilen Auroran kanssa, hän olisi kuulemma tulossa käymään parin viikon säteellä. Nyt vaan toivotaan, että suunnitelma onnistuu hänen työkuvioidensa puolesta! VR:llä on kuulemma nyt menossa joku kampanja, jolla saa yhdensuuntaisen lipun 15 eurolla. Olis mahtavaa, jos saisin järjestettyä asian niin, että lähdettäis Auroran kanssa yhtä matkaa täältä Tampereelle! Saisin itsekin vähän hermolomaa kaikesta, ei olisi ollenkaan pahitteeksi. Tampereellakaan en ole käynyt kuin kerran elämässäni - sekin oli vain kahden tunnin mittainen autonhakureissu. :D Olen tosin kuullut kyseisestä kaupungista paljon hyvää, joten olisi mukavaa päästä sekin kokemaan. Ehkä saisin jopa äidin sponsoroimaan matkaa jonkin verran? Sitten voisin ainakin lähteä. Ja äiti itse on painottanut sitä, että haluaisi minun käyvän matkustelemassa (ja etenkin hän toivoisi minun muuttavan pois täältä, mieluiten Etelä-Suomeen tai Etelä-Ruotsiin, miksei ulkomaillekin).

Olen muuten pystynyt juttelemaan äitini kanssa suoraan asioista. Päätin, että en enää salaile ja pimitä, vaan olen se mitä olen sairauteni kanssa, äiti saa itse päättää, hyväksyykö asian vai ei. Tämä on siinä mielessä multa iso askel, koska en koskaan ole halunnut näyttää huonoa oloa äidille. Olen aina vetänyt jonkin sorttista ''iloista roolia'', jotta äitini ei huolestuisi. Tottakai hän tietää, ettei elämäni ole ollut helpoimmasta päästä, mutta en koskaan ole näyttänyt hänelle sitä, kuinka paljon kaikki on minuun vaikuttanut. Sairaalareissun todellista syytä en tietenkään ole kertonut, vielä ainakaan. En tiedä, onko minun järkevää ottaa asiaa edes puheeksi, ehkä on parempi, ettei hän tiedä? Tapahtuneesta on kuitenkin kulunut jo useampi viikko. IhanaIdiootti oli tosin sitä mieltä, että minun tulisi kertoa äidilleni: "Äiti on aina äiti. Sillä on oikeus tietää, mitä sun elämässäs tapahtuu. Huolissaan se susta on, vaikka ei mistään mitään tietäiskään, sellaisia ne äidit on. Te ootte kuitenki aina ollu kahdestaan, ei sitä sais jättää ulkopuolelle, se on epäreilua sitä kohtaan, oli sun tarkoitusperät sitten kuinka hyvät tahansa." En tiedä, olenko täysin samaa mieltä. Ymmärrän toki, mitä hän ajaa takaa. Silti minusta tuntuu, että äidillä olisi helpompi olla, jos hän ei tietäisi kaikkea. Ainakaan hän ei syyttäisi itseään, koska minun masennukseni tai itsetuhoisuuteni ei kyllä missään tapauksessa ole hänen ristinsä kannettavaksi. Toisekseen pelkään, että hän hermoilisi perääni aina, kun en ole hänen vieressään. Sekin tuntuu epäreilulta. Äiti on jo teinivaiheen viiltelymenot katsellut vierestä ja se on varmasti ollut kaikkea muuta, kuin helppoa.

Niin ja IhanaIdiootti... Tuntuu, että ollaan taas vähän edetty. Olen yrittänyt rentoutua ja osoittaa hänelle luottamusta juttelemalla myös hänelle mieltä askarruttavista asioista, ilmeisesti hän on ollut siitä tyytyväinen. Pariin otteeseen olen saanut häneltä kuulla siitä, kuinka hän ei koe tuntevansa minua, koska en päästä häntä lähelle. Kieltämättä myös mulla itselläni on helpompi olla, kun uskallan jutella hänelle. Kyse ei ole ehkä elämän suurimmista kysymyksistä, mutta kuitenkin. Olen raottanut omaa ajatusmaailmaani ja elämääni hänelle, jonka seurauksena yhdessä vietetty aika tuntuu entistä merkityksellisemmältä. Puhumalla hänelle olen saanut myös hänet puhumaan, hiljaiset tilanteetkaan eivät tunnu enää kiusallisilta, kun tietää, mitä toinen miettii.

Ystäviä olen viimeaikoina laiminlyönyt, oikeastaan kaikkia heistä. Olen ollut niin uupunut ja pahantuulinen, ettei keskittymiseni ole riittänyt normaaliin kanssakäymiseen. Inhottaa, että nalkutan ja valitan pienistä asioista, hermostun helpolla ja tiuskin, vaikka ei olisi aihetta. Täytyy kyllä ottaa asia puheeksi, toivottavasti saan aikaiseksi. He ovat kuitenkin minulle kaikki kaikessa, toivon, että en antaisi muunlaista kuvaa. Pitäisi yrittää järjestää heille ihan kunnollista laatuaikaa, jonka aikana minun sairaus tai ainainen kitinä IhanastaIdiootista ei olisi pääteemana.

Mieltä hiertää, kun KELAn rahat ei vieläkään ole tulleet. Alkaa jo usko loppua... Työkaverini pakotti minut ottamaan rahaa vastaan, että saan käydä hakemassa lääkkeet. Aikamoinen kinastelu asiasta oli, mutta loppujen lopuksi suostuin. Tiedän, ettei mulla ole vaihtoehtoja, sillä lääkkeet on minun tämänhetkiselle jaksamiselle elinehto. Eilen kävinkin apteekissa kyselemässä, mutta tietenkään heillä ei ollut juuri minun lääkettäni tai sitä vastaavaa valmistetta. Tänään pitäisi käydä kyselemässä uudestaan. Vähän pelottaa, että miten lääkkeiden aloitus tällä kertaa sujuu. Tuskin olo on niin kamala, mitä aiemmin aloittaessani, mutta paussia on kuitenkin kertynyt jo yli viikon verran. En tiedä yhtään, kuinka kauan aikaa kyseinen lääke elimistössä pysyy. Toivottavasti sitä on vielä tarpeeksi jäljellä, ettei uudelleen aloittaminen aiheuta kovin suuria tunnemyrskyjä. En välttämättä haluaisi sairaalapedille toista kertaa makaamaan, toisekseen tiedän, että uusi, epäonnistunut itsemurhayritys vaikeuttaisi kaikkea liikaa. Sitten en välttämättä pääsisikään kotiin niin helpolla, kuin edellisellä kerralla ja jo silloinkin se oli aikamoista taistelua. Puhumattakaan siitä, että en haluaisi tuottaa pettymystä ystäville tai IhanalleIdiootille. Luottamuksen takaisin saaminen on kuitenkin ollut työn takana.

Päivän ohjelmassa olisi kuitenkin kämpiltä poistumista, eli sovittiin työkaverin kanssa, että käydään vähän ajelemassa ja juttelemassa. Ihan mukavaa sinänsä, onhan sitä taas tullut vietettyä aikaa neljän seinän sisällä. Tekis hirveästi mieli lähteä illalla viihteelle, onneksi ei ole rahaa. Saa viettää rauhallisen koti-illan leffojen parissa, eikä se ole kyllä ollenkaan huono idea, kun otetaan huomioon miten lujaa viime viikonloppuna meni.

Ja hmm... Tätä blogitekstiä kirjoittaessani myös Seksinatsi otti yhteyttä, pyysi sinne saunomaan. Kutkutteleva ajatus kieltämättä, mutta koitan pitää jalat maassa ja IhananIdiootin mielessä, hän on kuitenkin se, jonka haluan. Silti olis kiva nähdä Seksinatsiakin, pitkästä aikaa...

***

The 69 Eyes - Wasting the Dawn

Lähijengin esittely, osa 3

Eli taas jatkuu tämä lähijengin esittely. Tässä tulee nyt myös sellaisia, jotka eivät varsinaisesti meidän ''lähijengiin'' kuulu, mutta menkööt nyt muiden esittelyiden lomassa. (Varsinaisen lähijengin jäsenet ovat siis Myyrä, Bambi, Mursu, Kämppis, Poika ja minä, eli meidän välillämme ei oikeastaan ole salaisuuksia.)

***

Aurora
24-vuotias mies, johon tutustuin lukiossa vuonna 2006. Alussa inhosimme toisiamme (tai oikeastaan hän minua), mutta  tutustumisen myötä huomasimme, kuinka hyvin tulemme juttuun. Asuimme jopa hetken aikaa samassa talossa, tosin eri rapuissa. Vietimme lähes kaiken aikamme yhdessä, hän oli minun suurin tuki ja turva pitkän aikaa - on vieläkin.
  Aurora on se, johon luotan kaikista eniten ystävistäni, todennäköisesti juuri pitkän tuntemisen ansiosta. Hänelle voin puhua ihan mistä tahansa ilman häpeää. Hän on ihminen, joka sanoo mielipiteensä suoraan ja pyrkii analysoimaan tilanteen, kuin tilanteen. Monesti olemmekin yhdessä istuneet yötä myöhään teekupposten äärellä ja miettineet surkeaa elämäämme. Nuo yhdessä vietetyt hetket ovat tärkeimpiä muistoja, mitä minulla on. Vaikka yöllisten teehetkien aihepiiri onkin yleensä aika ahdistava, ei mikään ongelma tunnu liian suurelta, kun mietimme niitä yhdessä.
  Nykyään hän asuu Tampereella ja työskentelee siellä kokkina. Pyrimme näkemään aina kun hän käy täällä ja olemme suunnitelleet, että menisin käymään myös hänen luonaan heti, kun se on taloudellisesti mahdollista.
  On selvää, että välimatka on ''hidaste'' ystävyydellemme, mutta pyrimme silti pitämään huolta suhteestamme pitämällä yhteyttä puhelimitse ja netin kautta. Nähdessämme kaikki on kuin ennenkin, mikään ei ole kiusallista ja juttu luistaa samantien.
  Aurora on aina pitänyt minusta huolta ja pyrkii edelleenkin tekemään niin. Yleensä hän alkaa aina ensimmäisenä siivoamaan ja laittamaan ruokaa, kun hän saapuu luokseni (ja muistaa tietenkin myös motkottaa siitä, kuinka huonoa huolta olen itsestäni pitänyt ;D). Hän tuntee myös äitini hyvin ja siksipä hänen puoleen aina käännynkin, kun minulla ja äidillä on riitaa. Aurora palauttaa minut aina maanpinnalle pitämällä huolen siitä, että näen asiat realistisemmin, enkä syytä itseäni turhaa. Hän kuitenkin muistaa myös sanoa, jos olen oikeasti toiminut väärin, enkä sitä itse huomaa.
  Emme oikeastaan koskaan riitele, koska riidoille ei koskaan ole ollut tarvetta. Jokainen erimielisyys on aina selvitetty keskustellen, jonka jälkeen asia on voitu jättää taakse. En voisi kuvitella parempaa ystävää, kuin mitä Aurora on. Toivon, että pystyn vielä korvaamaan hänelle kaiken, koska olen laiminlyönyt ystävyyttämme tahattomasti ja minulla on siitä todella huono omatunto.
  Ja Aurora, tiedän että luet tämän ja tunnistat tästä itsesi. Mulla on ihan älyttömän ikävä sinua. Tiiän, etten osaa sitä ääneen sanoa enkä osoittaa sulle sitä, kuinka paljon sinusta välitän. Haluan kuitenki että tiedät (ja uskon, että tiedät muutenkin), että olet mulle korvaamaton ihminen. Sinun takia olen jaksanut monta vaikeaa hetkeä ja autat edelleenkin selviämään päivästä toiseen. Rakastan sinua.


Alfanaaras
Alfanaaras on 23-vuotias nainen, maailman suloisimman 3-vuotiaan tyttären äiti. Tutustuin häneen pari vuotta sitten, kun aloitin nykyisessä työpaikassani. Meistä tuli läheiset yllättävän äkkiä, tosin välit ovat viime aikoina viilenneet lähinnä erilaisten elämäntilanteiden takia (Alfanaaras löysi elämänsä miehen, tekee paljon töitä ja viettää lopun aikaa tyttärensä kanssa). Tiedän kuitenkin, että voin mennä hänen luokseen aina ja tietenkin hän on aina tervetullut minunkin luokseni.
  Meille on ihan tavallista, että välillä emme pidä juuri ollenkaan yhteyttä. Luottamus on kuitenkin niin kova, että tiedämme, ettei välimme siitä huonone. Luonteelta olemme samankaltaisia, eli temperamenttisia ja äkkipikaisia. Ystävyytemme tunnusmerkkinä onkin leikkimielinen piikittely, jota harrastamme puolin ja toisin.
  Meillä ei ole tapana ''silitellä toistemme päitä'' vaikean tilanteen tullessa, vaan ennemminkin potkimme toisen ylös maasta ja käskemme ottamaan itseään niskasta kiinni. Toisinsanoen, vihaamme lujaa, mutta rakastamme lujemmin.


Poika
19-vuotias mies, kotoisin Pohjois-Ruotsista. Tutustuimme viime kesänä kun olimme molemmat ajelemassa kaupungilla autoillamme. Päädyimme sitten pitkän, leikkimielisen kisaamisen jälkeen parkkiin ja siitä se sitten pikkuhiljaa lähti...
  Alunperin meillä oli Pojan kanssa hieman säpinääkin, mutta juttu kuoli monesta erinäisestä syystä. Tällä hetkellä olemme hyviä ystäviä ja näin tämä toimiikin parhaiten.
  Poika on porukkamme romantikko, joka toivoo löytävänsä elämänsä rakkauden. Lähijengissä vitsailemmekin välillä siitä, että Poika on kuin mikäkin pelimies, kun tyttöystävä saattaa välillä vaihtua vähän tiheämpäänkiin otteeseen. Hän ei kuitenkaan ''pyöritä'' tyttöjä huvikseen, vaan etsii oikeasti sitä oikeaa eikä koskaan haluaisi satuttaa ketään.
  Luonteeltaan Poika on varmaan yksi maailman ystävällisimpiä ja luotettavimpia henkilöitä. En voi enkä halua kuvitella elämää ilman häntä.


Seksinatsi
19-vuotias mies, johon tutustuin ammattikoulussa. Hänestä ei koskaan voisi arvata, että hän on vasta noin nuori - niin ulkonäöllisesti kuin luonteellisestikaan. Välillämme on kihelmöinyt jo vuosia, olemme harrastaneet eräänlaista kissa ja hiiri-leikkiä, flirttailemme, mutta emme oikeastaan ole tuon pidemmälle edenneet.
  Seksinatsilla on maailman sinisimmät ja pysäyttävimmät silmät, mitä olen koskaan nähnyt. Hän lamaannuttaa minut totaalisesti katsoessaan minua, en kykene liikkumaan tai kääntämään katsettani, vaikka haluaisinkin. Tuntuu, että hän näkisi suoraan sieluuni. Häntä taas ei voi silmistä lukea ollenkaan.
  Vuosien saatossa olen pikkuhiljaa päässyt kärryille hänen ajatusmaailmastaan ja luonteestaan, sillä hänen lähelleen on vaikea päästä. Uskon, että tavallaan vieläkin välitän hänestä ja tästä syystä en olekaan häntä hetkeen nähnyt.
  Seksinatsi on ulkoisesti ''paha poika'', joka kuuluu jengiin ja se näkyy myös ulospäin. Ulkonäkö johdattaa kuitenkin reilusti harhaan, sillä sisimmiltään hän on arvoja kunnioittava ihminen, eikä koskaan pettäisi kenenkään luottamusta.


Beaver
Varmaan ainoa ystävä Tukholman ajoilta, jonka kanssa olen säännöllisesti tekemisissä. 19-vuotias tyttö, joka muutti hiljattain äitinsä kanssa Helsinkiin, hän etsii kuitenkin aktiivisesti omaa asuntoa.
  Olemme tunteneet päiväkotiajoista lähtien, kävimme myös samaa koulua Tukholmassa. Hetken asuimme jopa naapureina, se jos mikä, on muistamisen arvoista. Olen myös hyvissä hänen isoveljensä kanssa; olemmekin tulleet Beaverin kanssa siihen tulokseen, että seurustelisimme todennäköisesti ellei välimatka olisi niin pitkä...
  Näkemisiemme välillä on joskus kulunut jopa vuosia, mutta se ei ole koskaan haitannut. Beaver on minulle kuin sisko, jaamme kaiken, eikä välillämme ole salaisuuksia. Hän käyttäytyy todella aikuismaisesti ''nuoresta'' iästään huolimatta.
  Meillä on tapana hullutella yhdessä ollessamme (saatamme siis yhtäkkiä alkaa laulamaan Tina Turnerin Simply the Bestiä keskellä Helsinkiä tms) eikä muiden mielipiteet ole koskaan kiinnostaneet. Muodostamme maailman parhaimman tiimin; meillä ei ole koskaan tylsää, eikä maailmassa ole sellaista estettä, jonka yli emme yhdessä pääsisi.

***

Eiköhän tässä taas ollut esitelmää hetkeksi. :)

Kahvia ja klassista musiikkia

Sain yllättävän inspiraation klassisen musiikin kuunteluun. Samalla tajusin, kuinka ikävä mulla on ollut sitä ja pianon soittamista. Pikkuisena (5-10v) en oikeastaan muuta kuunnellut, kuin klassista musiikkia. Olen nyt fiilistellyt kaikkia tuon hetkisiä lempisäveltäjiäni, kuten Vivaldia, Beethovenia ja Tchaikovskya. Kuulostanpas nörtiltä, heh. En muista erään lempisävellykseni nimeä, joten soitin äidilleni, josko hän muistaisi minua paremmin. Hän lupasi laavata klassiset levyni läpi ja katsella, löytääkö sitä. Samalla puhe ajautui pianotunteihin ja varovasti äiti ilmoitti, että hän tietäisi minulle erittäin hyvän yksityisopettajan. Opettaja on kuulemma ankara ja vaativa, eikä anna periksi, ennen kuin soitto on täydellistä. Hän olisi siis juuri oikeanlainen ihminen opettamaan minua. Luoja, kuinka paljon innostuin. Pyysin äitiä järjestämään tapaamisen opettajan kanssa, jotta voisin sopia pianotuntien aloittamisesta. 

(Soitin siis aiemmin pianoa 7 vuotta, harjoittelu jäi, kun muutimme Pohjoiseen. Olen todella haastava oppilas, sillä turhaudun helposti, ellei soittoni ole täydellistä. Tämän vuoksi opettajani on oltava erittäin ankara ja vaativa, jotta saisi mielenkiintoni pysymään eikä anna minun luovuttaa. Tukholmassa opettajani oppi vuosien varrella tuntemaan minut ja huomasi, millaista opetusta kaipaan, hän sai minut aina jatkamaan, vaikka meinasinkin useaan otteeseen luovuttaa. Muuttaessamme Pohjois-Suomeen opettajani luonnollisesti vaihtui, eikä hän ymmärtänyt, että "kiinnostuksenpuutteeni" oli ennemminkin turhautumista, kuin motivaation loppumista. Hän oli liian kiltti, eikä osannut vaatia minulta mitään, joten soittaminenkin jäi.)

Pianon tuominen omaan asuntooni on mahdotonta ahtaan rappukäytävän vuoksi, mutta äiti lupasi, että ostaa hänen luokseen minulle pianon, jos aloitan kunnollisen harjoittelun. Ja minähän muuten aloitan, se on varma! Minulla on äitini luona kosketinsoittimet, jotka ajattelin tuoda kämpille. Ne eivät tietenkään ole sama asia, kuin oikea piano tai flyygeli, mutta ajavat asiansa harjoittelussa. Pyysin samalla, että äiti toisi minulle koululta nuotteja, jotta pääsisin vähän lämmittelemään näppejäni ja muistelemaan soittamista.

***

Katsoin muuten aiemmin illalla BBC Newsin HARDTalkista klipin, missä haastatellaan Timo Soinia (http://www.bbc.co.uk/programmes/p015by2x). Voi luoja, että se pisti ärsyttämään! En ole koskaan pitänyt Soinista (lähinnä hänen ristiriitaisten sekä khröm... rasististen ja halventavien mielipiteidensä takia) ja tämä taas muistutti siitä, kuinka paljon tämänkaltaisia ihmisiä vihaan.

Soinin argumentit ovat mielestäni kaikkea muuta, kuin päteviä. Hän pyrkii kiertämään kysymyksen höynäyttämällä vastauksella, joka on ihan asian vierestä. Lisäksi tuo pyörryksiin puhuminen vaikeasta tilanteesta pääsemiseksi on kaikkea muuta, kuin ihailtavaa.

Tässäkin haastattelussa haastattelija pyytää suoraa ja rehellistä vastausta esittämäänsä kysymykseen ja Soini koittaa kaikin tavoin päästä tilanteesta kiertelemällä ja kaartelemalla. Turhauttavaa katsottavaa, mutta pointsit haastattelijalle siitä, ettei luovuttanut helpolla. 

Facebookissakin oli aika paljon keskustelua tästä samaisesta videosta ja osalla turhautti se, että haastattelija yrittää tahallisesti ärsyttää Soinia. Itse en kyllä nähnyt asiaa niin, mutta en voi kieltää, etteikö Soinia saisi vähän ärsyttääkin. 

En tule koskaan ymmärtämään, kannattamaan tai hyväksymään Soinin kaltaisten ihmisten jyrkkää elämänkatsomusta, jota he eivät pysty pohjaamaan millekään järkevälle. On totta, että moni Soininkin mielipide on hyvä ja että hän on fiksu ihminen, mutta hänellä on niin paljon eriäviä mielipiteitä tasa-arvosta esimerkiksi minun kanssani, etten voi koskaan katsoa hänen kuvaansa/haastatteluja yms tuntematta suunnatonta myötähäpeää ja raivoa. 

***

Ludwig Van Beethoven - Moonlight Sonata

Haven stay

Ahdistus iskee päälle, vaikka ei oo mitään varsinaista syytä.

Ahdistaa vain.

Ehkä se johtuu lääkkeiden puutteesta, ehkä ei. En tiedä.

Meen IhanalleIdiootille, ehkä mulle tulis parempi olo.

Itsesääli

Mitä mie teen?

Tappelin just Piksun kanssa. Se valitti mulle siitä, ettei minusta kuulu koskaan, eikä se voinu ymmärtää, miksi olen stressaantunut koska en tee mitään järkevää. Yritin selittää sille, etten ole ihan parhaimmillani nyt - miten vaikeaa on saada asioita aikaiseksi, vaikka kyseessä olisikin ihan pieni juttu. Pyysin, että se tulis minua vastaan ja ottais itse yhteyttä, jos minusta ei kuulu. Vakuutin, ettei kyse ole minun puoleltani mistään hylkäämisestä, en vain saa aikaiseksi.

Minusta tuntuu, että multa vaaditaan niin paljon. Minun pitäs pystyä tekemään kaikkea mahdollista, etenki kun en ole töissä, vaan kotona. Kaikki ei vain ymmärrä sitä, että sairasloma ei ole mulle mitään lomailua. Mitä mie voisin tehdä, kun en saa tai pysty käymään töissä taikka opiskelemaan? Jos saisin itse päättää olisin koko ajan kotona neljän seinän sisällä, en koskaan poistuisi mihinkään. Ainoa syy miksi käyn ulkomaailmassa on ystävät, he ovat ainoita, jotka kirjaimellisesti pakottavat minut poistumaan mukavuusalueeltani.

Haluaisin olla se täydellinen ihminen.
Se, joka muistaa sovitut asiat. Se, joka saa otettua puhelimen käteen ja soitettua jotakuta kahville. Se, joka jaksaa kuunnella ja olla tukena. Se, joka osaa priorisoida asiat oikein. Se, joka hoitaa raha-asiansa. Se, jonka kanssa on hauska ja mukava olla. Se, joka on perheen ja ystävien suosiossa, koska on hyvä ihminen. Se, joka osaa osoittaa rakkauden ja välittämisen oikeilla tavoilla.

Olen tällä hetkellä täys vastakohta kaikelle, mitä haluaisin olla. Olen hukassa, eksyksissä elämässä, enkä tiedä mihin suuntaan minun pitäis mennä. Joskus luulen löytäneeni oikean suunnan, mutta väsyn kävelemiseen, enkä jaksa enää jatkaa eteenpäin.

Olen huomannut aiheuttavani niin paljon vihaa ja huolta läheisilleni, että tekee ihan pahaa. Inhoan taakkana olemista. Inhoan sitä, että saan muut tuntemaan negatiivisia asioita. En haluaisi aiheuttaa kenellekään mitään pahaa, etenkään niille tärkeimmille, koska he eivät sitä ansaitse. Enkä minä ansaitse heitä ympärilleni.

Minusta olisi oikein, jos olisin täysin yksin. Ei minusta ole mihinkään. En mie ansaitse iloa ja onnea, en rakkautta ja hyvää oloa. Inhottaa myös se, että käyttäydyn ja ajattelen näin marttyyrimaisesti. En vain tiedä mitä minun pitäis tehdä... En tiedä, haluanko elää. En tiedä ansaitsenko elämää. Uskon, että maailma voisi olla parempi paikka ilman minua, olisi ainakin monella yksi huoli vähemmän.

En tiedä.
Olen sekaisin, se inhottaa vielä enemmän. Tunnen liikaa, mutta samalla en tunne mitään. En osaa käsitellä tunteitani, se suututtaa. En pysty jaottelemaan niitä järkevään järjestykseen. Tunnen olevani epäonnistunut ja niin varmaan olenkin.

Katkeruutta ilmassa

Kiroan kohta koko KELAn alimpaan helvettiin. Melkein tekis jo mieli mennä tekemään joku pommiuhkaus sinne, alkaa risomaan tämä jatkuva rahattomuus. Ainaki tuollaisen tempauksen jälkeen sais valtiolta ilmaisen kodin ja ruoan... No, ei ehkä kuitenkaan.

Olen siis odotellut sitä sairauspäivärahaa jo ties kuinka monta viikkoa. Tänään sitten soitin sinne ja kyselin rahojen perään. Ei kuulemma enää kovin kauaa pitäis mennä, meinasi yrittää kiirehtiäkin asiaa. Ei paljon herätä luottamusta, kun hakemus on ollut sisällä jo 26.1. lähtien... Muutenkin nuo Kelan käsittelyajat on niin älyttömän pitkiä. Kysyin samalla, että kestääkö seuraavassa käsittelyssä näin kauan, kun sairaslomaa aiotaan jatkaa. Kuulemma kyllä; hakemuksen käsittely alkaa uudestaan, eikä aiemmilla päätöksillä ole asiaan ainakaan nopeuttavaa vaikutusta.

En tiedä, pitäiskö itkeä vai nauraa. Missä välissä mie pääsen parantumaan, jos aina joudun stressaamaan? Kaikki minun laskuasiat yms. seisoo, koska en voi tehdä maksusuunnitelmia mistään, kun en tiedä milloin rahaa saan. Menee hermot. Ajattelin, että pyydän lääkäriä kirjoittamaan kunnolla pitkän sairasloman, jotta saisin edes hetkeksi rahavirran tasaantumaan, saisin jopa tehtyä niistä maksamattomista laskuista maksusuunnitelmat. Ellei se sovi, niin pyyhin sairaslomapaperilla persettä ja menen töihin, kävi miten kävi.

***

No, ei mitään huonoa ilman jotain hyvääkin. Äitin kanssa ollaan sovittu, se pyysi multa anteeksi. <3 Kävin eilen siellä, jotta näyttäsin, että riita on minunkin puolestani unohdettu.

Niin, kävinhän mie IhananIdiootin äidilläkin, oli aika pelottavaa!

***

Nyt ketjussa polttamaan tupakkaa, jos se vaikka rauhoittas vähän tätä hermoilua. Lääkkeetkin on edelleen loppu, en ole hakenut lisää, vaikka resepti laukun pohjalla kyhnöttääkin. En vain viitsi lainata keneltäkään enää yhtään rahaa...

Ystävyys

Missä kohtaa tulisi vain antaa olla?

Olen miettinyt tuota monta kertaa. Mulla on tapana antaa ihmisille anteeksi pahatkin virheet, koska haluan uskoa siihen, että he pystyvät muuttumaan. Joidenkin kohdalla annan anteeksi, vaikka tietäisin, ettei tilanne ikinä muuttuisikaan paremmaksi. En tosin tiedä, että miksi. Ehkä mulla on sairaalloinen tarve hoivata ja huolehtia, ottaa toisen ongelmat niskoilleni, jotta tuntisin olevani parempi ihminen. Ehkä koen toisen auttamisen omaksi velvollisuudekseni, koska luulen, ettei hänellä ole ketään muuta, jonka puoleen kääntyä.

Tosiystävän kohdalla nuo ovat itsestäänselvyyksiä. Tosiystävän kohdalla on valmis tekemään lähes mitä tahansa, jotta hänellä olisi parempi olla. Tosiystävän kohdalla se on sen arvoista. 

Tärkeintä on, että tunnistaa todellisen ystävän. Auttaminen saattaa helposti kopsahtaa omaan nilkkaan, jos antaa kaikkensa ja enemmänkin, eikä saa mitään takaisin. Ystävyys on vuorottelua, ottamista ja antamista, yhdessä selviämistä. Minusta sellaista suhdetta ei voi laskea ystävyydeksi, jossa auttaminen/huolehtiminen on pääasiassa toispuoleista. Tottakai tulee hetkiä, jolloin ihminen ei ole parhaimmillaan ja tarvitsee tavallista enemmän apua, mutta tilanne on toinen, jos vuodet vaihtuu ja kaikki pysyy ennallaan.

Elämässäni oli pitkän aikaa ihminen, jota pidin parhaimpana ystävänäni. Rakastin häntä vilpittömästi ja tein mitä vain, jotta hänellä olisi kaikki hyvin. Olin hänen tukenaan vaikeina aikoina, pyyhin hänen kyyneleensä, puhdistin hänen viiltelyhaavansa. Siivosin oksennukset, jos hän veti yliannostuksen lääkkeitä ja valvoin vierellä, jotta kuulisin, että hän hengittää. Ajoin keskellä yötä hänen luokseen jos hänellä oli paha olla, lohdutin, vaikka aina en olisikaan jaksanut. Kaikki ne kerrat, kun pakkasin hänen tavaransa ja otin hänet luokseni asumaan, jotta hänellä olisi parempi olla, eikä hän tekisi itselleen mitään.

Alussa kaikki meni hyvin, sain tukea ja lohduttavia sanoja myös häneltä. Turvauduin häneen, kun hetki oli vaikein ja hän oli se, joille hyvistä uutisista ensimmäisenä ilmoitin. Jossakin kohtaa kaikki muuttui. Pienimmänkin vaikeuden edessä hän murtui ja purki kaiken vihansa minuun. Hän syytti minua siitä, etten välitä. Hän sanoi, että minulla ei koskaan ole aikaa hänelle, että kaikki muut ovat tärkeämpiä, kuin hän. Tuo ei pitänyt paikkansa, sillä järjestin hänelle aina kaiken, jos vain siihen oli mahdollisuus. Nuo haukut saivat minut yrittämään entistä enemmän, yritin olla täydellinen ystävä, mutta mikään ei riittänyt. Oli täysin yhdentekevää kuinka paljon aikaani hänelle uhrasin, kuinka monet haukut häneltä siedin, kuinka monta kertaa hänet pelastin itsetuhoisuudelta - tulos oli aina sama; hän kertoi minulle, kuinka paha ihminen olen. Läheiseni yrittivät saada minua ymmärtämään, ettei tuo suhde ole enää terveellinen minulle. Tiesin sen itsekin, mutta en vain voinut antaa olla, pelkäsin, ettei hän pärjää.

Vuodet vaihtuivat ja tilanne paheni koko ajan. Viillellessään hän ilmoitti siitä minulle, kertoi, että se on minun vikani ja että toivottavasti ymmärrän, kuinka paljon pahaa hänelle aiheutan. Hän saattoi laittaa minulle keskellä yötä viestiä, jossa ilmoitti tappavansa itsensä ja että se on minun vikani, koska olen toiminut niin väärin häntä kohtaan. Ellen itse päässyt paikalle lohduttamaan ja varmistamaan hänen selviytymistänsä, soitin jollekin muulle, esimerkiksi hänen äidilleen.

Viimeinen tikki tuli, kun hän alkoi seurustelemaan narkomaanin kanssa. Tuo mies oli kaikkea muuta, kuin täydellinen poikaystävä. En voi kieltää, etteikö hän saanut hyvääkin aikaiseksi, mutta pääasiassa heidän suhteensa oli erittäin, erittäin tuhoisa. Pahimmillaan poikaystävä hakkasi häntä ja loppujen lopuksi ystäväni oli ajautunut hänen huumemaailmaansa mukaan. Ei hän koskaan mitään käyttänyt, mutta hän joutui myös väistämättä alamaailman silmätikuksi poikaystävänsä takia.

Ystäväni ilmoitti minulle saamastaan tappouhkauksesta. Silloin päätin, etten voi enää katsoa asiaa vierestä, minun on toimittava, vaikka hän suuttuisikin minulle. Sain taivuteltua ystäväni tulemaan luokseni asumaan hetkeksi ja sanoin, ettei hän saa pitää yhteyttä poikaystäväänsä tai kertoa missä hän on, että voisin varmistaa hänen turvallisuutensa.

Eräänä päivänä saavuin töistä tyhjään kämppään, olohuoneen pöydällä oli kirje, missä hän kertoi palanneensa poikaystävänsä luokse. Tiesin, että pelini on menetetty, en voi tehdä enää mitään auttaakseni häntä. Tiesin, että en voi pakottaa häntä mihinkään, sillä hän oli kuitenkin aikuinen ihminen ja kykenevä tekemään omat päätöksensä. Tiesin myös sen, etten enää pysty katsomaan vierestä. Ymmärsin, että vaikka aina tekisin kaikkeni, en koskaan voisi pelastaa häntä. Päätin, että minun on jatkettava eteenpäin ja alettava keskittymään omaan elämääni, en voinut enää elää häntä varten.

Tunsin oloni kauheaksi ihmiseksi. Luulin, että auttamalla häntä voisin joskus olla itsestäni ylpeä ja että ehkä hänkin huomaisi, kuinka paljon olen hänen eteensä yrittänyt tehdä. Toivoin, että hän joskus olisi minulle kiitollinen vaikka tiedän, että sitä tuskin tulee tapahtumaan - hän elää niin syvällä omassa maailmassaan, ettei ole enää kykenevä näkemään, mitä muut hänen eteensä tekevät. Hän pystyy näkemään vain sen, mitä on omasta mielestään tehnyt muiden eteen. Hän näkee vain sen, mitä muut ovat tehneet väärin häntä kohtaan. Hän näkee vain itsensä ja omat petonsa, ei muuta.

Olemme olleet vaihtelevasti yhteydessä noiden tapahtumien jälkeen, mutta kaikki on pinnallista. Luottamukseni ja kunnioitukseni häntä kohtaan on menetetty, en enää voi esittää muuta. Tänä päivänäkin hän syyttää minua siitä, etten koskaan ole tehnyt hänen eteensä mitään hyvää, että minä olen se paha ihminen. Että minä poljen häntä ja käytän häntä kynnysmattona, otan yhteyttä vain, kun tarvitsen jotain.

Totuus on, että otan silloin tällöin yhteyttä häneen, jotta tietäisin, että hän on hengissä ja pärjää. Tiedän, että en enää koskaan voi olla se ihminen, joka hänet pelastaa. En vain jaksa antaa enää enempää, koska tiedän menettäväni viimeisetkin rippeet itsestäni. Suurin syy on kuitenkin se, että tiedän, etten pysty tekemään mitään. Voin alkaa tuohon rumbaan uudestaan ja toivoa parasta, mutta tiedän, että lopussa seison kuitenkin yksin tyhjin käsin huonon olon ja itseinhon kanssa. Se ei ole sen arvoista, ei enää.

***

Nykyään mulla on vain hyviä ihmisiä ympärillä, siitä olen pitänyt huolen. Vaikka mulla olis kuinka huono olo, niin tiedän, että en koskaan joudu olemaan yksin. Nämä ihmiset ovat sellaisia, jotka eivät yritä hyötyä minusta. Nämä ihmiset ovat sellaisia, joita voin auttaa ilman, että minut haukutaan lyttyyn. Nämä ihmiset ovat niitä, jotka saavat minut jatkamaan. Olen kiitollinen heille ja he minulle. Olen onnellinen heistä. Toivon, että en koskaan menetä heitä - he ovat minun sieluni, sydämeni ja elämäni, terveellisessä ja tasapainoisessa mielessä.

***

Ja tuolle entiselle ystävälleni;
Toivon, että hän pärjää elämässään, eikä luovuta. Toivon, että hän oppii näkemään myös hyvät asiat ennen kuin menettää ne. Toivon, että hän oppii arvostamaan muita ihmisiä, eikä aja heitä pois.

Ennen kaikkea toivon, että hän oppii arvostamaan itseänsä ja näkemään itsensä realistisemmin, oppisi tunnistamaan niin hyvät, kuin huonot puolensa ja oppisi pyytämään anteeksi.

Toivon, että hän myös oppii antamaan anteeksi ja kiittämään, unohtamaan jatkuvan katkeruuden, vihanpidon ja marttyyrinä olemisen.

Toivon hänelle siis kaikkea hyvää ja että hän oppii sen, mikä on edellytyksenä sille, että saisi joskus hyvän elämän. Toivon, että hän ymmärtää, että voisi omalla toiminnallaan parantaa tilannettaan huomattavasti, sen avuin hän saisi myös joskus oikean ystävän, joka voi antaa hänelle sen, mitä esimerkiksi minä omilta ystäviltäni saan.

Toivon, että hän joskus ymmärtää, että annoin kaikkeni.

Ruusuja ja risuja

Eilen pidin puhuttelun lähijengille.
Pakotin heidät lupaamaan, etteivät syyttäisi koskaan itseään, jos mulle sattuisi jotain. Suunnittelin lähteväni yön aikana, tarkoituksena oli, että hukutan itseni.

Kävin katsomassa paikankin valmiiksi. Homma kusi siihen, kun halu lähteä kasvoi jo tuolla hetkellä niin kovaksi, että lähdin pikkuhiljaa laskeutumaan jääkylmään veteen. Olin jo reisiä myöten menossa, kun Bambi ja Myyrä pysäyttivät minut. He saivat kiskottua minut jäänreunalta rannalle ja maattiin pienessä supussa maassa. Mie vain itkin ja itkin, pyysin, että he antaisivat minun lähteä, koska en enää jaksa.

Tuntuu pahalta ja hävettää, miten angstisesti käyttäydyn. Uskon, että tauko lääkityksessä ei ainakaan ole ollut avuksi. Riitely äitin kanssa vetää kans ihan pohjalle, tunnen olevani niin huono ihminen.

IhananIdiootinkin kanssa tuli riitaa, kun se sai tietää, mitä olin itseni varalle suunitellut. Se oli hypännyt kavereidensa autosta ulos ja lähtenyt kävelemään pois. Yritettiin hirveässä hädässä selvittää, että mihin se on mennyt. Loppujen lopuksi löydettiinkin se; noin 20km päästä asuinpaikkakunnaltamme. Sain taivuteltua Idiootin kyytiin ja haukuin sen viimeisen päälle, vaikka eipä mulla olis siihen varaa ollut.

Mentiin sitten kuitenki II:n luokse yöksi, nukuin ihan kiinni siinä koko yön. Aamullakaan en vielä halunnut päästää irti, halusin vain tuntea sen lämmön ja kuulla sen sydämenlyönnit.

Nyt ahdistaa. Missä vaiheessa minusta tuli tällainen?

War is the answer

Tekstiviestisota äitin kanssa jatkuu.

Äiti: "Uhriksi aikoinani, joskaan uhriajattelua en koskaan ole sulattanut. Sekin on suurta heikkoutta."

Minä: "Oli typerää multa edes kuvitella, että ymmärtäisit. Eiköhän tämä nyt viimeistään tullut mullekin selväksi. Jos tästä joskus selviän, niin toivon, että edes sitten ansaitsisin sinun kunnioituksen ja olisit minusta ylpeä. Anteeksi, etten ole muuta osannut, kuin tuottaa sulle pettymystä. Mie kuitenki rakastan sinua, mutta ymmärrän miksi olen omillani nyt."


En tiedä, mitä minun pitäis ajatella.

Tuntuu, kuin matto vedettäs jalkojen alta ja kaikki sortuu ympäriltä.
Ja tilanne jatkuu. Tekstiviestit on maailman surkein tapa hoitaa asioita.

Äiti: "Ymmärtäisin mitä? Tullu selväksi, mikä? Selviät mistä? Mitä pettymyksiä? Syyt omilla olemiseen ovat mitkä? Mie en kyllä nyt ymmärtäny näistä hmmmh ajatuksista yhtään mitään, vaikka eipähän tuo ole eka kerta."

Tiedän, että äiti yrittää ärsyttää minua. Vastasin kuitenkin: "Ymmärtäisit minua. Selväksi tuli, että ajatukset minusta on pohjatasolla. Selviän tästä masennuksesta hengissä. Ja että jätit minut yksin, koska säälin itseäni. Tuotan pettymyksiä, koska en ole hyvä ihminen tai tee oikeita ratkaisuja. Koitan parantua, mutta se vie aikaa. En pysty muutoksiin hetkessä. Teen kaikkeni, että löytäisin elämänhalun uuestaan ja pystyisin olemaan parempi ihminen."


Olen aivan neuvoton. Soitin kuitenkin serkulleni ja kerroin itse syyn, miksi en tule. Hän sentään ymmärsi. Oli hieman tympääntynyt äitin toiminnasta, mutta minkäpä sille mahtaa. 


Sekin voi olla, että otan tämän asian aivan liian raskaasti. En vain mahda sille mitään, äiti on mulle kaikki kaikessa ja riidat sen kanssa on niin raastavia ja mielen latistavia. Nyt sitten vain jatkoa odotellessa...

Walk away

Äiti laittoi viestiä.
Kun näin lähettäjän nimen, tulin onnelliseksi. Ajattelin, että vihdoin, vihdoin mie saan oman, rakkaan äitini takaisin. Miksi ihmeessä mie niin ajattelin?

Pakko nyt kertoa hieman taustatietoa, jotta asia olisi helpompi ymmärtää.

Minun entinen avomieheni, jonka kanssa seurustelin viisi vuotta, osti papaltani velaksi moottorikelkan vuosi sitten. Eromme jälkeen hän ei vieläkään ollut maksanut sovittua 400e, vaikka kuinka yritin patistaa siihen, olin jopa tarjoutunut avustamaan 100e verran. Hän motkotti vain korkeasta hinnasta, totesin, että hänen tulisi palauttaa kelkka, ellei hinta sovi. Tuo oli jo siinä vaiheessa myöhäistä, sillä exä oli myynyt kelkan jo eteenpäin. 

Lopulta papallakin meni hermot ja hän alkoi karhuamaan rahojaan exältäni. Exäni meni sitten käymään siellä, vei papalle 100e, sanoi lopun 300e:n olevan minulla, valehteli, että oli maksanut minun puolestani rästivuokria yms. ja tästä syystä pappa voisi pyytää rahan minulta. Minulla ei ollut hajuakaan tästä, sain tietää asiasta, kun äitini ilmoitti, että pappa on vihainen minulle, koska olen pimittänyt häneltä 300e. Pitkän selvittelyn jälkeen sain muut uskomaan, etten oikeastikaan ollut noita rahoja koskaan saanut, mutta olen valmis maksamaan sen 100e, jonka aikoinaan exälleni lupasin.

Meidän perheessämme ollaan todella tarkkoja raha-asioista, etenkin pappa. Tuo kerta on ainoa, jolloin hän on oikeasti suuttunut minulle, koskaan aiemmin en ole hänen vihaansa niskoilleni saanut. Voitte siis arvata, että tuon 100e antaminen papalle on prioriteettilistani ensimmäisimpiä, hetki kun vain saisin sen sairauspäivärahan, jota ei useamman viikon odottelun jälkeen ole vieläkään kuulunut.

Sitten asiaan.


Äiti siis laittoi minulle viestiä, kysyi, lähdenkö käymään papan tykönä nyt viikonloppuna, koska Ranskassa asuva serkkunikin on tullut käymään. Ehdottomastihan minä halusin, innostuin ja kerroin lähijengillekin asiasta. Tuon serkkuni tukea olen kaivannut, arvostan suuresti hänen elämänkokemustaan ja mielipiteitään. Ajattelin, että häneltä voisin saada nykyiseenkin tilanteeseen jotain lohduttavia neuvoja. Sitten muistin sen 100e. Minun ylpeyteni ei kerta kaikkiaan anna periksi siinä, että menisin ilman tuota summaa pappani eteen. Varsinkin, jos menisin selitysten kera, tuntuisi ja näyttäisi varmaan siltä, että exäni on alunalkaenkin ollut oikeassa.

Laitoin siis tänään äidilleni viestin, jossa ilmoitin, että en aio tulla. Sanoin syyksi sen, että Kelan rahat eivät vieläkään ole tulleet, enkä viitsi mennä mummolaan ilman sitä 100e, jonka olen papalle "velkaa".

Vastaus olikin jo odotettavissa: "Selityksiä aina riittää. Nyt pelkät kyllä ja ei vastaukset ovat mielenkiintoisia.. Selityksistä viis veisaan. Vastaan siis muille vain ei, ilman selityksiä. Aikuisena osaat itsekin laskea mitä teet, miksi teet ja mitä haluat. Muut sen aikuisina jo varmasti ymmärtävät ja pystyvät omat johtopäätöksensä siitä vetämään."

Käytännössä tuo tarkoitti siis sitä, että äiti ei aio kertoa perustelujani, olivat ne mitkä hyvänsä. Hän tulee siis toisinsanoen toteamaan vain, että en tullut eikä hän tiedä miksi. Tottakaihan se vaikuttaa muiden korviin siltä, että minua ei kiinnosta, ja se äitin tarkoituksena onkin.

Vastasin viestiin näin: "Anteeksi vain, mutta minusta nimenomaan 'kyllä' ja 'ei'- vastaukset ilman perusteluja on epäpäteviä. Jos sinun pitäis antaa sinun entisen miehen puolesta 100e jollekin ja sulla ei sitä ole, menisitkö käymään tuon kyseisen henkilön luona? Et. Hylkäämisestä sulla ei ole varaa puhua. Mie huusin apua siinä, kun kerroin masennuksesta, sie katosit, jätit minut yksin. Sen sijaan, että aina syyttelet, niin yrittäisit ymmärtää. Mie en teitä vaivaa, jos koen olevani taakkana. Ota selvää masennuksesta, google on hyvä apu. Minun diagnoosi on ollut jo reilu 6kk, joten mikään uusi päähäpisto tämä ei ole."

Tiedän, että en välttämättä hoitanut asiaa parhaalla mahdollisella tavalla. Mulla vain niin suututtaa ja masentaa se, miten äiti minusta ajattelee. Luulin oikeasti, ettei hän koskaan hylkäisi minua, etenkään minusta riippumattoman syyn (kuten sairauden) takia. Tämä saa minut vihamaan itseäni ja sairauttani enemmän, ei toivoakaan, että pystyisin hyväksymään itseni tällaisena, kuin olen.

Olen huono ihminen. En osaa hillitä itseäni. Suututan aina kaikki.
Ahdistaa.

Elän vain sinua varten

Olen rakastunut.
Aivan käsittämättömän, idioottimaisen ja vilpittömän rakastunut.

Menin IhananIdiootin luokse illalla. Tunsin oloni niin hyväksi, kun oltiin lähekkäin. Kinattiin leikkimielisesti ja painittiin sohvalla, tunsin oloni onnelliseksi. Rakastan sitä, kun se koskee minua. II:n kosketuksessa on lämpöä ja hyvää oloa, se kertoo, että olen hyvä sellaisena, kuin olen. Parhaimpia ovat ne kosketukset, jotka se tekee periaatteessa ihan huomaamattaan; pyyhkäisee hiukset minun kasvoilta pois, silittää automaattisesti, kun olen lähellä. Tapa, miten se näykkäisee minua niskasta, kun pidän päätäni hänen rinnallaan.

Olisin halunnut jäädä hänen viereen, mutta en vain saanut unta. Tiedän, että kadun sitä sitten, kun pistän itse nukkumaan. IhananIdiootin vieressä on niin turvallinen olla, maailmassa ei tällä hetkellä voi parempaa paikkaa olla. Ällöttävää, miten paljon lässytän.

Juteltiin tänään talon ostamisesta. Suunniteltiin, mitä meidän tulevassa talossa pitää olla. Sitten se sanoi, että minun täytyisi alkaa katselemaan sopivaa taloa, niin hän voi ostaa sen. Kuulemma hän ja hänen ystävänsä voivat suorittaa tarvittavan remonttipuolen.

Tiedän, että tuo oli vain hulluttelua; yhteistä haaveilua täydellisestä ja onnellisesta elämästä. Eihän me nyt tietenkään mitään taloa oikeasti olla ostamassa... Mutta se tuntui hyvältä. Sain leikkiä onnellista, innostuinkin hieman, vaikka tiesin, että juttelemme asiasta leikkimielisesti.

Tuntuu hyvältä, kun voi suunnitella tulevaisuutta. Se, ovatko ne realistisia toiveita vai eivät, ei ole niin oleellista. Tärkeintä on, että huomaan pystyväni vielä haaveilemaan onnellisuudesta. Ehkä minulla sitten voisi olla vielä toivoa, en tiedä. Uskon, että unelmat ovat ainoa asia, mikä saa ihmisen puskemaan eteenpäin.

Minun unelmani on, että saan pitää minulle tärkeät ihmiset lähellä.

Vielä joskus,
Joskus jossain,
Loistamme kirkkaammin 
Kuin aurinko ja kuu.
Eikä kukaan,
Eikä koskaan,
Eikä milloinkaan
Voi sitä poistaa,
Elän vain sinua varten.

2 Times Terror - Vielä Joskus

Clouds of ecstasy

Huomenta?

Heräsin tuossa hetki sitten, hyvä minä. Sinne meni taas tämä päivä. Toisaalta, en tiedä haittaako se. Todennäköisesti hereilläoloaika olisi käsittänyt maksimaalista ahdistusta, ottaen huomioon kuitenkin sen, että tänään minun piti kuolla. Kuulostaapa tyhmältä, kun sen kirjoittaa. Pään sisällä se kuulosti niin paljon paremmalta...

Kämppis lähti kauppaan hakemaan mulle suklaata ja tiskiainetta, että pääsen purkamaan paineita... Oikeasti, mikä ihmeen siivousfriikki minusta on tullut? Ennen vihasin siivoamista yli kaiken, nykyään se on suunnilleen päivän kohokohta... MTT:llä sanottiin, että se on hyvä merkki, kun jaksan touhuta. En tiedä onko, lähijengi on taas sitä mieltä, että käyttäydyn neuroottisesti. Kai siinäkin on jokin sellainen kontrollintunne; en pysty paljon elämässäni määräämään, mutta kodin puhtaudesta voin pitää huolta. Sitä paitsi en pidä siitä, että masennukseni näkyisi minusta päällepäin. Kaikki tutkimukset yms. osoittaa, että masentunut ihminen ei jaksa pitää itsestään huolta (kuten käydä suihkussa, laittautua jne) tai pitää kotiaan kunnossa. Tuleehan mullakin usein noita repsahduksia, etenkin suihkussa käymisen suhteen, mutta silloin en poistu neljän seinän sisältä mihinkään.

Kaduttaa muuten, että sain tuossa viikko sitten tietää Suden blogiosoitteen, enkä tietenkään malta olla lukematta niitä postauksia, mitä se sinne kirjoittaa. Olen suht varma siitä, että pari haukkupostausta on mulle tarkoitettuja. Sattuu, sillä en omasta mielestäni ole sellainen, kuin hän antaa blogissaan ymmärtää. Luvattiin kuitenkin toisillemme, ettemme koskaan ota blogissa kirjoitettuja asioita esille missään riidoissa tms, joten en aio asiaa mainita ääneen. Sitäpaitsi ystävyytemme on taas jäissä, ehkä ihan hyvä niin. Tuo ystävyys on kuitenkin niin raskas, etten usko jaksavani sitä tällä hetkellä muutenkaan.

Äitistä ei ole vieläkään kuulunut.
MTT:llä meinasivat, että voisivat soittaa äidilleni ja kertoa minun tilanteestani. Selventää, että lääkärin tekemä diagnoosi masennuksestani on ihan totta, eikä minun keksimä juttu. Halusivat myös kertoa siitä, että kaipaan äitiäni ja hänen tukeaan. En suostunut. Olen sitä mieltä, että äiti ottaa yhteyttä minuun, kun itse niin haluaa. En halua painostaa häntä mihinkään enkä missään tapauksessa aiheuttaa minkäänlaisia syyllisyydentunteita. Silti olo on petetty, tuntuu, että hän olisi hylännyt minut. Äiti ei koskaan ole aiemmin minua hylännyt.


Pain - Clouds Of Ecstasy

Kuumaa kaakaota

Ulkona on ihanan rauhallista ja hiljaista. Fiilistelen itsekseni juomalla kuumaa kaakaota ja katselemalla hömppäsarjoja tietokoneelta. Olo on suht rauhallinen, kotona on hyvä olla.

Blogitekstini ovat viimeaikoina käsitelleet lähes poikkeuksetta ahdistustani. Ajattelin, että kirjoitan jotain muuta välillä, etteivät kaikki postaukset ole niin masentavia. En siis saanut tätä haastetta keneltäkään, vaan kopsasin sen yhdestä lukemastani blogista.


11 faktaa itsestäni

1. Olen 22-vuotias nainen, kotoisin Tukholmasta.

2. Muutin Suomeen 13-vuotiaana ja sen jälkeen olen pääasiallisesti asunut kotimaassani. Vuosina 2006-2008 asuin kuitenkin myös Pohjois-Ruotsissa äitini kanssa.

3. Peruskoulun ala-asteen kävin siis Tukholmassa, yläasteen aivan Pohjois-Suomessa. Muutimme nykyiselle paikkakunnalle lukio-opintojeni perässä. Keskeytin lukio-opinnot abivuotenani, sillä motivaationi katosi kokonaan. Taustalla painoi myös tuska menetetystä ystävästä, jokainen lukiorakennuksen kolkka muistutti hänestä. Aloin pikku hiljaa vihaamaan koulua, koska yhdistin menetetyn ystäväni sinne. Päätin, että on aika jatkaa eteenpäin ja aloitin opiskelut ammattikoulussa. Suunnitelmissa olisi, että suorittaisin myöhemmin myös lukio-opintoni loppuun esimerkiksi iltalukiossa.

4. Olen elämäni aikana työskennellyt muun muassa matkailukeskuksen koiratarhalla koiranhoitajana, web-sivuston kääntäjänä, myyntineuvottelijana, henkilökohtaisena avustajana/omahoitajana sekä vartijana. Työnteko on kuulunut elämääni teinivuosista lähtien, olen aina pyrkinyt työskentelemään hieman myös opiskelun ohella.

5. Minulla on kaksi tyttökissaa, Miisu ja Minttu. 
  Miisu on muutaman vuoden ikäinen ja väritykseltään mustavalkoinen. Luonteeltaan Miisu on erittäin huomionkipeä ja tekee kaikkensa, jotta saisi olla kaiken keskipisteenä. Miukki on myös erittäin temperamenttinen ja osoittaakin mieltään pissailemalla muualle, kuin hiekkalaatikkoonsa. Nurkkiin pissailua Miisu ei kuitenkaan harrasta muuta kuin silloin, kun on ollut liikaa yksin, on mustasukkainen tai kotona on liian sotkuista... Toisinsanoen on ihan minusta itsestäni kiinni, haluanko siivoilla pissoja nurkista, vai en. :) Miisun lempiherkku on kurkku ja vesimeloni, päälaen rapsuttelua tai kissanmintun hajua hän ei taas siedä ollenkaan.
  Minttu on parin vuoden ikäinen ja sillä on pitkä, musta turkki. Minttua voisi kokonsa puolesta luulla pennuksi, niin pieni ja sirorakenteinen hän on. Luonteeltaan Minttu on arka ja seuraakin tilanteita mieluiten kiipeilytelineen korkeimmalta tasolta, eli katon rajasta. Minttu tulee luokse silloin, kun hellyyttä kaipaa, mutta ei pidä siitä, että hänet väkisin otetaan syliin. Mintun suurinta herkkua on keitetyt kananmunat ja Whiskasin KitBitsit. Mintulla on omia hauskoja tapojaan, kuten epätavalliset nukkumapaikat ja murojen levittäminen ympäri kämppää. Minttu oksentaa aina poikkeuksetta wc:n lattialle, vaikka olisi kuinka huono olo ja siitä olen kyllä erittäin tyytyväinen! :)

6. Minulla on yhteensä kolme lävistystä korvissa sekä kielikoru. Oikeassa lavassani on myös tatuointi, heartagram-symboli. Otin tuon tatuoinnin symbolin merkityksen takia, en niinkään HIM:in vuoksi, vaikka heidän musiikista pidänkin. Tatuoinnin ajatuksena on siis se, että koen tasapainoilevani rakkauden ja kuoleman välissä - läheiset ihmiset saavat minut pysymään hengissä, vaikka itse haluaisinkin ehkä mieluummin kuolla.

7. Olen erittäin luova, pidän piirtämisestä ja eri soittimilla soittamisesta. Opin helposti soittamaan biisejä korvakuulon perusteella. Nuottejakin osaan lukea, mutta vain yksinkertaisimmasta päästä. Kävin pianotunneilla noin 8 vuotta.
  Parin viime vuoden aikana piirtäminen ja soittaminen on jäänyt vähemmälle, mutta suunnitelmissa olisi elvyyttää tuo rakkaus luomista kohtaan uudestaan.

8. Rakastan pimeitä iltoja. On ihanaa, kun saa sytytellä kynttilöitä, kuunnella hiljaisella jotain rauhallista musiikkia (kuten Opethia, suosittelen!) ja juoda jotain hyvää teetä. Fiilistelen mielelläni yksin, mutta vietän aikaani mielelläni myös ystävän kanssa syvällisistä asioista jutellen. Tällaisissa illoissa vain on sitä jotakin maagista, ongelmat tuntuvat niin paljon etäisemmiltä ja tulee tunne siitä, että kaikki asiat vielä ratkeavat jotenkuten.

9. Olen maailman huonoin osoittamaan hellyyttä! Koen oloni usein kiusaantuneeksi esimerkiksi halatessani kaveria. Itse olen kuitenkin ihan järkyttävän hellyydenkipeä, en vain osaa näyttää sitä. Lisäksi olen aika tarkka siitä, kenet lähelleni päästän. Kun vain pääsen tuon kynnyksen yli, niin voisin hipsutella ja ottaa silityksiä vastaan kaiken aikaa. En myöskään osaa osoittaa hellyyttä julkisesti; esimerkiksi poikaystävän kanssa suuteleminen julkisella paikalla on mielestäni kiusallista ja epäkohteliasta muita kohtaan.
(Piksu on muuten maininnut, että hänelle on jäänyt läheisyyskammo minusta... Vuosia sitten minulla oli aina tapana purra häntä, kun hän tuli halaamaan minua. Ilmeisesti hänen alitajuntaansa on nyt muodostunut kuva siitä, että hellyyttä ei tulisi osoittaa. :D)

10. Olen muutenkin olemukseltani kovin "miehekäs" - inhoan lässyttämistä, mekkoja ja muotia yleensäkin, lisäksi en vain ymmärrä piilovihjeitä, asiat on sanottava suoraan. Mieluiten pukeudun farkkuihin ja johonkin mustaan paitaan, kengissä saa olla korkoa ainoastaan baariin mentäessä! Lakkaan kuitenkin kynsiä ja meikkaan, vaikka yleensä en siihen montaa minuuttia jaksakaan panostaa.
  Tunteiden osoittaminen sanoin ei myöskään ole vahvimpia puoliani. Toteutan lässyttämistä omalla tavallani, esimerkiksi toteamalla, että mieluummin katsoisin aamulla IhananIdiootin kasvoja, kuin kissan takamusta. Tämä aiheuttaa monesti hauskoja ja ehkä vähän nolojakin tilanteita, joita kaverini vuorotellen pääsevät nauramaan.

11. Olen huomannut olevani sitoutumiskammoinen. Pidän läheisyydestä ja läsnäolosta, mutta ahdistun, jos en koe saavani tarpeeksi omaa tilaa. Jos jokin asia etenee liian nopeasti käperryn omaan kuoreeni ja alan etääntyä kyseisestä henkilöstä. Mielestäni edes parisuhteessa ei pitäisi tavata päivittäin, vaan molemmilla on oltava ihan ikioma elämä. Aina ei tarvitse tietää, missä toinen liikkuu tai muutenkaan olla kaikkien tavoitettavissa.


2. 12 kysymystä

1. Mikä on romanttisinta mitä olet kokenut?

- Kiusaannun melko helposti äklöromanttisista asioista, kuten kuutamokävelyistä ja kynttiläillallisista. Mielestäni romanttisuus on parhaimmillaan, kun se näkyy pienissä asioissa.
  Äklöromanttisin kokemukseni on, kun ensimmäisen poikaystäväni kanssa kävelimme valaistua katua pitkin yön hiljaisuudessa ja hän yhtäkkiä pysähtyi suutelemaan minua. Suudelmamme aikana alkoi satamaan suuria lumihiutaleita ja kaikki tuntui täydelliseltä.
  Nykyään pidän ehkä jotain IhananIdiootin tekoa romanttisimpana - esimerkiksi se kerta, kun hän yhtäkkiä käski minun pysäyttää auton, juoksi kompuroiden niitylle ja toi minulle kukkia juurineen päivineen. Ojentaessaan niitä minulle hän alkoi laulamaan Sonata Arctican Shy-biisiä, tätä kappaletta kuuntelen vieläkin, kun yllätän itseni ikävöimästä II:tä.

2. Mitä "poikien/tyttöjenjuttuja" tekisit jos saisit olla päivän vastakkaista sukupuolta?

- Olen aina halunnut tietää, mikä ''helikopterissa'' on niin viehättävää. :D Harrastaisin siis varmaan ensin sitä, jonka jälkeen haluaisin ehdottomasti tietää, miltä seksi tuntuu miehelle. Myös miesten hehkuttama suihinotto olisi kiva kokea, tietäisipähän ainakin, miksi he siitä vouhottavat. Mielenkiintoista olisi myös kokeilla naisen iskemistä, ihan vain nähdäkseen, ollaanko me tosiaan niin vaikeita, kuin miehet antavat ymmärtää... Siistiä olisi myös tietää, mistä miehet esim. saunailloissa keskenään puhuvat.
Nämä asiat tulivat nyt ainakin ensimmäisenä mieleen.

3. Mikä ilahduttaa sinua arkisin?

- Pienet asiat: ystävät, perhe, kahvi, tupakka, hyvä juttutuokio, lämpö, onnen tunne, kävely metsässä, mökkireissu, kiva puhelu tai viesti, lemmikit, hyvä musiikki tai elokuva... Lista on loputon. Ilman arjen pieniä iloja emme olisi mitään. Nykyään olen oppinut nauttimaan myös siivoamisesta, uskokaa tai älkää!

4. Minkälaisiin asioihin turhaudut helposti?

- Ainakin ihmisiin! Ihminen on niin typerä olento ja tekee yleensä aina samat virheet uudestaan... Turhaudun siitä, ettei asioita voida sanoa suoraan tai mistään ei voi keskustella asiallisesti. Mielestäni mielipiteet pitäisi aina pystyä perustelemaan, ''minusta tuntuu vain siltä'' ei koskaan ole tarpeeksi kattava vastaus mihinkään. Ihmisillä on myös tapana keskustella muiden asioista ja repiä vahingoniloa muiden töppäyksistä. Turhaudun myös usein itseeni, koska huomaan itsessänikin noita samaisia piirteitä.
  Turhauttavaa on myös se, että olen monessa asiassa liian perfektionisti. Tavoittelen täydellisyyttä ja jos en siihen pysty, luovutan helposti.

5. Jos saisit olla kärpäsenä katossa, mitä haluaisit nähdä?

- En tiedä. Ennen olisin varmaan keksinyt miljoona eri asiaa tähänkin kohtaan, nykyään minulla ei muiden tekemiset ja sanomiset niin kiinnosta. Ehkä haluaisin tietää, miltä IhanaIdiootti tekee yksin kotona ollessaan?
  Uskon, että jos saisin tällaisen kyvyn, käyttäisin sitä lähinnä ikävän poistoon; tarkistaisin, että minulle tärkeä ihminen on kunnossa ja katselisin vain hänen tekemisiään ja hymyilisin itsekseni.

6. Haluaisitko olla julkkis?

- En. Toivon, että menestyn ainakin työelämässä, mutta julkisuudessa eläminen ei olisi minua varten. Tarvitsen aivan liian paljon omaa tilaa ja aikaa, yksityisyyttä. En kestäisi sitä, että minua seurattaisiin paikasta toiseen, enkä voisi missään leikkiä, ettei kukaan tiedä kuka olen tai mitä pääni sisällä liikkuu.

7. Jos haluaisit niin mistä olisit kuuluisa?

- En siis halua olla kuuluisa, mutta jos joskus näin kävisi, niin toivon sen johtuvan työmenestyksestä ja siihen liittyvästä arvostuksesta (voisin esimerkiksi olla joku kuuluisa rikostutkija tai vastaavaa). Siten julkisuus ei olisi niin sanotusti turhaa eikä ihmisillä muutenkaan kiinnosta merkittävien henkilöiden elämä niin paljon, kuin esimerkiksi muusikot tai näyttelijät.

8. Kerro KOLME positiivista asiaa itsestäsi. Omasta näkökulmasta.

- Olen erittäin lojaali ystävä, jos minun luottamukseni saa. Pyrin aina tekemään kaikkeni toisen eteen, jopa oman henkeni uhalla. Lojaalius kuitenkin katoaa, jos minua loukkaa edes kerran pahasti
  Olen hyvä kuuntelija ja pyrin aina tuomaan uusia näkökulmia asioihin. Kerron rehellisesti mielipiteeni ja annan mieluummin rakentavaa palautetta, kuin haukun lyttyyn. (Nykyään keskittymiskyky on vain niin heikko, että kuuntelijaa minusta ei välttämättä aina saa, se harmittaa.)
  Olen todella hyvä ihmistuntija. Pystyn lukemaan uuttakin tuttavuutta helposti ja tiedän yleensä aina, jos jollain on taka-ajatuksia. Olen oppinut salaamaan tämän taidon enkä näytä sitä helposti, koska se antaa minulle aina etulyöntiaseman esimerkiksi sellaisissa tilanteissa, missä minua koitetaan käyttää hyväksi.

9. Kerro KOLME ärsyttävää piirrettä itsestäsi. Omasta näkökulmastasi.

- Ylianalysoin asioita. Etsin kaikesta piiloviestejä, vaikka kuinka tietäisin, ettei niitä ole. Tämän takia arvostan rehellisyyttä, sillä se tekee oloni edes hitusen helpommaksi... Tosin paha tapa on, että ylianalysoin myös suoraan puhutut asiat.
  Olen temperamenttinen ja mieleni voi muuttua hyvinkin nopeasti. Vihaisena möläyttelen kaikkea ilkeää, tarkoituksena satuttaa toista niin paljon, kuin mahdollista. Minusta ei oikeastaan koskaan voi tietää, millä tuulella olen. Osaan kuitenkin pyytää anteeksi ja tiedän lähestulkoon aina, jos olen tehnyt jotain väärin.
  Minulla on nykyään erittäin heikko keskittymiskyky, oli kyseessä mikä tahansa asia. Keskittymiseni kestää aina rajallisen ajan, jonka jälkeen kiinnostukseni aihetta kohtaan lopahtaa. Pahinta tässä on se, että en tällä hetkellä osaa peitellä sitä kovin hyvin. Olen siis pyrkinyt siihen, että sanon suoraan, jos keskittymiseni alkaa loppumaan. En tee sitä tahallaan eikä se tarkoita, ettei asia olisi mielenkiintoinen, en vain jaksa istua paikallaan kovin kauaa.

10. Jos pääsisit ilmaiseksi plastikkakirurgille, mitä muuttaisit itsessäsi?

- Lasketaanko hammasteknikko plastiikkakirurgiksi? :D Siinä tapauksessa korjauttaisin ensimmäisenä hymyni ja lisäisin ehkä huuliin vähän täytettä. Haluaisin myös, että rintavarustukseni olisi paremman muotoinen, joten sitä korjauttaisin todennäköisesti myös. Rasvaimujen suhteen olen aina ollut hieman skeptinen, mutta jos tulos olisi taattu eikä kovin pahoja arpia jäisi saattaisin ottaa myös sellaisen - reisien ja jenkkakahvojen alueelle tietenkin!

11. Valkoviini vai punaviini?

- Valkoviini. Olen vasta hiljattain oppinut pitämään siitä, punaviinin kanssa on edelleen totuttelua. En voisi muutenkaan kuvitella juovani alkoholipitoisia juomia ruoan kanssa... Minusta alkoholi on rentoutumista ja illanviettoa varten, ei niinkään ruokapöytään kuuluva asia.


Tulipas vain tekstiä.
Tämä neiti pitää selvästi itsensä puhumisesta. :)

Ytävänpäivä

Huomenna se taas sitten on - ystävänpäivä. Maailman turhin päivä. Niin kuin kaikki muutkin kaupalliset juhlat, ei niissä ole mitään järkeä. Ihan niinku ystäviä ei vois muistaa muulloinkin. Miksi just huominen on niin erityinen? Ei se ole sen kummempi päivä kuin muutkaan.

Mulle se on siinä mielessä erityinen, että vannoin tappavani itseni ennen 14.2.2013. En tosin valinnut tuota päivää sen "merkityksensä" takia. Laskeskelin vain, että huomisen lähettyvillä ei ole mitään tärkeää merkkipäivää, kuten läheisen sukulaisen tai ystävän syntymäpäivää, ja siksi se tuntui sopivalta. On se kumma, miten tarkoin tuokin on pitänyt ajatella - viimiseen asti toivoo, ettei aiheuttaisi ylimääräistä surua ja stressiä ympärilläoleville.

Huomenna se siis olisi, minun kuolemanpäiväni.
Jota en aio toteuttaa.

Olen luvannut itselleni ja muille, että odotan vielä, yritän jaksaa aina seuraavaan päivään. Vannoin, että teen kaikkeni, jotta pystyisin pitämään tämän lupauksen. En ole tehnyt vielä kaikkea tämän oloni eteen, eikä ahdistuskaan tällä hetkellä ole niin toivottoman suuri, että maailma siihen kaatuisi. Tyhmää kyllä, että koen silti haikeutta asiasta. Huomisen piti kuitenkin olla se päivä, jona kaikki tuska loppuu. Päivä, jolloin saan tarinalleni lopetuksen. On surullista luopua tästä suunnitelmasta koska tiedän, kuinka vaikea lähitulevaisuus on. Onneksi en osaa sitä kauhean pitkälle ajatella, tässä mielessä se on helpotus, joskin muuten vaikeuttaa elämää radikaalisti.

Niin joo, aamulääkkeetkin ovat loppuneet. Jippii. En ollut vienyt reseptiä uusittavaksi, koska oletin meidän juttelevan MTT:llä lääkitykseni jatkosta - pysytäänkö samassa valmisteessa, muutetaanko annostusta jne. Oletin, että nämä asiat olisivat selvinneet eilisellä lääkärikäynnillä. No, menin MTT:lle, mutta sieltä ilmoitettiin, että lääkäriaika oli ollut jo maanantaina. Suututtaa, sillä minulle annetussa lapussa lukee selvästi, että tiistai 12.2. klo 13.00.

Otin asian sitten puheeksi tämän päiväisessä MTT-tapaamisessa. Motkottivat vähän mulle siitä, että reseptit pitäis viedä ajoissa uusittavaksi... Mutta kun enhän minä tiennyt/ajatellut/käsittänyt. Kaikkien asioiden hoitaminen tuntuu niin kamalan vaikealta, joten unohdan suurimman osan. Ei pitäisi, mutta niin siinä käy, väistämättä.

Pahimmillaan voi reseptin uusimiseen mennä jopa kaksi viikkoa, mutta toivon mukaan saan uuden reseptin jo perjantaina. Kuulemma lääkeaine ei ehdi kokonaan kadota kehostani, mutta sen määrä tulee tottakai pienenemään. Pelottaa, että joudun kokemaan ne valtavat ahdistumisen tunteet, jos tähän väliin tulee liian pitkä lääkkeetön aika... Viime kertahan ei sujunut kamalan hyvin, vaan päädyin sairaalapedille. Tilannetta ei myöskään helpota se, että mieliala on muutenkin ollut laskusuhdanteessa siitäkin huolimatta, että olen suht säännöllisesti muistanut lääkkeetkin ottaa.

En tiedä, ahdistaa.
Poltin viimeisen tupakan jo hetki sitten...
Tekee mieli lisää. Rahaa ei kuitenkaan ole, enkä sitä mistään saa. Pelottaa, millaiset niksat mulla tulee vielä olemaan.

Tulis jo se sairauspäiväraha...

What goes around comes around...

Eilinen päivä oli taas vaihteeksi ihan perseestä. Riitaa ja katkeruutta, yllättäen.

Sovittiin toissapäivänä, että menen käymään Suden tykönä juttelemassa. Huomattiin, että emme ole keskustelleet mistään kovin henkevästä, vaan kaveruutemme on viimeaikoina ollut aikalailla pintaliitoa; ollaan saatettu kattoa elokuva tai ottaa pari, mutta varsinaista laatuaikaa ei olla vietetty.

Aikoja sitten meillä oli tapana vain jutella. Jutella, jutella, jutella. Niin hyvistä, kuin huonoistakin asioista. Pohdittiin maailman menoa yhdessä ja toisistamme löysimme näkemyksiä, mitä ei aiemmin ollut tullut hoksanneeksi. Näin ei ole ollut pitkään aikaan.

Susi ilmoitti mulle eilen noin 17 aikoihin, että on herännyt ja voin tulla, kun haluan. Olin tuolloin juuri siivoamassa ja päätin, että siivoan loppuun ensin. En myöskään ollut syönyt koko päivänä mitään, joten katsoin parhaaksi, että hoidan myös tämän henkivakuutuksen uusimisen ennen kylästelyreissua - siten voisin keskittyä paremmin jutteluun, eikä juttutuokiota haittaisi ärsyttävät sivuseikat, kuten nälkä.

Kolmisen tuntia Suden viestin saamisesta olin valmis, eli kämppä kiilsi puhtauttaan ja oltiin Kämppiksen ja Myyrän kanssa saatu ravittua itsemme hienolla gourmet-illallisella (tomaattikanaa, tummaa riisiä ja tuoresalaattia fetan kanssa, ah nam!) Makoilin sitten hetken sohvalla, jotta ruoka sulaisi vähän. Iski ihan tajuttomat vatsakivut, oksetti ja maha meni muutenkin sekaisin. Mietin jo hetken, että peruisin tapaamisen Suden kanssa, mutta tulin siihen tulokseen, ettei se olisi reilua. Ilmoitin hänelle siis tulevani ja lähdin kävelemään sinnepäin.

Päästyäni Suden kerrostalon alaovelle soitin hänelle, jotta hän tulisi aukaisemaan oven. Vastaanotto oli kaikkea muuta, kuin lämmin ja asiallinen. Sain muunmuassa luurin korvaan ja ovikin aukaistiin niin raivolla, että lasit helisivät. Tuijotin tyrmistyneenä Suden perään, totesin vain, että "okei, heippa" ja lähdin pois.

Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Susi oli raivoissaan syystä, mitä ei ollut vielä minulle kertonut. Oletettavasti siksi, että oli odottanut minun saapuvan aiemmin. Mielestäni hän ei kuitenkaan ollut odottanut vielä kohtuuttomia aikoja, sillä olin hänen luonaan neljä tuntia ensimmäisen viestin saapumisen jälkeen. Eikä hän antanut minulle mahdollisuutta selittää, ei kysynyt, miksi tulin niin myöhään. Tiedän, että hän ajattelee asian niin, että minä en välitä. Että minä tallon häntä. Minusta en tee niin, voin myös olla väärässä. Ja tiedän, että hän ajattelee minun pettäneen hänen luottamuksensa. Siihenkään en omasta mielestäni ole syyllistynyt.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että kuka tahansa joka on raivon vallassa, ei ole järkevä keskustelukumppani. Ei Susi, en minä, ei kukaan muukaan. Saatoin tehdä väärin siinä, että kävelin pois, mutta en nähnyt muita vaihtoehtoja. Tilanteita ei mielestäni voi tai kannata alkaa selvittämään, kun suututtaa, ei siitä tule mitään järkevää. Asiat vain kärjistyvät entisestään ja hyvät asiat murenevat entistä pienemmiksi.

Olen sekaisin.
Onko vika todellakin aina minussa? Voiko sellainen olla mahdollista?

Oli miten oli, olen huono ihminen silti. Joko siitä syystä, että toimin aina väärin taikka sitten siitä, että luotan vääriin ihmisiin. Tunnen itseni petetyksi. Tunnen itseni kelvottomaksi. Olen kertakaikkisen huono ihminen, enkä osaa ihan varmuudella edes sanoa, että miksi.

Rakastaa, ei rakasta...

Huomenta.

Viikonloppuna onnistuin kadottamaan puhelimeni ja olin viimeyön IhananIdiootin tykönä. Oli hirveä stressaaminen, että miten mahdan ilman herätystä herätä, kun tänään olis taas lääkäriaika. No, eipä heräämisestä ongelmaa tullut, sillä heräsin itsekseen jo 06:54, ihme ja kumma. o.o

Viimeyö oli aikalailla tuskaa, unensaannin puolesta siis. Ei meinannut millään päästä nukkumaan, koko ajan oli joku vikana. Ensin mulla oli ihan sairaan kipeä maha, sitten piti rampata pissalla monta kertaa yön aikana. Niin ja unohtamatta II:n ihanaa naapuria, joka päätti viettää maanantai-iltansa huudattamalla paskaa musiikkia niin lujaa, että tuntu siltä, ku seinät kaatuis päälle. Lupaan, ettei ollut kaukana, että olisin käynyt ite sen tykönä säätämässä musiikkia hiljemmalle (heittämällä musiikkivehkeet ikkunasta ulos) ja pistämällä senki suuta pienemmälle (upottamalla nyrkin niin syvälle sen nieluun, kun se vain ikinä menee).

Ihmeen hyvä olo kuitenki nyt, tosin tuleva lääkäriaika ahdistaa ihan hirveästi. Ennen kaikkea siks, että en muista varmuudella, että mihin aikaan se oli. Yritin toki soittaa MTT:n työntekijälleni, mutta yllättäen häntä ei saa kiinni juuri nyt.

Olen miettinyt, että johtuisko tämä huonompi olo nyt sitten siitä, että en ole äitini kanssa väleissä. Meillehän tuli siis noin pari viikkoa sitten riitaa, jonka yhteydessä kerroin äidille masennuksestani. Big Mistake. Tiesin, että siitä ei seuraa hyvää, siksi en ole aiemmin maininnut hänelle asiasta, vaikka muut ovatkin yrittäneet taivutella minua siihen. Äiti veti siis sen perinteiset kommentit asiaan: "Ainahan sulla on noita tekosyitä kaikkeen." ... "Et sitten parempaa ajankohtaa osannut valita tämänkin asian kertomiseen?" ... "Miksei kukaan ole aiemmin sanonut mitään, kaikki vain vihjailevat, mutta minut jätetään täysin ulkopuolelle?" ... "Ei sulla mikään hätänä ole, laiskuus se vain vaivaa. Sulta nyt löytyy tekoselitykset jokaiseen asiaan."
Huoh. Ja siis tuon keskustelun jälkeen en ole kuullut äitistä mitään. Tuntuu pahalta, koska aiemmin ollaan oltu melkeinpä päivittäin tekemisissä ja äiti nyt kuitenkin on se minun elämäni suurin tukipilari. Tiedän, että ei tämä varmasti sillekään helppoa ole, mutta olen pettynyt siitä, että hän hylkäsi minut noin. Tai ainakin se tuntuu siltä...

Muutenkin olen niin yksin taas. En fyysisesti, mutta henkisesti. Paljon myös senkin takia, että en jaksa tai halua puhua ystävilleni mistään, kaitpa mulla on taas tällainen eristäytymisvaihe menossa.

Voisinpa vaikka seuraavaksi mennä polttamaan ketjussa tupakkaa ja odotella, että se MTT:n työntekijä soittais mulle... Ei huvittais lähteä arvauskeskukseen istumaan turhaa, inhoan muutenkin sitä paikkaa.

Morkkis

Morkkis on ihan suunnaton.

Minkä ihmeen takia sitä tekee samat virheet uudelleen ja uudelleen? Vaikka kuinka vannois oppineensa, kantas huonoa omaatuntoa ja tuntis olonsa paskaksi ihmiseksi, niin SILTI.

Tai sitten se on just se syy, miksi tekee kaiken uudestaan. Koska kokee olevansa niin huono, ettei voi enää huonompi olla. Ja toisaalta kun itse mieltää itsensä huonoksi, on helpompi tehdä huonoja ratkaisuja. Tai en tiedä, paska olo kuitenkin.

Olen vakuuttunut siitä, että mikään ei muutu. Tuskinpa tuokaan ajattelutyyli minun paranemista edistää. En tiedä miksi minun mieliala on laskenu niin valtavasti, ei ole sattunut mitään erikoisen pahaa. Ja kun tämä mieliala on laskenut jo ennen, ku aloin potemaan tätä järkyttävää morkkista.

Tulen hulluksi omien ajatuksieni kanssa.

Kun tiikeri ei pääse raidoistaan

...Tämä tuntuu lopun alulta.

Tein sen taas.

En voi luottaa enää mihinkään, edes itseeni.

En ansaitse elämää.

Rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys

Mikään ei tunnu miltään.

Haluaisin olla iloinen, mutta eipä tuo pakosta onnistu. Oon taas sitä mieltä, että tämä ei tule koskaan helpottamaan. Tiedän, ettei mikään helpota, koska oon itse niin huono ihminen.

Mie en jaksa hymyillä. En jaksa esittää onnellista. En jaksa olla hyvällä tuulella. En jaksa.
Mulla vituttaa kaikki, enkä halua esittää mitään muuta. Minusta tuntuu, että kaikki minun ympärilläolevat ihmiset suuttuu mulle. Ja niin ne varmaan tekeekin, minun omasta ansiosta. Mutta miten sie kerrot ihmiselle, joka ei ole masentunu, että miltä tämä tuntuu? Ettei mikään ole henkilökohtasta, ei vaan kerta kaikkiaan jaksa olla minään.

Mulle suututaan siitä, että oon epäsosiaalinen. Että yhtäkkiä suljen kaikki ihmiset pois. En voi sille mitään, vaikka haluaisin. Tiedän, että muut ajattelevat, että voin. Mutta kun en voi. Minun ajatusmaailma on tällä hetkellä niin suppea, etten pysty yhdistelemään asioita kunnolla tai hallitsemaan sitä, miten toimin. Kaikki minussa toimii tällä hetkellä jonkinlaisella säästöliekillä; koitan säästää energiaa päivän pakollisiin toimiin, muuhun sitä ei jää.

Tekisi mieli vetää vaan kaikki pohjalle. Taistelu tuntuu turhalta, kun ei pysty näkemään tulevaisuutta. Huominen on ajatuksena raskas ja ahdistava - asia, johon en pysty vaikuttamaan. Se, etten ole koko ajan hallinnassa pelottaa minua. Kaikki uusi pelottaa. Kaikki, mitä en näe, pelottaa.

Elämä on perseestä.
Halleluja tälle optimismille, oon kyllä huippu siinä.

Kippis & Skål

Eilen tuli sitten vähän repäistyä, eli tuli lähdettyä käymään Suden kanssa kaupungilla parilla. Tarkoitushan oli alunperin se, että olisin seuraavan kerran juonut vasta lauantaina, mutta nyt iski semmonen juhlatuuli, että oli pakko päästä vähän tuulettumaan.

Ja ilta menikin ihan hyvin, ei ollut draamaa ja humala-astekin oli sopiva, ei siis tullut juotua liikaa. Oli kiva olla vähän aikaa ihan tavallinen 22-vuotias nainen, joka lähtee käymään baarissa muutamalla. Se tunne on niin vapauttava, kun voi olla kuin kuka tahansa nuori ihminen, kukaan ei tiedä sinun ongelmista ja voit itse päättää, kuinka paljon haluat muiden tietävän sinusta. Tuo reissu tuli kyllä tarpeeseen.

Olen myös ylpeä siitä, että en tehnyt mitään älyttömän typerää, jee! Normaalisti mulla on tapana vetää sellaset örvellyskännit, joiden vallassa teen sitten mitä idioottimaisimpia tempauksia. Hienoa, että osasin hillitä itseni. Rahaakaan ei mennyt mielettömiä summia, vaikka toki ainahan baarissa juominen on kallista. Hieman morkkis on ehkä siitä, mutta koitan uskotella itselleni, että tarvitsin vapaaillan kaikesta ja se oli sen arvoista.

Tänä aamuna minun piti lähteä Suden mukaan hänen MTT-tapaamiselleen; lupasin ja vannoin, että lähden mukaan. No, yllättäen nukuin kaiken ohi ja se harmittaa aika suunnattomasti. Tiedän, mitä tuntuu, kun haluaa sinne jonkun mukaan, eikä hän sitten pääsekään... Yritän korvata asian hänelle ja toivon, että hän ymmärtää.

Juteltiin eilen IhananIdiootin kanssa, että menisin tänään sinne yöksi, kun aiemmat sovitut yökyläreissut ovat syystä tai toisesta aina peruuntuneet (tosin ainoastaan minun päätösten takia). Noh, enpäs pääse tänäänkään sinne, koska II:lle tuli yllättävä työkeikka muutaman sadan kilometrin päähän. Arvatkaa harmittaako, on ollut ikävä ja olen odottanut, että pääsisin hänen viereensä. Seuraava mahdollisuus tulee sitten milloin lie...

Muutenkin tarvisin jonkinlaista vahvistusta IhanaltaIdiootilta. En välttämättä haluaisi vielä seurustella, mutta ei olisi pahitteeksi saada jonkinmoista tasaisuutta tähän meidän juttuun. Olis niin helpottavaa, kun ei koko ajan tarvitsisi huolehtia oman asemansa puolesta, olla epävarma hänen tunteistaan jne. Ei sillä, etteikö hän niitä tekisi mulle selväksi muutenkin koko ajan, mutta ehkä mie vain olen niin vaativa... Eikä tuo huono itsetuntokaan kovin paljon auta asiaa, kun tuntuu, että vähän väliä tarvitsisi vahvistusta omista hyvistä puolista. Ääh, ihastuminen on perseestä. Varsinkin, kun ei itsekään oikein tiedä, mitä haluaa. Ja se taitaa myös olla IhanallaIdiootillakin ongelmana...

Tulispa Piksu jo kahville, tarvitsen ylianalyyttistä marttakahviseuraa, jonka kanssa voidaan haukkua kaikki miehet lyttyyn ja vetää draamaa pienimmistäkin asioista. Joskus on ihanaa olla nainen. <3

Toivotaan, että tämä päivä menis hyvin loppuun asti.

I hate myself and I want to die

Päivä lähti käyntiin paremmin ku hyvin.
Pitihän se arvata, että kaikki kusee. Ois pitäny tietää, niinhän se menee aina muutenki.

Oli siis tarkoituksena, että lähen Kämppiksen kanssa käymään hänen kotikylässään, saisin kaivattua irtiottoa arjesta ja voisin unohtaa kaiken hetkeksi. Saisin tilaa hengittää. Uuden ympäristön, missä ei ole mitään, joka muistuttaisi aiemmista paskoista.

Pyysin Myyrää kissavahdiksi. Tottakai hän suostui. Myyrä haluaa aina auttaa.
Samalla Myyrä kertoi, että on laskeskellut minun velkojani hänelle. Kuulemma ei tarvinnut ahdistua, sillä ne katsotaan vasta sitten, kun taloudellinen tilanne on parempi. Tottakai ahdistuin. Kiitollisuudenvelka Myyrälle on niin suuri, etten voi pyytää häneltä enempää. Ilmoitin siis, etten lähde. Kämppis pettyi.

Olen paska ihminen. En oikeasti osaa muuta, kuin olla muille taakkana. Tuntuu, että käytän kaikkia ihmisiä vain hyväkseni, vaikka se ei todellakaan ole tarkoitus. Tuntuu pahalta. Vihaan itseäni.

En usko, että tulen koskaan selviämään tästä kaikesta. On aivan liian paljon asioita, mitä minun pitäisi pystyä järjestämään. Etenkin ne raha-asiat. En tule koskaan pystymään siihen jostain sairauspäivärahasta ja asumistuesta. En koskaan.

Mikä järki on yrittää, kun tietää, että ei kuitenkaan onnistu? Olen yrittänyt niin kauan ja niin monissa asioissa, etten tiedä kuinka kauaa enää jaksan. Olen velkaa kaikille ympärilläoleville ihmisille, jos en rahallisesti, niin sitten henkisesti. En tiedä, pystynkö maksamaan takaisin. Edes niin, että olisin hyvä ystävä. Koska jos rehellisiä ollaan, niin milloin olen siinä kunnossa, että jaksan olla hyvä ystävä? En voi antaa päivämääriä. Ainoa, mitä voin tehdä, on pyytää muita odottamaan. Ja oon pyytäny jo ihan liikaa. Aivan vitusti liikaa.

En voi enää tukeutua muihin. En kertakaikkiaan voi.
Olen omillani nyt.

Tulihan se sieltä - yksinolon paniikki

...Ja kuten otsikosta näkyy, meinaan panikoida. En pahasti, mutta kuitenkin. Onneksi ei ahdista, on vaan tyhjä ja yksinäinen olo.

Tämä on se tunne, mitä pelkään. Tunne, että en hallitse kaikkea. Nyt se iskee. En uskalla katsoa peiliin, pelkään, että näen itseni ja masennun liikaa. Aamulla sitten.

Yöt ovat muutenkin ne vaikeimmat; ajatukset jyllää ilman minkäänlaista järkeenkäyvää rataa, kaikki paha nousee pinnalle. Kuten itseinho. Luoja, että vihaan itseäni. Olen aivan kamala ihminen.

Meinasiin jo hädissäni ilmoittaa Myyrälle, että nyt on kriisi, tarvitsen äkkiä seuraa. Päätin kuitenkin, että tilanne ei ole niin uhkaava, että alkaisin muita häiritsemään. Minä aion pärjätä yksin. Tiedän, että kun aamulla herään, olen tyytyväinen itseeni. Tyytyväinen siitä, että pärjäsin itse, ilman apujoukkoja. En aio tuottaa pettymystä itselleni tai muille, aion selvitä. Eihän yksi yö voi niin rankka olla?

Yritän keskittyä omiin hyviin puoliin, kaikkeen siihen, mistä pidän ulkonäössäni. Ajattelin listata ne tänne:

+ Minulla on kivat silmät, erikoiset.
Niiden väriä on vaikea määritellä, kaitpa ne ovat jotain vihertävään taikka kellertävään suuntaan. Pupilleja reunustaa tummansiniset renkaat, ne ovat kivat.

+ Minulla on pitkät, taipuisat ripset.
En ole koskaan liiemmin käyttänyt ripsentaivuttimia, sillä ripsiväri ajaa saman asian. Ne näyttävät pitkiltä ja tuuheilta, joskin toivoisin, että ne olisivat hieman tummemmat. Silmäni vaatii ripsiväriä, muuten olen niin pliisun ja kalpean näköinen.

+ Pitkät kynnet, silloin kun ne sattuvat pysymään pitkinä.
Pidän kynsieni muodosta, minusta ne ovat naiselliset ja kivat. Harvemmin saan tosin kasvatettua pitkiä kynsiä, mutta silloin kun onnistun, pyrin pitämään ne pitkinä kynsilakan avuin. Lempikynsilakkavärini on ehdottomasti musta, siitä alkaa pikkuhiljaa muodostua jo tavaramerkkini.

Enempää hyviä puolia en keksi, mutta parempihan tuokin on, kun että en löytäisi yhtäkään hyvää puolta. Sitäpaitsi olen saanut pidennettyä listaa jo yhdellä kohdalla - kynsillä. Ennen en löytänyt itsestäni muuta hyvää, kuin ripsieni pituuden ja silmien värin.


Melkein hävettää, miten koitan lohdutella itseäni ja todistaa, että olen ihan ok. Vielä naurettavammalta tuntuu se, että yritän uskoa omaan hyvyyteen. Se tuntuu niin mahdottomalta ajatukselta. Minäkö hyvä? Pyh ja pah. Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta.

Koitan kuumeisesti keksiä, mitä tekisin seuraavaksi. Päivällä nukutut muutaman tunnin päiväunet ovat hätistäneet väsymyksen myöhemmälle, joten nukkumaankaan on turha yrittää. Taidan silti ottaa nukahtamislääkkeen, ainakin sen avuin saan nukuttua paremmin. Eikä siitä varmaan haittaa ole, jos poikkeuksellisesti nukkuisin sohvalla... Siinä ei ole niin yksinäistä, kun on kissat kaverina. Ja samalla voin katsoa telkkaria, en tosin tiedä, tuleeko sieltä mitään tähän aikaan. Sallittakoon nämä pienet ''kapinalliset'' sääntöjen rikkomiset, kun olen ensimmäistä kertaa yksin pitkään aikaan.

Pitkästä aikaa odotan huomista ja tulevaa aamua, haluan tietää, että selvisin. Itse. Ihan yksin.

Muistot: 1996 - Tukholma

Isää ei enää päästetty sisälle sen jälkeen, kun äidille sanoin, etten halua häntä nähdä. Isä tuli kuitenkin aika-ajoin tarkistamaan, että olemmeko kotona. Noiden vierailujen aikana istuimme äidin kanssa hänen huoneessaan mahdollisimman hiljaa ja leikimme, että emme ole kotona.

- - -

Mie en illalla meinannu millään saada unta. Olin lukenu avaruuskirjaa ja siellä oli kuva astronauttipuvusta. Mie en tykänny siitä, se oli pelottava, ko ei nähny mitä sen sisällä on. Mie mietin, miten kauheaa olis, jos menis semmosen sisäle kattomaan ja sielä oliski vain pelkät jalat jäljellä... Äiti koitti minua lohuttaa, että hän istuu olohuoneessa ja kuuntellee musiikkia, vain seinä on välissä. Se laitto mulle yölampun pääle, että mie näkisin, ettei minun huoneessa ole mitään pelottavaa. Mie makkoilin sängyssä ja kuuntelin ko äiti yski. Se kuunteli jotaki mukavaa kitaramusiikkia, mitä se ruukasi useasti kuunnella. Mie tykkäsin kauheasti siitä yhestä laulusta, se oli minusta hauska. Helpotti.

Mulla oli kauhean ahasta nukkua, ko mulla oli kaikki minun pehmolelut sängyssä. Enhän mie voinu ottaa vain muutamaa, niilä muilahan olis saattanu tulla vaikka paha mieli. Mulla oli jo huono omatunto siitä, että Iso-Koira ei mahtunu minun viereen, ko se oli niin suuri. Mie kuitenki lupasin sille ennen nukkumaan laittoa, että mie leikin sillä huomenna ihan erityisen paljon, ehkä se ei sitte suuttus niin kauheasti.

Mie en tiiä kauanko mie olin nukkunu, mutta heräsin kauheaan meteliin. Arvasin, että se oli taas tulossa kylään. Äiti juoksi minun huoneeseen ennenkö kerkisin nousta. ''Äiti, mie en taho nähä sitä, emmä päästä sitä sisäle, eihän?'' mie itkin. ''Emmä päästä, ei sinun ole pakko sitä nähä. Sammutama kaikki valot, että se ei postiluukusta näe, että olhaan kotona. Tule, äkkiä, mutta olema aivan hipihiljaa.''

Mie sammutin minun oman lampun ja kuljin äitin perässä. Menimä äitin huoneeseen sängylle istumaan. Mie pietin tiukasti äitistä kiini, yritin olla itkemättä, etten pitäis ääntä. Siinä me istuima, pimeässä, aivan hiljaa molemmat. Kuunneltiin, ko isä huusi oven takana ja hakkasi ja potki sitä. Onneksi sillä ei ollu avaimia meile. Mie olin melkein varma, että se tullee kohta ovesta läpi; kohta se seisoo meän eessä aivan raivona. Mie mietin, miten pahalta se haisee ja miten likanen se on. Mulla oli paha olo ja mulla kävi sitä taas niin sääliksi. Mie mietin, että miksi se on tuommonen. Onko se minun vika? Niin se on ainaki useasti sanonu. Mulla pelotti aivan kauheasti.

Kauan me siinä istuima, mutta sitte se ryminä loppu. Hissin ovi kävi ja kuulima, ko hissi lähti liikkeele. ''Piika, pysy tässä. Mie käyn parvekheelta kattomassa, että se varmasti lähtee'', kuiskasi äiti. ''Ole kans, äiti, varovainen, ettei se vain näe. Muuten se tullee takasin ja on sulle niin kauhean vihanen'', mie nyyhkytin takasi. Hetken päästä äiti tullee takasin ja istuu minun viereen. ''Lähtikö se?'' mie kysyin. ''Lähti, aivan varmasti. Koitama laittaa nukkuhmaan, että jaksama aamula noussa kouhluun. Haluaksie nukkua minun vieressä?'' kysy äiti, ja silitti minun hiuksia. ''Haluan'', mie vastasin. Käperryin aivan äitiin kiinni, mutta pidin tarkasti huolen, ettei minun pää ollu ylempänä, ko mitä äitin. Minusta tuntu, että jos minun pää on korkeammalla, niin en kunnioita äitiä. Äitin paikka on korkeammalla, koska se pitää minusta huolta ja on aikunen. Sitte mie varmaan nukahin, koska en muista enää mitään.



Jimi Hendrix - Foxy Lady