Ikävä ja koti-ikävä

Eilen mulla tuli aivan tajuton ikävä Tukholmaan.

Juteltiin IhananIdiootin kanssa siitä, että voitais kesällä tehdä pikku reissu minun kotiseudulle. Se on innostunu ajatuksesta ja haluaa nähdä tuon mulle niin rakkaan ja tärkeän paikan. Mullaki haluttaa niin hirveästi lähteä, on siitä kuitenkin melkein kaks vuotta, ku olen viimeksi käyny Tukholmassa.

Illalla lueskelin kirjaa sängyssä ja kuuntelin ulkoa tulevia ääniä; linnunlaulua, ohiajavia autoja, ihmisten huutoja. Pistin silmät kiinni ja kuvittelin olevani omassa lapsuudensängyssäni Tukholmassa. Toisaalta tuo muistelu ja ajattelu oli lohduttavaa, mutta samalla mieleen tuli kaikki menneisyyden aaveet. Silti osa minusta haluaa takaisin, sillä vaikka minun lapsuus onkin ollut hankala ja pelontäyteinen, niin omalla tavallaan se on mulle tuttua ja turvallista. 

Oman menneisyyden ajattelua on myös lisännyt se, että Piksu sai viime viikolla ensimmäisen lapsensa, pienen, terveen pojan. Tuntuu kummalliselta, että Piksu on nyt äiti... Minun silmissä se on kuitenki vielä lapsi, minun pikkusisko. Tiiän kuitenki, ettei kukaan vois pärjätä paremmin, ku Piksu.

En tiedä, mitä muuta kirjoittaisin. Ei oikein ajatus toimi vielä tähän aikaan.

Rentoa viikonlopun viettoa

Eipä ole taas ollut aikaa kirjoitella viimeaikoina. Kaikki on ollut ihan kamalaa hullunmyllyä, on pitänyt järjestellä asioita suuntaan jos toiseenkin. Kaiken tuon puolesta alkaa jo pikkuhiljaa helpottamaan, ainoat asiat mitä pitäis hoitaa on viikkosiivous ja kaikki ne kauan venyneet asiat.

Myyrä sai tuossa aiemmin viime viikolla idean, että voitais alkaa pitämään peli-iltoja lähijengin kesken. Viime viikolla pelailtiin kahtena iltana, ja oli aivan hurjan hauskaa. Jotenki se yhteisöllisyyden tunne ja lämmin ilmapiiri piristi mieltä ihan tajuttomasti, hetkeksi unohti kaikki ahdistuksen aiheet ym. paskat. Tuli naurettua ihan hirveästi ja haluan ehdottomasti jatkaa tätä perinnettä.

Viikonloppua vietettiin IhananIdiootin kanssa sen äidin luona. Käytiin ajelemassa mönkijällä, paistelemassa makkaraa ja muutenkin oltiin yhdessä. Nautin täysillä, tuntu hyvältä päästä rauhoittumaan sinne luonnon helmaan kaiken kaaoksen keskeltä. II:n kanssa on muutenkin niin helppo olla - ei tarvitse esittää mitään tai olla minään, viettää vain aikaa ja tuntea olonsa niiiiin rakastuneeksi. Oon jo pariin otteeseen miettinyt, että onko tämä liian hyvää ollakseen totta, vai tuntuuko kaikki vain niin supertäydelliseltä ja ihanalta siksi, että mikään muu ei tahdo onnistua. Toisaalta mulla on aikalailla samalainen olo ystävien kanssa (ei siis riidellä tai mitään, voi olla oma itsensä ja porukassa on hyvä olla jne), joten voi olla, että maalailen vain piruja seinille. Jotenkin on liian tottunut siihen, että kaikki tahtoo mennä päin metsää.

Olen koittanut pysyä positiivisena, vaikka stressiä onkin ihan hirveästi. Lääkkeetki oon saanu otettua joka aamu, kiitos tästäkin II:lle, joka jaksaa huolehtia ja patistaa. Olo on vähän parempi kuin viikko tai pari sitten, toivottavasti sais nyt edes hetken aikaa rauhoittua.

Odotan kesää ihan hulluna. Jotenkin tuntuu, että kaikki on silloin muka paljon helpompaa... Ja jos ei ole, niin ainaki on kiva ilma ja voi sentään lämmitellä auringossa. :)

Muuttorumbaa

Oon monesti miettiny, että kuinka paljon yhden ihmisen tulisi kestää. Kuinka paljon taakkaa voidaan yhdelle hengelle antaa? Koska kaikki alkaa helpottamaan?

On mulla paljon hyvääki, sitä en voi kieltää. Ne hyvät asiat vain tahtoo aina unohtua, kun jotain uutta pahaa tulee tilalle.

Viime ajoista sen verran, että olen joutunut muuttamaan. Kelan sairauspäivärahojen myöhästelyn takia mulla ei ollut varaa pitää tuota asuntoa, joten olen nyt sitten kodittomana, heh. Pitääpä tämäkin ilmeisesti kokea. Oon majoittautunu IhananIdiootin luokse, pikkuhiljaa laittelen täällä tavaroita paikoilleen ja koitan asennoitua siihen, että tämä on nyt myös minun ''koti''.

Tuntuu paskalta, että ''yhteenmutto'' tapahtui tällaisissa merkeissä. Tosin II on jo jonkin aikaa ehdotellut yhteenmuuttoa, itse olen asiaa aika paljon empinyt. Lähinnä sen takia, että pelkään suhteen kaatuvan, jos otamme liian suuren askeleen kerralla. No, nyt ei ollut oikein muita mahdollisuuksia, eikä tuo ainakaan II:tä näytä haittaavan, onneksi. Saapas vain nähdä, kuinka suuri kompastuskivi tuo tulee mulle olemaan, koska toisaalta tuntuu, että olen taakkana ja riippakivenä, kun olen muiden ''huolehdittavana''. Toivottavasti pääsen noista ajatuksista yli.

Vappu tuli vietettyä vähän turhan railakkaasti, vedin ihan överikännit ja otin yhteen II:n kanssa. Lopulta soitin MTT:n päivystävään numeroon, koska itsetuhoiset ajatukset olivat niin hallitsevia. Päivystäjä päätyi soittamaan mulle ambulanssin ja jouduinkin sitten yöksi sairaalaan. Aamulla karkasin sieltä ennen kuin lääkäri oli ehtinyt kiertämään, ei ollut kovin iloista porukkaa, kun huomasivat minun puuttuvan... :D Juttelin kuitenkin hoitajien ja lääkärin kanssa puhelimessa ja ei onneksi tarvinnut mennä takaisin. Ainoa positiivinen asia tuossa jumalattomassa humalatilassa oli se, että viiltelyjäljet on todella pienet, vaikka rispauksia onkin pitkin kättä. Eipähän kuitenkaan jää aivan hirveitä jälkiä, kun nuo kädet ei muutenkaan ole kauneimmasta päästä entisien arpien takia.

***

Pitäis alkaa laittamaan pyykkikonetta päälle, että sais joskus tämän kauhean hajotuksen täältä siivottua. Ahdistaa ihan suunnattomasti. II:kään ei ole nyt kotona, joten täytyy vain koittaa kestää. Yritän keskittyä elämän positiivisiin asioihin ja kannustaa itteäni jaksamaan, ehkä mie siten selviän vielä muutaman päivän. Vittu.

Yksin

Olen niin yksin kaikkien ajatusten kanssa, tuntuu että pää hajoaa. Helpotustahan tähän saisi sillä, että vain kertoisin ystäville/II:lle, mitä oikeasti ajattelen. Se vain on niin vaikeaa. Tuntuu, että en osaa taaskaan puhua, toisaalta asioiden ajatteleminen on liian ahdistavaa.

Mulla on ihmisiä, joille puhua, en vain tiedä mistä aloittaisin. Häpeän omia ongelmiani ja sairauttani, enkä haluaisi jauhaa niistä enempää, kuin on tarpeen. Pelkään, etteivät ihmiset pysty hyväksymään heikkouksiani, etenkin kun en itsekään siihen pysty.

Kaikki käytännön asiat on mullin mallin, enkä yhtään tiedä, miten minun pitäisi toimia, että pääsisin tässä kaikessa eteenpäin. Olen koittanut kysyä neuvoa MTT:ltä, mutta loppupeleissä olen kuitenkin itse joutunut selvittämään kaikkia asioitani. Sen verran on tultu vastaan, että mulle on haettu edunvalvojaa.

Aika epäileväinen olen tuon edunvalvojan  suhteen, sillä siinä tapauksessa joudun luovuttamaan kaikki rahalliset oikeudet (mutta samalla myös vastuun) jonkun toisen käsiin. Toisaalta olen ajatellut, ettei kukaan voi oikeastaan enempää kusta minun asioita, ku oon jo tehnyt. Tiedän, että jossain kohtaa mulla vituttaa, etten saa itse määrätä omia raha-asioita, mutta uskon helpotuksen olevan suurempi, kuin vitutuksen. Minun ei kuitenkaan tarvitse itse huolehtia mistään laskuista tms, vaan voin keskittyä paranemiseen ihan täysillä. Raha-asiat on kuitenki ne, mitkä minua kaikista tässä sairaslomalla olossa stressaa.

***

Haluan taas eristäytyä.

Ottaa päähän ja vituttaa, että olen niin huono ihminen. Raivostuttaa niin hemmetin paljon, että tekis mieli vain huutaa ja itkeä, pistellä paikkoja palasiksi ja rypeä itsesäälissä. Ihan niinku sekään mitään auttais.

Pelko

Luin aiemmin yhtä toista blogia, missä kirjoittaja kertoi lyhyesti peloistaan, samalla hän kannusti myös muita tekemään samoin.

Huomasin, kuinka pelontäyteinen minun elämä on. Pelkään monia asioita, suurimmaksi osaksi omaa mielikuvitusta ja ajatusmaailmaa, mutta silti. Toisaalta oman mielen tuottamaa se pelko juurikin on. Ajattelin kirjoittaa tämän hetken suurimmista peloista.

Pelkään...

...Ihmistäyteisiä paikkoja
kuten suuria marketteja, kauppakeskuksia, ruokapaikkoja. Lisäksi kuntosalilla käyminen on miltei mahdotonta aamutuntien jälkeen, koska alan panikoimaan sitä porukkamäärää, mikä siellä huitelee. Jostain ihmeen syystä kuvittelen, että jokainen ihminen arvioi ja tuomitsee minut, esim. ''kuvitteleeko nyt tuokin, että se jollain salitreenillä alkais näyttämään hyvältä?'' ja ''taas tuokin on syömässä, onko tuo nyt kummakaan, että on tuon kokoinen?''
Etenkin nyt, kun tuo kirjoittaa, se tuntuu hullulta. Vaikea uskoa, että kukaan ihminen on niin kyllästynyt omaan elämäänsä ja itseensä, ettei keksi parempaa tekemistä, kuin minun tarkkailemiseni, heh. Silti tuo on asia, mikä vaikeuttaa elämääni huomattavasti. Esimerkiksi eilen en kyennyt käymään kaupassa ostoksilla IhananIdiootin kanssa, koska tunsin itseni niin kamalaksi, rumaksi ja arvottomaksi.

...Postia
Kuulostaa varmaan maailman typerimmältä asialta, mutta jokapäiväinen posti on mulle myöskin lähes ylitsepääsemätön ongelma. Tilannetta pahentaa vielä se, että mulla on postilaatikko, joten voin siirtää postista koituvaa ahdistusta jättämällä postit laatikkoon - millään tapaa järkevää tai fiksuahan tuo ei ole. Jotenkin tämä rahattomuus tekee kaikesta niin vaikeaa, tuntuu ahdistavalta katsoa laskuja, kun tietää, ettei niiden eteen voi tehdä mitään.

...Menettämistä
Olen kokenut viimeaikoina niin paljon menetystä, että päivän aikana koen monet ahdistuskohtaukset ja ikävät hetket menettämisenpelosta johtuen. Pelkään, kuvittelen ja odotan menettäväni pian taas lisää, tämä asia saa minut musertumaan aivan täysin. Eniten pelkään tietenkin läheisten ihmisten menettämistä, kuten varmaan jokainen.

...Vastuuta
Olen tällä hetkellä niin huonossa jamassa, että pystyn hädintuskin pitämään itseni kasassa, etten romahda. Jokainen pieninkin vastuutyö tuntuu mahdottomalta, enkä meinaa saada mitään tehtyä. Aikojen pitäminen ja asioiden hoitaminen on haastavaa, enkä suoriudu niistä, ellei joku ole minua koko ajan siihen pakottamassa.

...Heikkoutta
Olen tottunut siihen, että aina tulisi olla vahva ja jaksaa. Etenkin äitin edessä. Tämä taas johtaa siihen, että en salli itseltäni heikkoutta. Itseinho aivan järkyttävän suureksi kun huomaan olevani heikoilla, tämän vuoksi taas kämpiltä poistuminen tai julkisille paikoille meneminen vaikeutuu huomattavasti. Peitän heikkouttani vetämällä hirveää roolia, joka taas käy raskaaksi ajan myötä.

...Täydellistä romahdusta
Jatkuva roolin vetäminen on vaikeaa ja raskasta, mutta tuntuu jokseenkin välttämättömältä. Se on ainoa tapa, jolla voin unohtaa oman todellisen minäni hetkeksi. Lisäksi tiedän, ettei romahtamiseen ole varaa, koska kokemuksella voin sanoa, että sieltä jaloilleen pääseminen on yhtä helvettiä.

...Luottotietojen menettämistä
Huonon rahallisen tilanteen vuoksi (KELAn perseilyn sairauspäivärahan maksamisen kanssa) pelkään luonnollisesti sitä, että laskut kasvavat älyttömästi korkoa ja menetän lopulta luottotietoni. Tiedän, ettei kyseessä ole lopun elämää kestävä merkintä, mutta muutama vuosikin on liikaa. Olen vakuuttunut siitä, että elämäni loppuu juurikin siihen pisteeseen, jos luottotietoni menevät. 

...Vaikeuksien myöntämistä
Kaiken tämän myöntäminen itselleen (ja varsinkin muille) on aivan kauheaa. Oletan, että muut pitävät minua huonona ihmisenä, jos tietävät heikkouteni ja pelkoni, etenkin kun ne ovat niin typeriä... Lisäksi yksin pärjäämisen vietti on niin suuri, että avun vastaanottaminen on multa aivan järkyttävän hankalaa.


Hmm.

...

Haluaisin repiä kädet auki, raapia joka paikan ihosta verille. Haluan tuntea tuskaa, fyysistä kipua, joka saa  minut unohtamaan kaiken henkisen kivun hetkeksi.

Haluan pois tästä kaikesta, paeta maailman ääriin, mistä kukaan ei löydä minua.

En jaksa tätä oloa, olen kyllästynyt siihen, etten pääse tästä ahdistuksesta eroon.

Olen huono ihminen, sen lisäksi vielä muidenkin asioiden pitää kusta, etten varmasti voi olla luottamuksen arvoinen kenellekään. On niin paljon asioita, joihin haluaisin vaikuttaa, mutten kykene syystä tai toisesta. Joko asioita on niin vaikea muuttaa tai sitten ne vain ovat sellaisia, mihin omat valtuuteni eivät riitä. En halua olla tällainen.

Syvä huokaus

Asiat on pääpiirteissään mallillaan. Ainakin ihmissuhdeasiat.
Rakkaudessa ei vois mennä paremmin, ystävien kanssa on tullut vietettyä aikaa.

Loput asiat onkin sitten päin persettä: laskuihin ei ole rahaa, ennenku Kela taas ystävällisesti maksaa sairauspäivärahan. Asumistukea ei makseta, joten vuokranmaksu on aikalailla mysteeri. Ja sitten se pieni ääni pään sisällä, joka ei jätä rauhaan: tapan itseni. Tapan itseni. Tapan itseni.

Syyllisyys ahdistuksesta painaa.
Iloisen roolin vetäminen on raskasta.
Onni on toisaalta aitoa, mutta valehtelen, kun sanon että  ''kyllä tämä tästä vielä''.

Pelkään, etten selviä kaikesta.
Ahdistaa kaikki ne asiat, jotka olen saanut kustua.
Haluan olla onnellinen, mutta en uskalla, koska pelkään kaiken kaatuvan päälle.

Toisaalta olen tehnyt edistymistä parantumisen suhteen. Toisaalta takapakki on valtava. Olen tällä hetkellä takaisin ensimmäisessä ruudussa: kieltäminen ja pakeneminen. En malta pysähtyä hetkeksikään niin, että olisin yksin. Tiedän, kuinka pahasti kaikki löis silloin vasten tajuntaa.

Auttakaa.

What if I wanted to tell you goodbye?

Olen huono.

Huono.
Kauhea.
Inhottava.
Ruma.
Lihava.
Idioottimainen.
Lapsellinen.
Naiivi.
Typerä.
Viallinen.

Minussa on paljon vikaa. Tai no, paljon ja paljon. Helpommin sanottuna yksi vika: olen olemassa. En ole tehnyt mitään, jotta ansaitsisin elämän. Tai perheen. Tai ystävät. Tai IhananIdiootin. Mikä heille on parempaa? Että olen olemassa, saastuttamassa heidän ympäristöään ja mieltään? Kylvämässä ahdistusta, pelkoa ja inhoa?

Tai sitten se toinen vaihtoehto - että en ole.

Mikä on kamalampaa:

- Katsoa vierestä, kun pilaan itseni ja muut. Nähdä, kuinka ahdistunut olen, kuinka tartutan tuota masentuneisuutta ja synkkyyttä muihin,
vai,
- Päästää minut menemään; surra aikansa, sitten jatkaa elämää. Ilman, että olen itse aiheuttamassa kaikkia niitä kamalia tunteita muille, joita itse koen.

Olen loukussa omassa päässäni, ahdistuksessani ja masennuksessani. Pelkään, etten pääse tästä pois. Pelkään, etten voi parantua.

Vihaan kaikkea sitä, mitä olen. Olen niin huono, etten keksi enää tarpeeksi sanoja kuvastamaan vajaavaisuuttani. Tiedän, etten kykene täyttämään kenenkään tarpeita. Etenkään IhananIdiootin. En pysty olemaan täydellinen (jonka hän ansaitsee), en pysty olemaan tarpeeksi viehättävä tai kiinnostava. En kykene täyttämään mitään hänen tarpeistaan, en seksuaalisia tarpeita taikka muitakaan. Olen huono. H-U-O-N-O.

En myöskään pysty hyväksymään omaa huonouttani. Siinäpä se juju taitaakin piillä, miksi en pääse elämässä eteenpäin. En anna itselleni anteeksi sitä, etten ole täydellinen. En halua antaa itselleni anteeksi sitä, etten ole täydellinen. Koen, että kaikki minun ympärilläolevat ihmiset ansaitsevat täydellisyyttä, enkä pysty sitä antamaan.

Ahdistus on käsittämättömän suuri juuri tällä hetkellä. Eniten toivoisin, että saisin lukittautua rauhassa vessaan, ottaa jotain terävää ja repiä valtimot auki. Katsoa vierestä, kuinka veri valuu ihoani pitkin. Tuntea, miten elämä jättää ja tilalle astuu rauhallinen ja turvallinen kuolema.

Tunnen syyllisyyttä siitä, että haluan pois.
Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että kaikki haluaisivat kertoa vikani, huutaa huonommuudestani, piestä minua rumilla sanoilla. Uskon, että he haluaisivat minun lähtevän, mutteivat voi sanoa sitä ääneen. Luulen, että he etsivät syytä, jonka verkukkein voisivat minut jättää, mutteivat keksi sitä.

Tiedän, että minun kuuluisi kuolla. Ei elämää tehty minua varten, minut on luotu kuolemaan nuorena.

Itseinhon multihuipentuma

Päätin sitten aloittaa riidan IhananIdiootin kanssa, vaikka se ei ole tehnyt mitään väärää. Mie olen se, joka on tehnyt väärin. Riitelen siksi, että vihaan itseäni. Vihaan itseäni niin suunnattoman paljon, etten usko pystyväni antamaan kenellekään mitään hyvää.

Ajattelen kokoajan kaikkea huonoa, mitä minussa on. En ole kaunis, en ole älykäs, en muutenkaan millään tasolla viehättävä. Niin kuin aiemmin olen todennut; olen kaikkea sitä, mitä kenenkään ei kuuluisi olla.

Itseinho on jo niin iskostunut päähän, että oletan ja suorastaan odotan kaiken kusevan, koska en itse ole kyllin hyvä. Miten mie voisin ansaita jotain maailman parasta, kuten esimerkiksi IhananIdiootin? En ole hänen arvoisensa, en ole koskaan ollut.

Tiedän, että olen lapsellinen ja typerä. Tiedän, ettei minun pitäisi kiukutella. Tiedän, että minun pitäisi nauttia siitä, mitä mulla on. Kaikki vain tuntuu huijaukselta, ei mulla voi kertakaikkiaan olla niin hyvä tuuri, että saisin itselleni noin täydellisen miehen.

Se on niin täydellinen ja ihana, etten voi koskaan yltää hänen tasolleen. Hän ansaitsee jotain sanoinkuvaamattoman kaunista - sellaista, että hän voisi ylpeänä esitellä naisensa jokaiselle vastaantulijalle. Naisen, joka hämmentää älykkäimmänkin ihmisen fiksuudellaan. Naisen, jonka kauneus saa muut huokaamaan. En mie ole tuo nainen, enkä tule koskaan olemaan.

Pelkään, että jossain kohtaa II huomaa totuuden. Että olen vain ihminen, joka on toiminut paremman puutteessa; laastarina yksinäisyyteen. Mitä jos en yhtäkkiä kelpaakaan? Mietin vain sitä musertavaa tunnetta, kun menetän sen, mitä kaikista eniten rakastan. Sen, joka saa minut onnelliseksi ja hymyilemään, sen, joka saa minut unohtamaan kaikki murheet.

En haluaisi antaa olla, enkä päästää irti. Tuntuu vain, että se on minun velvollisuuteni, koska tiedostan oman vajaavaisuuteni ja tiedän, miten kauhea ihminen olen. Ehkä toisaalta mökötän ja tappelen juuri siksi, että saisin ajettua II:n pois. En siksi, että haluaisin hänen lähtevän... Vaan siksi, että tiedän lopulta niin käyvän. Ehkä yritän tehdä tästä kaikesta helpompaa II:lle, että hänen ei tarvitsisi olla minun kanssani siksi, että pelkää etten pärjää ilman häntä. En tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että enempää pystyn tuskin ketään rakastamaan. Haluaisin antaa kaiken mitä maailmassa vain voi, mutta samalla tiedän, etten kykene siihen.

Inhoan itseäni. Inhoan sitä, että inhoan itseäni.

Onnellisuus ja ahdistus

Voiko olla mahdollista, että ihminen on samaan aikaan käsittämättömän onnellinen, muttei kuitenkaan omaa elämänhalua? Onko mahdollista, että voi ahdistaa, vaikka asiat on jokseenkin hyvin? Onko oikein, että tunnen onnellisuutta ja rakkautta, vaikka kuitenkin haluaisin ehkäpä vain kuolla?

Miten voikaan olla näin sekavat ajatukset. Yksinollessa kaikki asiat vain jyllää päässä, mikään ei ota oikeaa paikkaansa, tuntuu, että koko pääkoppa on yhtä sekasortoa. Ystävien ja II:n kanssa kaikki tuo unohtuu, tilalle astuu välinpitämättömyys pahoja asioita kohtaan. En välttämättä tunne ahdistusta lainkaan, ajattelen vain, että jos nyt hommat kusee, niin antaa mennä. Ikäänkuin ne ei vois tästä enää pahemmaksi muuttua... Toisaalta sydämessä palaa pienen pieni toivonkipinä, mahdollisuus kaiken selkenemisestä. Nuo kipinät vain on turhan harvassa ja niin pieniä, etten kauaa uskalla niitä edes pallotella mielessä. 

Ollaan käyty IhananIdiootin kanssa kyläilemässä hänen äitinsä luona, oli ihan mukava irtiotto arjesta. Samalla sain edes hieman ajatuksia kasattua. Huomasin tuolla reissulla, kuinka pitkä aika multa on mennyt täysin ohi. Olin Tampereella melkein kaks viikkoa, aika tuntu parilta päivältä. Siitä, että jäin sairaslomalle, on jo kuukausia... Eikä mikään asia ole edistynyt niin merkityksellisesti, että olisin sen huomannut. Toki voin paremmin, ajatus kuolemasta ei hallitse elämää, vaikka onkin edelleen vahvasti läsnä. Kuitenkin... Tuntuu, että asiat etenee aivan liian hitaasti. Päivät, viikot ja kuukaudet lipuu huomaamatta ohi, eikä mulle jää niistä mitään konkreettista käteen, edes muistoja. Tuntuu, ettei keskittymiskyky riitä kaikkien tapahtumien käsittelemiseen, joten aivot lyö tyhjäkäynnin päälle ja peittää kaikki tapahtumat sumun alle.

***

Pääsiäistä meinattiin viettää IhananIdiootin kanssa minun mummolassani. Ihanaa, että pääsen esittelemään tuon mulle kaikista rakkaimman paikan hänelle, se nostattaa vähän mieltä. Ajateltiin, että vietettäs ihan vain kahdenkeskeistä laatuaikaa, oltais ulkona luonnossa, käytäis pilkillä ja sen suuntaista. Luojan kiitos siitä, että pääsen käymään siellä. Se on varmaan maailman ainoa paikka, missä voin kunnolla rauhottua ja keskittyä omaan hyvinvointiini. Parempaa kaikesta tekee tietysti se, että saan myös mulle rakkaan ihmisen mukaan.

Pelottavaa, miten paljon olen taas kiintyny IhanaanIdioottiin enemmän. Tuntuu, että meidän kuuluu olla yhdessä... Eikä mulla ole edes ahdistanu yhdessäolo, vaikka ollaan oltu erottamattomia siitä asti, kun tulin kotiin reissusta. Yleensä vaadin aina itsenäistä aikaa, jolloin saan tehdä omia juttujani - nyt en ole sitä tarvinnut. Toivottavasti meistä vain ei tule sellaista ''me-pariskuntaa'', jossa yksilöllisyyttä ei enää tunneta. Muutenkin ollut huono omatunto siitä, etten ole ehtinyt järjestämään lähijengilleni laatuaikaa. Myyrä tosin lohdutteli, että kyllä he ymmärtävät alkuhuuman, eikä ainakaan hänellä tai hänen tietääkseen muillakaan ole mitään sitä vastaan, että pyörin enemmän II:n kanssa ja että myös II on lähes poikkeuksetta minun mukanani. 

Äh, taas alkaa ajatus karkailla.

Muistelua: 2002 - Tukholma, ensimmäinen viiltelykerta

Isän kanssa oli vaikeaa. Hän lähetteli kirjeitä ja tekstiviestejä, joissa hän uhkaili ja syytteli minua ja äitiäni. Elimme pelossa  emmekä tunteneet oloamme turvalliseksi kodissamme. Päätimme siis muuttaa toiseen asuntoon muutamaksi kuukaudeksi heti kun sellainen löytyisi. Toivoimme, että saisimme näin olla rauhassa. Noihin aikoihin aloin myös ensimmäistä kertaa käydä psykologilla, koska olin niin ahdistunut ja masentunut.

Äiti opiskeli opettajakorkeakoulussa viimeistä vuottaan ja suunnitelmissamme oli muuttaa Suomeen kun hän valmistuu. Ruotsissa asuminen ahdisti meitä molempia ja kumpikin halusi vain mahdollisimman kauas Tukholmasta ja isästä.

Koulupäivät olivat vaikeita. Minulla oli kyllä ystäviä joiden kanssa olla, mutta en kyennyt kertomaan heille kotona tapahtuvasta draamasta. Olin melko varma siitä, etteivät ystäväni pystyisi ymmärtämään ahdistustani - olimmehan vasta 11-12-vuotiaita, eikä kavereillani ollut samalaisia ongelmia, kuin minulla.

Yritin pönkittää omaa itsetuntoani yrittämällä olla ''pahis'', kiusasin ujompia koululaisia ja välitunneilla kävimme salaa tupakalla koulun takana. Tupakat haimme itse koulun lähellä sijaitsevasta kioskista, jossa myyjä ei välittänyt paljon papereita kysellä.


Ulkonäköpaineet olivat korkeat, tyttöjen piti näyttää hyvältä, käyttää stringejä ja korkokenkiä, pojille valehdeltiin neitsyyden menettämisestä. En ollut suosittu poikien keskuudessa, minulla oli kyllä paljon poikia kavereina, mutta ikinä en ollut ''seurustellut'' niin kuin muut kaverini. Tunsin itseni rumaksi ja arvottomaksi ja olin varma, ettei kukaan poika voisi koskaan rakastua minuun.

Ensimmäiset kapinoinnit alkoivat myös tuolloin, koulun jälkeen en mennyt kotiin vaan ajelimme metrolla ympäri Tukholmaa, kävimme salaa kaupungilla ja kylästelemässä poikien luona. Tupakkaa polttelimme aina kuin mahdollista ja tunsimme olevamme niiiiiin aikuisia ja hurjia. Koulusta lintsaamisesta tuli pikkuhiljaa tapa, mutta harvemmin jäimme siitä kiinni opettajille. Äitini ei koskaan saanut tietää kuinka monta kertaa kotimatkani venyi useamman tunnin mittaiseksi, koska pääsin aina koulusta muutamaa tuntia ennen kun äiti pääsi töistä.

Jälkeenpäin kun ajattelee, niin ''aikuiseksi kasvaminen'' on alkanut aivan liian nuorena, eihän tuossa iässä pitäisi tuollaisista asioista huolehtia.

- - -

Oli äidinkielen tunti ja kirjoittelimme parhaan ystäväni Annan kanssa toisillemme lappuja, ettemme häiritsisi tuntia puhumalla. Hän kertoi siitä, kuinka hauskaa hänellä oli ollut lomallaan. Anna oli tavannut jonkun pojan ja he olivat illat istuneet nuotion äärellä ja juoneet kaljaa. Anna oli vakuuttunut siitä, että tämä poika olisi ''Se Oikea'', jolle hän haluaisi neitsyytensä menettää. Tunsin kateuden puristavan rintaani, miksei minulle koskaan tapahtunut tuollaista? Miksi minä olin se ruma, hyljeksitty tyttö, joka ei ikinä saanut poikien huomiota? Anna taas oli kaunis, fiksu ja sosiaalinen ihminen. Hänellä oli upeat, siniset silmät ja pitkät vaaleat hiukset, eikä hymy hänen huuliltaan juuri koskaan hyytynyt. Pienet viat, kuten hieman vinot hampaat ja ärrävika, tekivät hänestä vain entistä kiinnostavamman. Pojat pyörivät hänen ympärillään kuin kärpäset, hän sai huomiota minne ikinä menikään.

Olin muutenkin väsynyt ja turhautunut, isä oli taas edeltävänä päivänä laittanut pitkän kirjeen, jossa hän syytti äitiä ja minua huumeiden käytöstään. Tappouhkaukset kirjeen lopussa olivat peruskauraa, mutta isän arvaamattomuuden takia emme koskaan voineet tietää, oliko hän tosissaan vai ei. Juttelimme äitini kanssa siitäkin, että tekisimme isästä poliisi-ilmoituksen. Pelkona siinä oli vain se, etteivät poliisit mahtaisi asialle mitään ja sittenkös isä vasta yltyisi, kun kuulisi että olemme sekoittaneet virkavallankin tähän asiaan.

Puolivälissä tuntia en vain jaksanut kuunnella Annan hehkutusta enempää, olin niin kateellinen ja katkera. Keräsin koulutavarani pulpetin päältä ja poistuin luokasta kuin myrskyn merkki. Menin koulun invavessaan, heitin koulutavarani lattialle, lukitsin oven ja istuin lavuaarin alle itkemään. Elämä oli niin epäreilua, miksi joillakin oli kaikki ja minulla ei mitään? Miksi jotkut saivat aina olla onnellisia, ja minun piti kärsiä päivästä toiseen? Tiesin, että isäkin tappelee äitini kanssa vain siksi, että haluaa tavata minut. Äidille aiheutui siis turhaa pahaa oloa MINUN takiani. En tiennyt miten saisin asian järjestettyä niin, ettei äitini tarvitsisi enää kärsiä.

Olin miettinyt miltä tuntuisi, jos kuolisin. Sattuisiko se? Saisiko äiti sitten olla rauhassa isältä? Ajatus kuolemasta kiehtoi valtavasti mutta samalla se pelotti. Kuolema tuntui niin lopulliselta, se oli kuitenkin päätös, jota ei voinut enää perua. Minuun sattui ja oli niin paha olla. Olisin antanut mitä vain, että olisin hetken saanut olla rauhassa kaikelta pelolta ja ahdistukselta...

Yritin rauhoitella itseäni, mutta tilanne tuntui niin toivottomalta. Katselin lattialle levittämiäni tavaroita ja otin vähän matkan päässä lojuneet sakset käteeni. Miltähän tuntuisi, jos viiltäisin itselleni haavan? Sattuisikohan se? Painoin sakset käsivarttani vasten ja epäröin, pelkäsin että se sattuisi liikaa. Viilsin ensin vain vähän ja huomasin, ettei se tuntunut ollenkaan niin pahalta. Kaikki huomioni keskittyi täysin käteeni ja saksiin, enkä ajatellut enää mitään muuta.

Oloni helpottui ja rauhotuinkin pikkuhiljaa. Päätin, että koulupäivä saisi olla tältä erää ohi, kävisin ajelemassa hetken metrolla ja menisin sitten äitini työpaikalle odottamaan, että äiti pääsee töistä. Jospa katsoisimme sitten illalla vaikka jonkun hyvän elokuvan, vietettäisiin yhdessä laatuaikaa ja olisimme niin kuin ennen; ei stressiä, pelkoa tai ahdistusta, vain minä ja äiti.


Red Hot Chili Peppers - Otherside

Muistelua: 2002 - Tukholma, katoamistempun jälkeen

Muutama viikko isän katoamistempun jälkeen hän lähetti minulle kirjeen, jossa hän kysyi miksen ole vastannut hänen kirjeeseensä. Hän oli kuulemma odottanut ja odottanut vastaustani ja ollut hyvin pettynyt, kun minusta ei ollut kuulunut mitään. Hän ei sanallakaan maininnut katoamistemppuaan tai sitä, miksi hän laittoi uuden osoitteen uuden kirjeen mukana. Olin pettynyt siihen, ettei hän taaskaan voinut myöntää tekojaan; mieluummin, kuin kertoisi totuuden karkaamisesta, hän syyttää minua siitä, etten ole vastannut hänelle mitään. Tämä oli kuitenkin tavallista isäni tapauksessa, hän ei koskaan myöntänyt omia virheitään vaan syytti aina muita. Olin vihainen ja loukkaantunut, olin oikeasti luullut, että hän parantaa tapansa - sen sijaan epärehellisyys ja muiden syyttely vain jatkui.

Lähetin hänelle kirjeen, jossa kerroin tuntemuksistani. Kerroin, että olin pettynyt ja tarvitsisin aikaa leppymiseen. Sanoin ottavani yhteyttä taas, kun olisin siihen valmis, nyt kuitenkin halusin olla rauhassa. Pyysin, että hän ei kirjoittaisi minulle hetkeen, niin saisin rauhassa käsitellä pettymyksen tunteeni.

Tilanne ei kuitenkaan edennyt suunnitellusti; muutaman päivän päästä isäni lähetti kirjeen, jossa hän haukkui minut ja äitini lyttyyn. Hän oli vakuuttunut siitä, että äidilläni oli sormensa pelissä ja että hän olisi kääntänyt pääni niin, etten halua olla isäni kanssa enää tekemisissä. Kirjeessään hän uhkasi haastaa meidät tapaamisoikeuksien tiimoilta oikeuteen, ellei minusta alkaisi kuulumaan jotain.
Kirjeen lopussa oli jälkikirjoitus: Ps. Jos oisin äitis, niin miettisin pari kertaa tekemisiäni. Oon valmis tekeen ihan mitä vaan, että pääsisin tapaan sua. Sä tuut näkeen sen sitten, pikku hiljaa kaikki sun ympärillä olevat ihmiset katoaa ja ainoo, mitä sulla enää on, oon mä. Sit mä voin pitää huolen siitä, että sä tiiät kuka täs on syyllinen ja mihinki.

Äiti hermostui tosissaan nähtyään kirjeen. Hän sanoi, että olisi ehkä parasta, jos tekisimme niin kuin isä sanoo, vältyttäisiin turhilta ongelmilta. Olin järkyttynyt siitä, että äiti oli valmis taipumaan isäni tahtoon, koska hän oli minulle opettanut, että toisten uhkailuun ei saisi koskaan alentua. Kerroin äidilleni, että en tule tekemään isäni tahtoni mukaisesti vain siksi, että hän niin haluaa. Sanoin, että pysyn kannassani, en halua tavata isääni enää. Vielä vähemmän nyt, kun hän kehtaa tulla perhettäni uhkaamaan. Olin suunnattoman vihainen ja päätin, että tämä oli viimeinen kerta, kun isä nenilleni hyppii.


Kent - Kärleken Väntar

Muistelua: 2002 - Tukholma

Olimme kirjoitelleet isäni kanssa kirjeitä jo tovin. Kerroin hänelle mitä minulle kuuluu ja millainen elämä minulla on. Hän kertoi myös omastaan ja siitä, miten iloinen hän oli, kun viimein on saanut tyttärensä ja elämänsä takaisin.

Suunnittelimme tulevaisuutta, mitä kaikkea voisimme tehdä, kun hänen hoitonsa on saatettu päätökseen. Lupasin, että autan häntä pysymään kuivilla, tekisimme kaikkea kivaa, eikä hän enää kaipaisi aineita. Äitini oli myös iloinen siitä, että minun ja isäni välit olivat paranemaan päin.

Isä pyysi minua jopa käymään hoitokodissa tapaamassa häntä, olin hieman varuillani asiasta, mutta kuitenkin innoissani. Lupasin harkita asiaa. Olin varma, että nyt kaikki muuttuisi ja minun elämästäni tulisi niin paljon helpompaa. Enää minun ei tarvisi pelätä, että isä tulee pireissä ovemme taakse riehumaan. Ei tarvisi pelätä, että hän hakkaa äitiäni tai uhkaisi tappaa kaikki läheiseni. 

- - -

Olin pistänyt kirjeen postiin jo ainakin kaksi viikkoa sitten, miksei isä vastannut? Aloin jo epäilemään, että onko kirje joutunut hukkateille... Äiti kertoi, että välillä kävi niin, eikä se ollut mahdotonta. Sisälläni kasvoi pieni pelko, mitä, jos isälle on tapahtunut jotain? Mitä, jos hänet on viety minulta juuri, kun hänet takaisin sain? Äiti lupasi, että soittaisi hoitokotiin, koska en itse uskaltanut. Jännityksellä odotin vieressä, kun äiti soitti puhelun.

Puhelun jälkeen äiti laski hiljaa luurin paikoilleen: ''Isä ei ole enhään Hattenissa. Se on karannu sieltä, viikko sitte. Ei net tiiä missä se on, eikä ne voi sitä takasin hakea, koska hoito on vapaaehtosta. Se oli menettäny hermonsa sielä, eikä enhään kuulemma jaksanu, sitte se oli vain kaonnu.''

Tunsin, miten toivo hiipui, kuinka matto jälleen kerran vedettiin jalkojeni alta. Hiljaa mielessäni mietin, että pitihän tämä arvata, kaikki oli liian hyvää ollakseen totta tai pysyvää. Sinä hetkenä tein itselleni lupauksen; en enää koskaan luottaisi isään, ei hän tulisi ikinä olemaan luottamukseni arvoinen kuitenkaan.


P.O.D. - Youth Of The Nation 

Muistelua: 2002 - Tukholma

Isästä ei ollut kuulunut mitään noin vuoteen pariin. En oikeastaan edes ihmetellyt asiaa - katoamistemput olivat aivan tavallisia hänen tapauksessaan. Toisaalta olo oli helpottunut, olimme saaneet olla äidin kanssa rauhassa. Kuitenkin oli vaikea elää normaalia elämää, koska koskaan ei tiennyt, milloin hän ovemme taakse ilmestyy. Kärsin pelkotiloista - etenkin pimeässä ja ihmismassojen joukossa. Kuvittelin näkeväni isäni milloin missäkin ja paniikki noissa tilanteissa oli suunnaton.

- - -

Harrastin ahkerasti tanssia ja tänä iltana oli ollut taas esitys. Onneksi se meni hyvin, jännityksestä huolimatta. Kävelimme äitini kanssa kotia päin ja keskustelimme esityksemme koreografiasta, tanssiryhmläisistä ja muusta mukavasta. Olin hyvällä tuulella ja kaikinpuolin ylpeä illan suorituksesta.

Kotiin päästyämme huomasin eteisessä kirjeen, joka oli minulle osoitettu. Käsialasta tunnistin heti, keneltä kyseinen kirje on.

Kirjeessä isä kertoi, että hän on viimein myöntänyt riippuvuutensa ja mennyt hoitoon hoitokoti Hatteniin. En oikein tiennyt, mitä ajatella. Olin kuitenkin iloinen siitä, että isä oli ottanut askeleen oikeaan suuntaan. Päätin kirjoittaa hänelle takaisin. Eihän sitä koskaan tiennyt, ehkä saisin takaisin sen isän, mitä minulla ei koskaan ollut.


Pain - Shut Your Mouth

Home sweet home?

Tuntuu, etten ole tässä maailmassa.

Elän vähän niin kuin unessa; mikään ei tunnu todelliselta. Päivän tapahtumat menee multa täysin ohi, tavallaan vaan seuraan kaikkea vierestä, mutten kuitenkaan ole läsnä. Vaikea kuvailla tätä tunnetta, mutta tuntuu, että kävelisin usvassa. Puhe on jostain kaukaa tulevaa kaikua, ihmiset minun mielikuvituksen tuottamia harhoja.

En oikeastaan tunne enää ahdistusta ollenkaan... Toisaalta olen siitä onnellinen, toisaalta tiedän, että kaikki ei nyt ole kunnossa. Ainainen stressaaminen ja huolehtiminen on muuttunut välinpitämättömyydeksi, mikään ei tahdo tuntua miltään. Tai siis, huonot asiat ei tunnu huonoilta. Tunnen kyllä iloa ja onnea, mutta pahoja tunteita en tavallaan pysty käsittelemään; ikäänkuin oma mieleni koittaisi suojella minua romahtamiselta.

En ole käynyt MTT:llä aikoihin, seuraava aika olis kuitenki huhtikuun alussa. En tiedä. Olen pettynyt itseeni. Pettynyt siihen, etten ole parantunut. Pettynyt siihen, että en edelleenkään ole kaikkea sitä, mitä mun pitäisi olla.

Ystävät on taas ainoa asia, mikä muistuttaa siitä, että olen oikeasti olemassa. Vain heidän seurassaan tunnen eläväni, joskin keskittymiskykyni on taas tosi heikko, en oikein jaksa paneutua seurusteluun. IhanaIdiootti on ihana, pitää mieltä edes vähän virkeämpänä ja saa tuntemaan onnea kaiken synkän sumun keskellä.

En tiedä mitä minun pitäis tehdä, että asiat sais uuden suunnan ja järjestyksen. Tuntuu, että oon loukussa omassa mielessäni, eikä sieltä ole poispääsyä. Toivon, että tilanne alkais jo helpottamaan. Haluan olla tavallinen, nuori nainen, joka nauttii elämästä. Siis oikeasti nauttii. Mulla on ikävä sitä tunnetta - en muista, millaista on omistaa elämänhalu. Voin kuvitella, että se on mahtavaa.

***

Olen taas kotona, eilen tulin. En ole tehnyt mitään järkevää, katsottiin vain II:n ja Myyrän kanssa elokuvaa, oltiin ja laiskoteltiin. Yö maattiin IhananIdiootin kanssa ja juteltiin kaikesta, oltiin vain lähekkäin. Oli ihanaa tuntea taas sen lämpö, iho ja kosketus. Ikävä on ollut ihan tajuttoman suuri... Toisaalta olin jo melkein varma siitä, ettei tätä päivää edes tule - välimatka tuntui niin käsittämättömän suurelta ja musertavalta.

***

Nirvana - Heart-Shaped Box

Epäkoti-ikävä

Mie en halua kotiin.

En halua.

Jään tänne, saanko?

Goosewalk

Käytiin eilen Auroran kanssa hänen kaverinsa, Mussun, luona. Otettiin pari lasia viiniä ja juteltiin kaikesta, pääasiallisesti miehistä ja seksistä, mutta se nyt ei sinänsä ole yllättävää. Mussu asuu kimppakämpässä muutaman muun henkilön kanssa, tietysti autuaan tietämättömänä tästä rynnin menemään asunnossa ja kailotin kovaan ääneen kaikesta epäsopivasta. Törmäsin vahingossa Mussun kämppikseen, meidän molempien ilmeet oli varmaan näkemisen arvoisia. Hävetti ihan suunnattomasti.

Käytiin myös läheisessä pubissa juomassa muutamat. Meno oli rento eikä porukkaakaan ollut liikaa. Kaikenkaikkiaan ilta oli mukava ja onnistunut, sopivan rento ja draamaton.

Kotimatka oli aika haastava, minun tarjoamat kolme tequilashottia oli ilmeisesti Mussulle ihan liikaa... Yritettiin Auroran kanssa parhaamme mukaan taluttaa Mussu kotiin, meno näytti varmaan aika hauskalta... :D Tuli mieleen Aristokateista se kohta, missä ne hanhet taluttaa sitä Waldo-ankkaa.

Juteltiin eilen myös Beaverin kanssa, sovittiin, että hän tulee käymään täällä Tampereella viikonloppuna. :) Lauantaina vois sitten käydä tutkimassa Tampereen yöelämää vähän lisää; pohjia vois nauttia Mussun tupareissa ja jatkaa siitä sitten kaupunkiin. Olis pari paikkaa, missä kiinnostais hirveästi käydä, oon kuullu niistä paljon hyvää.

Tänään tuli sitte nukuttua tosi pitkään. Meillä oli kyllä alunperin tarkoitus käydä Auroran kanssa kiertelemässä vähän siellä sun täällä, mutta taisipa jäädä haaveeksi. Tällä hetkellä istun hiusväri päässä ja panikoin lopputuloksesta; väriä ei riittänyt joka puolelle ja värikin on vähän epäilyttävän tumma... Tarkoituksena olisi saada tuhkanvaaleat hiukset. Toivottavasti näistä ei tule hopeat tai valkoiset, yhyy.

***

Madonna - The Power Of Goodbye

Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolen

Väsyttää aivan hirveästi, ilmeisen rankkaa tämä lomailu.

Tänään ollaan Auroran kanssa vietetty laiskottelupäivää, kateltiin leffaa kämpillä ja illalla käytiin katsomassa 21 tapaa pilata avioliitto elokuvissa. Oli kyllä tosi hyvä, sain nauraa ihan vedet silmissä. Olin todella skeptinen tuon elokuvan suhteen, oletin sen olevan jotain ällöromanttista rakkauslässytystä, mutta täytyy sanoa, että ennakkoluulot olivat kyllä tässä tapauksessa aivan turhia. Haluan jopa katsoa kyseisen pätkän uudestaan.

Tänään aloin miettimään lähtöpäivää, jossain kohtaahan sekin on päätettävä. Etenkin kun tarkoitus olis mennä takaisin kotiin ennen pääsiäistä, ettei ihan hirveän täyteenahdetussa junassa tarvis istua. Niin ja lupasinhan mie tosin äitillekin, että oon sille kissavahtina, niin pääsee sekin käymään lomareissulla.

Lähdön ajatteleminen ahdistaa. En haluais lähteä, koti tuntuu pelottavalta ja ahdistavalta. Siellä odottaa kaikki sama, vanha paska, mitä niin paljon halusin karkuun. Tiiän, etten voi paeta loputtomiin, silti tekis mieli vain hautautua Auroran sohvan sisälle ja jäädä sinne asumaan. Tokihan kotona on Myyrä, Bambi, Kämppis, IhanaIdiootti ja kaikki muut, mutta samalla siellä on niin paljon kaikkea mitä en kaipaa ollenkaan.

Äh, ärsyttävää. Aina joku on huonosti.

Perillä

Pikkuhiljaa olen alkanut kotiutumaan tänne Tampereelle. En onneksi ole eksynyt kauhean montaa kertaa, vaikka eilen seisoinkin tienlaidassa noin 15 minuuttia miettimässä, että mikä oli se bussipysäkki, jolle minun piti mennä. Tunsin oloni kieltämättä aika typeräksi, kun tuijottelin ohi ajelevia autoja ja itkin Myyrälle puhelimessa, kun en tietenkään apuakaan uskaltanut keneltäkään kysyä.

Pääsinpä kuitenkin kaupunkiin ja kävin vähän tutustumassa jo paikalliseen baaritarjontaankin, hups... Eiköhän sitä sitten aikas humalassa lähdetty kotiinpäin. :D Päätin mennä Auroran työpaikalle odottelemaan sitä, että hän pääsisi töistä. Tietenkin se juoma maistui sielläkin, eikä kyllä kovin kauaa tarvinnut istua, kun sain seuraa erittäin ''hurmaavasta'' miesporukasta. No, pääasia on, että juttu lensi ja sain nauraa urakalla.

Koti-ikävä meinaa iskeä aina yksinollessa, tilanne helpottuu kylläkin huomattavasti, kun Aurora tulee töistä kotiin. Huomenna alkaa parin päivän vapaat, niin päästään yhdessä pyörimään kaupungille ja tekemään kaikkea kivaa. :)

Muuten olen kyllä viihtynyt. Tänään kävin kävelemässä viereisessä metsässä, missä on ihan kiitettävät lenkkipolut. Hassua, että täällä pääsee noinkin helposti hyville lenkkeilyteille, kun kotipaikkakunnallani pitää mennä jo jonkin verran kauemmas, että saa kävellä luonnossa. Jotenkin tuo ei käy järkeen, koska Tampere on kuitenkin niin paljon suurempi kaupunki. Löysin myös uimahallin, tekis kyllä ihan hirveästi mieli käydä uimassa pitkästä aikaa... Nuorempana tuli sitäkin harrastettua ahkerasti, nykyään huono itsetunto pitää poissa kaikista paikoista, missä joutuu olemaan paljastavissa asuissa. No, ehkä saan kerättyä tarpeeksi rohkeutta sillä verukkeella, että kukaan ei tunne minua täällä... Pelkään vain niin kamalasti, että nolaan itseni. :D

***

Aluehallintovirastosta soitettiin toissapäivänä. Olen tehnyt sinne toimenpidepyynnön koskien hoitohommista irtisanomistani (irtisanominen tapahtui sairaslomalla sairasloman takia). He ilmoittivat, että tilanne onkin paljon vakavampi, kuin olin aiemmin puhelimessa antanut ymmärtää. Lisäksi työtodistuksessani lukee irtisanomisen syynä ''sairasloma'', jonka takia lakimies on tutkinut lähettämääni materiaalia ja todennut, että on syytä epäillä työsyrjintää joka taas puolestaan on rikosasia. Sain siis tietää, että aluehallintovirastosta on päätetty tehdä rikosilmoitus koskien irtisanomistani ja minun on jossain vaiheessa mentävä poliisilaitokselle kuulusteluihin.

Tiesin kyllä, että irtisanominen oli laiton, mutta en koskaan olisi osannut kuvitella, että tästä ihan poliisijuttu tulee. Kaiken järjen mukaan minun pitäis nyt viimeistään ymmärtää, että minua on kohdeltu väärin ja teen ihan oikein kun puolustan itseäni, mutta silti mulla vaivaa huono omatunto. Jostain ihmeen syystä mulla pelottaa ja omatunto soimaa, tuntuu, että teen jotain ihan älyttömän väärin. Varmaan sekin johtuu siitä, että ehdin kiintyä avustettavaani aika paljon ollessani töissä siellä. Koitan kuitenkin pitää pääni kylmänä ja ymmärtää, että ei ole minun vikani, jos hän ei toimi lakipykälien mukaisesti.

Miksi pitää aina kaikesta potea huonoa omaatuntoa, en ymmärrä.

Reissufiiliksiä

Tänään lähden Tampereelle. Ihan parin tunnin päästä.

Alunperin mulla oli ihan kamala hinku lähteä käymään muualla, varmaan pitkälti siksi, että pääsisin pakoon omaa elämää. Lähtö tuntuu kuitenkin nyt paljon haastavammalta, kuin mitä ajattelin sen olevan. Omalta mukavuusalueelta poistuminen tuntuu ahdistavalta, edessä on niin paljon uutta ja erilaista, etten ole osannut asiaan valmistautua. Kummallista, että voi jotain tällaistakin pelätä. Enkä aiemmin olisikaan pelännyt.

Toisaalta on kuitenkin ihanaa, että pääsen pois tästä kaikesta, edes hetkeksi. Tampereella mulla on kuitenkin Aurora, tiedän, että en ole yksin omien ajatuksieni kanssa. Pääsen purkautumaan asioista, jotka ovat vaivanneet jo pitkään, toivonmukaan keksimme jotain ratkaisujakin. Mulla on ollu ikävä meidän juttutuokioita ja teehetkiä, ne ovat jotain niin ainutlaatuista.

En tosiaan muistanut varata paluulippua, joten takaisintulo on vielä toistaiseksi mysteeri. Ikävä tuntuu nyt jo, vaikka en ole vielä päässyt edes lähtemään. En yhtään tiedä, koska näen lähijengiä tai IhanaaIdioottia seuraavan kerran. Ja myönnettäköön, että saatoin ihan pikkusen itkeä aamulla, kun IhanaIdiootti lähti töihin... Kirjoittelin myös pieniä rakkaudenosoituksia lapuille, joita teippailin pitkin hänen kämppäänsä.

Olispa junamatka jo ohi, koska tiedän, että innokkuus iskee kun pääsen perille. Tästä tulee varmasti hyvä reissu.

Kädestäpitoa

Nyt on ainakin kaikki saanut ihan uuden käänteen. Ollaan nimittäin IhananIdiootin kanssa nykyään yhdessä, oikeasti ja virallisesti. Olen onnellinen.

En olis koskaan uskonu, että tässä käy näin. En ole edes varma siitä, miten kaikki sai tällaisen käänteen. Koko parisuhdehomma tuli ihan puun takaa, ei se ainakaan mulle ollut mitenkään odotettavissa. Takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, että kaikki on pelkkää unta; kohta herään ja huomaan, ettei II olekaan vieressä. Toisaalta jos niin kävis, niin ainakin tämä on ollut hyvä uni, pitkästä aikaa...

Tottakai skeptinen minäni on ollut vauhdissa. Olen pyöritellyt kaikki mahdolliset ajatukset läpi siitä, että tämä on jokin sairas vedonlyönti - koe, kuinka helposti minut saa murrettua. Kaiken järjen mukaan tuo ei tietenkään ole mahdollista, mutta tuntuu, etteivät onnistumiset sovi kuvaan.

Olen kuitenkin päättänyt ottaa tästä onnellisuudesta kaiken irti. Ehkä tämä ei kestä, kuka tietää, mutta haluan hymyillä ja olla ihastunut. Haluan olla IhananIdiootin sylissä ja suunnitella tulevaisuutta, koska kaikki tuntuu siten niin paljon helpommalta.

***

Sain uuden B-todistuksen lääkäristäkin. Parannusta edelliseen on tapahtunut, mutta kuulemma on vielä haastavaa saada tunteisiini kosketusta. Lisäksi puhun itsemurhasta kuulemma liian tunteettomasti, kuvaan yrityksiä ja ajatuksia vain ''tapahtumina'', jotka eivät minua liikuta sen kummemmin. Olen kuitenkin tyytyväinen siitä, että myös lääkäri on huomannut parannuksen. Nyt alan jo pikkuhiljaa odottamaan töihin paluuta, olis kiva saada elämä rullaamaan taas normaalisti.

***

Ens viikolla olis tarkoitus lähteä käymään Tampereella, on jopa junaliput varattuna. Päätettiin Auroran kanssa, että ei enää aikailla, vaan aletaan oikeasti tekemään asian eteen jotain. Ihanaa päästä pois täältä tutusta maisemasta, vaihtelu tekee varmasti hyvää.

...En saa oikein kirjoitettua mitään, leijun vain pilvilinnoissani ja nautin onnentunteesta. Ehkä tämä vielä tästä selviää..?

Pikapäivitys

Eilinen lääkärikäynti meni ihan hyvin. Sairaslomasta on ollut hyötyä, koska fyysiset stressioireet ovat vähentyneet (stressi-ihottuma, vatsakipu) ja olen paljon rauhallisempi. Huonoa oli kuitenkin se, että suhtaudun omaan kuolemaani liian välinpitämättömästi ja tästä syystä voin kuulemma olla itselleni riski. Sairasloman jatkamista suositeltiin ja suostuinkin siihen, kaiken kaikkiaan sitä kirjoitettiin toukokuun puoliväliin asti. Pari reseptiä uusittiin, mutta päätettiin, että annostusta pidetään kaikissa toistaiseksi samana.

Sanoin myös lääkärille keskenmenoepäilystä. Juteltiin siitä ja sain vahvistuksen, että kyseessä on keskenmeno. Myös tämän takia lääkäri halusi pitää sairaslomalla, koska vielä ei ole tietoa siitä, kuinka tulen keskenmenon käsittelemään.

Olis tänä aamuna ollut ultraääni, missä katsotaan, onko kohtu tyhjentynyt kunnolla. Oli kuulemma tarpeellista mennä, koska verenvuoto ei ollut loppunut. No, en mie sinne mennyt, koska nukahdin aamulla ja heräsin vasta puolenpäivän maissa... Yön aikana verentulo on kuitenki loppunu ja se on ihan hyvä merkki.

Draamaa lähijengissä

Aloitin tämän tekstin kirjoittamisen eilen, mutta en kerinnyt kirjoittamaan loppuun. Jatketaanpa siis nyt.

***

Kämppis lähti eilen kotipaikkakunnallaan käymään, sitä ennen hän oli piilottanut kaikki teräaseet, jotta en tekisi itselleni mitään. Huomasin tämän vasta muutamaa tuntia myöhemmin, kun tulin kiireessä kämpille ja piti jollain ilveellä saada ruokapakkaus auki. En tosin tiennyt, kuka oli veitsien ja saksien piilottamisen takana.

Suutuin ihan käsittämättömän paljon, kun huomasin teräaseiden puuttumisen. Laitoin sitten raivopäissäni lähijengilleni viestin: "Nyt kaikella kunnioituksella: MINUN KÄMPPÄ, MINUN SÄÄNNÖT. MIE YMMÄRRÄN, ETTÄ JOKU TEISTÄ ON OLLU HUOLISSAAN JA PIILOTTANU ___KAIKKI____ TERÄASEET, MUTTA RAJANSA KAIKELLA! oikeasti, jos mie itteni tapan, niin sitä ei parit teräaseet estä. mulla vituttaa ihan suunnattomasti, koska on aika hankala saada ruokapakkauksia auki ilman puukkoa tai saksia. JOKU RAJA, AIVAN SAMA HUOLEN MÄÄRÄLLE. Ja tämä viesti menee teille kaikille."

Khröm. En tietenkään olis voinu hoitaa asiaa toisella tavalla. No, Kämppis tunnusti, että hän on kaiken takana. Olin hänelle aika ilkeä, sanoin, ettei tarvitse tulla enää minun luokseni, ellei osaa olla ihmisiksi. Bambi oli laittanut viestin takaisin, jossa käski minun olla kiukuttelematta hänelle. Ihana Bambi, aina yhtä suorapuheinen, siksi mie sitä rakastanki. No, tänään herättyäni olen sitten soitellut lähijengin läpi ja pyytänyt anteeksi eilistä käytöstäni. Tiedän, että tuo meni minun puoleltani vähän yli - etenkin se, että syytin kaikkia, vaikken tiennyt kuka asian takana on. Ja muutenkin.

Mulla vain niin harmitti, kun huomasin, että joku ei luota minuun. Olen omasta mielestäni pärjännyt suht hyvin, eli en ole viillellyt sairaalareissun jälkeen. Tulin surulliseksi, koska huomasin, että joku epäilee minua. Tiesin kyllä, että ihan minun parasta ajatellen oli toimittu, mutta koska olin niin nälissäni, väsynyt ja harmistunut, niin en osannut käsitellä asiaa oikein.

***

Olin eilen illalla kuskina kaverille (Mersumies), ajattelin, että se veisi ajatukset pois ahdistuksesta. Hyvinhän se menikin, oli mukavaa ajella ja jutella niitä näitä. Aika hyvin sain siirrettyä ajatuksia pois, ahdistuksesta muistutti vain välillä alavatsassa viiltelevä kipu.

Iltaan tuli kuitenkin yllättävä käänne, sillä auton kyytiin hyppäsi nainen, jonka kanssa en ole kovin suotuisissa väleissä. Tai siis, en tunne häntä tai ole koskaan jutellut hänen kanssaan, mutta hän on silti tiennyt kertoa minusta ja etenkin seksielämästäni ympäri kyliä. Lisäksi hän on seuraillut minua, jos olen ajanut IhananIdiootin autolla, hiillostanut perässä kiinni tai estänyt minua pääsemästä ohitse. Kaikki tuo on siinä mielessä ymmärrettävää, että hän oli IhanastaIdiootista mustasukkainen, koska oli siihen niin rakastunut. Enkä yhtään ihmettele miksi. ;)

No, pyrin kuitenkin nielemään kiukkuani ja käyttäytymään asiallisesti. Juttelin niitä näitä ja olin mahdollisimman kiltti ja ystävällinen; kehuin hänen rakennekynsiään ja annoin sympatiaa työasioista. Toivottavasti tuo omantyylinen vittuiluni meni perille; mulla olis ainakin aivan hirveä olo, jos joku josta olisin puhunut paskaa käyttäytyisi oikein kiltisti minua kohtaan. Tuskinpa tuo kuitenkaan paskanjauhantaa lopettaa, mutta ehkä se saa kuitenkin ajattelemaan uudemman kerran.

***

Heräsin tänään jo kuuden maissa IhananIdiootin silittelyihin. Oli hyvä olla... :) Eilen illalla taisi yksi jos toinenkin itku tulla, kun aloin perjantaista järkytystä miettimään. Pikkuhiljaa alkaa tuokin asia tuntumaan todelta... Heräsin myös alkuyöstä painajaiseen, onneksi II oli vieressä ja käsitti olla loppuyönä päästämättä minusta irti.

II lähti töihin joskus 6.30 pintaan, koitin kyllä vielä nukkua vähän, mutta en saanut unta. Nousin sitten ylös ja soittelin Kämppikselle, samalla siivoilin ja tiskasin II:n luona. Nyt rantauduin tähän Myyrän luokse (asuu II:n naapurissa, aika kätevää) aamukahville, tunnin päästä olisi meno MTT:lle. Nyt olis sitten se lääkäriaika, katsotaan, miten käy sairasloman ja lääkityksen suhteen.

JA KELAN RAHAT EI VIELÄKÄÄN OLE TULLEET. Hmm, alkaa kärsivällisyys pikkuhiljaa loppua.

Yksin

Olen yksin kämpillä. Ahdistaa.

Voiko mulla tosiaan olla näin huono tuuri? Aina ku ajattelee, ettei tämä voi enää pahemmaksi mennä, niin jotain sattuu. Pakkohan tämä on joku merkki jostain olla? Tuntuu siltä, että olis oikeastikin niin paljon helpompaa sulkea silmänsä lopullisesti. Ihan sama, vaikka se olis kuinka pelkurimaista ja itsekästä, mutta täytyykö minun tosiaan jaksaa tämä kaikki?

Yritän hymyillä, yritän jaksaa. Mitä sitten, kun suojamuuri kaatuu? Ku en saakaan enää pidettyä itseäni kasassa, vaan romahdan?

Olen miettiny viime keskenmenoa. En oikeastaan muuta pysty miettimään. Mulla on ikävä, aivan suunnaton ikävä.

Muistelua: 2012 - Tyhjennyspäivä

Nyt kun olen ottanut itseäni niskasta kiinni jo sen verran, että olen myöntänyt ääneen voimattomuuteni ja uupumukseni, päätin myös aloittaa vauvasta aiheutuneiden kipeiden muistojen käsittelyt. Hiljaa hyvä tulee, eli se vähäinenkin, mitä kirjoitettua saan, on eteenpäin.

Kirjoitus on jatkoa 08.05. kirjoittamalleni blogikirjoitukselle ''2012 - Tauon jälkeen''. Päätin, että kirjoitan asiat niin kuin ne mieleen tulee, enkä välitä kirjoitusvirheistä yms.

Kirjoitan asiasta suht yksityiskohtaisesti, koska kipeimmät kohdat ovat juurikin niissä pienimmissä asioissa. En siis suosittele lukemaan seuraavaa, jos pelkkä ajatus raskauden keskeyttämisestä, keskenmenosta, verestä tai vastaavasta inhottaa.

- - -

Sain suorittaa kohdun tyhjennyksen kotona sillä ehdolla, että minulla olisi koko ajan täysi-ikäinen ihminen vierellä valvomassa tilannetta. Mukaani annettiin synnytyksen käynnistyslääkkeet, joiden ottamisen jälkeen tuli maata tunti. Lääkkeet saavat siis aikaan kohdun supistelua, jonka seurauksena raskausmateriaali poistuu. Tuo supistelu tuntuu siis samalta, kuin kovat alavatsakivut pahoinvoinnin kera. Tunnin paikallaolon jälkeen piti liikkua mahdollisimman paljon, jotta raskausmateriaalin poistuminen helpottuisi. Poistuva raskausmateriaali ''ponnistettiin'' wc-pönttöön.


En muista, että mulla olis ikinä ollu niin kamala olo, mitä sinä aamuna. Olin hädin tuskin nukkunu koko yönä ja se vähänenki, mitä sain nukuttua, oli tuskaa.

Aamulla laitettiin Miehen kanssa kaikki valmiiksi. Tehtiin mulle peti sohvalle ja sohvapöydälle laitettiin kaikkea tarpeellista, mitä voisin tuon tunnin aikana tarvita. Telkkarista tuli sopivasti jotaki hömppää, aattelin, että se veis ajatuksia pois kivuista ja ahdistuksesta.

Pelon ja ahdistuksen sekaisin tuntein otin sitten lääkkeet ja menin sohvalle makaamaan, Mies istui sohvan toisella laidalla ja silitteli minun jalkoja. Väsymys vei kuitenki voiton ja nukahdin muutamaksi tunniksi. Heräsin viiltävään kipuun ja ryntäsin vessaan. Siinä kohtaa käsitin, että minusta ei tule äitiä ja ihan sama mitä teen, ei asia enää muutu miksikään. Asian ymmärtäminen iski tajuntaan aivan käsittämättömällä voimalla ja itkusta ei meinannu enää tulla loppua.

Itkin, juoksin vessaan, itkin, juoksin vessaan, itkin, juoksin vessaan, itkin...

Joka kerta, ku ponnistin, tuntu että joku olis lyöny minua puukolla sydämeen. Se henkinen kipu, lohduttomuus, ahdistus ja itseinho oli jotain niin käsittämätöntä. Minusta tuntu, että jokasella ponnistuskerralla osa minun sydämestä ja elämästä katosi. Jokanen ponnistus vei minua vain lähemmäs kaiken menettämistä ja tietoa siitä, etten enää koskaan tuntis vauvaa minun vatsassa. Mielessä pyöri kuvia siitä, mitä mulla olis voinu olla. Kuvia siitä, kuinka minun lapsi on minun sylissä, kuvia siitä miten toisenlainen elämä mulla olis voinu olla. Millanen elämä minun vauvalla olis voinu olla. Ja se kaikkein pahin ajatus kaikista, eli tieto siitä, ettei mikään noista mielikuvista koskaan toteutuisi.

Olin just nousemassa pöntöltä, ku tunsin, että jotaki on tulossa. Hätäännyin ja työnsin paperia alle, ettei ne veret tulis mulle housuihin. Tiesin jo ennen ku edes katsoin, että mitä mulla oli kädessä. Se pieni asia oli se, mistä minun olis pitäny pitää huolta. Se, jota minun olis pitäny elämässä ohjata ja rakastaa. Se, jolle olisin ollut elinehto ja jonka elämä minun olis pitäny turvata. Se, jonka hengen eteen minun olis pitäny tehdä kaikki, mitä ikinä voin. Se pienen pieni asia oli minun vauva, joka ei koskaan tulis saamaan mitään noista. Sitte iski paniikki ja se tippu pönttöön.

Tässä kohtaa muistot sumenee. Muistan, että huusin. Huusin ja itkin hysteerisesti sen pöntön äärellä ja tuijotin kaiken veren sekaan. Halusin etsiä sen sieltä ja ottaa sen syliin, toisaalta halusin niin kauas, ku mahdollista. Muistan, että Mies juoksi minun luo, otti minut syliin ja piti kiinni. Ja mie huusin ja itkin ja käsitin, että menetin sen, mitä eniten rakastin. En kerta kaikkiaan pystyny vetämään sitä pönttöä, en mie voinu, koska minun elämä oli siellä.

Sitte Miehen puhelin soi. Mies sano, että sen pitää lähteä. Itkin, että ei se voi jättää minua nyt, se on luvannu, että on minun kanssa. Kuulin kaikki ne vanhat selitykset mitä ennenki, jotka osaan sanalleen ulkoa. En jääny kuuntelemaan loppuun, vaan lähdin.



''Keinutan, kuuntelen
sut suojaan peittelen
Keinutan, myöhä on
jo kuulen aallokon

Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan

Yötä vasten vaikka lähdet
jatka vain vaikka on
se suuri suunnaton
Kohti valkeata rantaa
laivaan mun laulujen
sä kuljet tietäen

Ettet pelkää enempää
siel on monta kynttilää
Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan

Ethän pelkää pimeää
siel on monta kynttilää
Nuku vain jos väsyttää
vielä valvon vierellä

Ja viimein sun matkaan
ei pääse saattajatkaan
Ja lohtu on mulle
että siellä on kaikki sulle''

Johanna Kurkela - Prinsessalle

Muistelua: 2012 - Tauon jälkeen

En ole kirjoittanut piiitkään aikaan. En ole jaksanut, ei ole ollut aikaa, ei ole kiinnostanut.
Mitenköhän aloittaisin kirjoittamisen...

No, muutosta edelliseen on tapahtunut sen verran, että enää en ole raskaana. Raskaus meni kesken n. 8. viikolla, ja keskeytyminen alkoi töissä iltavuoron aikana. Tämän jälkeen sain lääkkeet raskauden keskeytykseen, jonka sain suorittaa kotioloissa sillä ehdolla, että minulla on joku aikuinen ihminen tukena keskeytyspäivän ajan.

Lisäksi sain tietää, että tulen tuskin koskaan saamaan omaa lasta. Raskaaksi voin tulla, mutta raskaudet eivät mitä todennäköisimmin tule kestämään loppuun asti.

Tyhjyyden tunne on sanoinkuvaamaton. Tiedän, että minun pitäisi purkaa ajatukseni tästä asiasta, mutta vielä en ole valmis.

Paha olo. Palaan asiaan myöhemmin.

Muistelua: 2012 - Alamäki

Viikkoja on kulunut tapahtuneesta, mutta tuska on säilynyt. Olo on kauhea.
Olen oikeastaan pitänyt asioita vain omana tietonani - koen, että tämä on minun suruni, minun muistoni, minun menetetty rakkauteni, vain minun. Kenelläkään muulla ei ole asiaa kajota siihen, tässä olen ja haluan olla yksin.

Joka kerta, kun ajattelen vauvaa, minut valtaa aivan suunnaton epätoivo. Menen paniikkiin, tuntuu, etten saa henkeä. Ahdistus on sanoin kuvaamaton, kuten myös ikävä, jota en itsekään pysty ymmärtämään. Kun järjellä ajattelee, niin tuntuu kummalliselta ja oudolta, että ikävöi jotain, mikä ei käytännössä katsoen ollut edes ihminen. Kaikista vaikeinta tässä on se, että sen sijaan, että ikävä helpottaisi, se kasvaa päivä päivältä. En koskaan kuvitellut haluavani lasta; silloinkin, kun sain tietää raskaudesta, halusin sen vain pois. Nyt kadun.

Kadun sitä, että en halunnut sitä. Kadun sitä, etten antanut itselleni mahdollisuutta. Kadun sitä, etten ajatellut antavani vauvalle mahdollisuutta. Kadun sitä, etten kuunnellut lääkäriä ja hänen neuvojaan.
Päälle päin kaikki on hyvin. Hymyilen, olen iloinen, viihdyn kavereiden kanssa. Totuus pinnan alla on kuitenkin jotain muuta - pelkkä ajatus huomisesta on niin käsittämättömän raskas. Pidän itseäni liikkeellä ja olen koko ajan menossa, en voi pysähtyä, koska silloin saan aikaa miettiä. Keksin keksimällä tekosyitä, miksi minun pitäis poistua kämpiltä. Tulen kotiin vasta sitten, kun olen niin väsynyt, että nukahdan saman tien.

Vain pari ystävää on huomannut, että kaikki ei ole hyvin. He ovat hienovaraisesti ja  vähän rankemminkin koittaneet kysellä, mikä minulla on hätänä. En vain osaa puhua, en pysty enkä halua. Tiedän, että pitäisi. Tiedän, että se helpottaa. Mutta jos kerron kaiken, minun on myös samalla tunnustettava heikkouteni, eikä minulla ole nyt varaa siihen. Pelkään, että kaikki romahtaa, kun tunnustan väsymykseni. Mitäs sitten? Pakko käydä töissä, pakko maksaa laskut, pakko jaksaa. Aina tuo pakko. Ei tässä maailmassa ole varaa pysähtyä, hengähtää tai levätä, ei siihen kerta kaikkiaan ole aikaa.

Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi. Olen vain pelkkä tyhjä kuori.
- - -

2 Times Terror - D.E.A.D

Muistelua: 2012 - Kuinkas sitten kävikään?

Kaks punaista viivaa. Kaks ihan hemmetin kirkasta, punaista viivaa.
Olen siis paksuna. Olen niin vitun paksuna, kun vaan voi. Ei, ei, ei. Ei todellakaan nyt. Kaikki kusee muutenki ihan kirjaimellisesti. En tiiä mitä teen. Olen ihan hukassa. Miks tämä ei voinu tapahtua sellaselle ihmiselle, joka sitä oikeasti haluaa ja toivoo? Mie en pysty tähän. Mie en jaksa. Mulla on niin avuton ja yksinäinen olo.

Haluaisin vain huutaa koko maailmalle, kertoa kuinka paha olo mulla on. Mitä kaikkea ajattelen. Toisaalta haluaisin vain eristäytyä, olla pitämättä yhteyttä enää keneenkään, olla vain yksin itseni kanssa. En halua muiden sääliä tai apua, koska en ansaitse sitä. Koska tämä on minun vika ja minun on yksin siitä kannettava vastuu. Kuka minua ymmärtäis? Ei kukaan. Olisin yksin kuitenki.

Tunnen itteni hirveäksi ihmiseksi. Inhoan itseäni siitä, että näin kävi. Ja ketä mie voin syyttää? En ketään muuta, ku itteäni. Minun olis pitäny tietää, olis pitäny arvata. Mie olisin voinu välttyä tältä kaikelta. Mutta ei, paskaa niskaan vain ja ihan omien tekojen seurauksesta. Oma vika. Oma typeryys.

Vihaan itseäni siksi, etten koskaan vois tarjota sille sellaista elämää, ku viaton ihminen ansaitsee. Kaikki ''sulla on 9kk aikaa valmistautua, kyllä sie selviät''- kommentit vain suututtaa; entäpä sitte, ku se 9kk ei riitä? Entäpä jos tarvitsen 9 vuotta, enkä 9 kuukautta? Mie tiiän, että mie en pysty siihen. Hyvä, että selviän itseni kanssa. Olis maailman itsekkäin teko tuoda se sellaseen maailmaan, missä mie en voi antaa sille sitä mitä se eniten tarvii. Rakkautta ja huolenpitoa, turvallisuutta ja tasapainoa. Mutta mie tiiän myös sen, että jos mie sen tähän maailmaan toisin, en myöskään ikinä vois antaa sitä pois. Tiiän, että minun omatunto ei antais periks, koska tämä on minun syytä. Mie vihaan itteäni. Vihaan, vihaan, vihaan. VIHAAN.
Tuntuu siltä, että en ansaitse elämää. En ansaitse sitä siksi, että haluan viedä sen joltakin toiselta pois. Oman tyhmyyden seurauksena olen pistänyt uuden elämän alulle ja minun käsissä on sen tulevaisuus.

Minun.

Sleeping sun

Niin.

En tiennyt olevani raskaana. Eikä sen periaatteessa olis pitänyt olla mahdollista, koska syön pillereitä säännöllisesti.

Pari viikkoa sitten tuli tosiaan sellainen tunne, että mitä jos olenkin, mutta aika nopeasti hautasin ne ajatukset. Olen aiemmin ollut raskaana ja silloin olen kyllä tiennyt ennen testin tekoa, että odotan lasta. Päätin siis, että tästä eteenpäin luotan aina vaistooni, kyllä mie oman kehoni tunnen. Nyt kun jälkeenpäin ajattelee, niin huomaa kaikkea pientä; ruokahalu on kasvanut suunnattomasti (yleensä en masentuneena, varsinkaan ilman lääkkeitä, omaa minkäänlaista ruokahalua), on ollut joitain mielihaluja ja suklaanhimo on ollut järkyttävän suuri. Nuo oireilut kyllä loppu melkein ku seinään pari päivää sitten.

Mulla alkoi myös tiputteluvuoto muutama päivä sitten, joka tuli pahan olon ja lievien vatsakipujen kera. Ajattelin, että mulla on vain kuukautiskierto kärsinyt kaikesta stressaamisesta ja oksennustauti tulossa. Kaikkea muitaki juttuja on ollut, mutta sen huomaa nyt vasta jälkeenpäin. Olen siis kaikki mahdolliset oireet selitellyt itselleni jollain aivan muulla.

Eilen siis oli ihan järkyttävän huono olo: huimasi, oksetti ja heikotti. Ajattelin senkin johtuvan mielialalääkkeistä. No, kävin vessassa, pyyhkimisen yhteydessä käteeni tuli parin sentin kokoinen ''ihopussi'', jonka sisällä oli punainen möykky. Tuijotin sitä vain ihan shokissa, olin kuitenkin yllättävän rauhallinen. Vaikka tiesin mikä se on (aiempi raskauteni päätyi keskenmenoon), niin silti epäilytti. Soitin Bambille ja Piksulle (Piksu oli vielä sopivasti ambulanssivuorossa ja sai sitenkin tietoa), yhdessä pähkäiltiin ja mietittiin, mutta tultiin loppujen lopuksi siihen tulokseen, että se todennäköisesti on sitä miltä näyttääkin.

Soitin vielä illalla IhanalleIdiootillekin. Ensin ajattelin, etten kertoisi hänelle ollenkaan, mutta tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin. Helpotti tosi paljon, kun kuulin sen äänen ja tiesin, että se on mulle tukena. Oli kuulemma onnellinen, että päätin kertoa enkä alkanut valehtelemaan tai pimittämään asiaa. Olen onnellinen siitä, että tiiän II:n olevan minun rinnalla tässä asiassa, exäni ei pystynyt samaan, siitä olen hänelle varmaan ikuisesti katkera.

Olo on hämmentynyt, mutta en onneksi ole vielä tajunnut tapahtunutta. Pelkään sitä kohtaa, kun todellisuus iskee kasvoille. Vielä olen saanut pidettyä itseni kasassa, olo on vain epäuskoinen. Toisaalta tuntuu jopa, että olisin kuvitellut kaiken. Ehkä parempi näin, olen niin väsynyt nyt, etten jaksaisi asiaa vielä käsitelläkään.

***

Jostain syystä en pääse aiemman blogini hallintapaneeliin, mutta koitan jollain ilveellä saada sieltä kirjoittamani tekstin aiemmasta keskenmenosta.

Yllätys!

Oon paksuna. Tai siis... Olin paksuna. Sain tietää tänään, kun meni kesken.

Ihanaa elämää.

Tapahtumia ja ajatuksia

Kurkku kipeä, toivottavasti en ole tulossa kipeäksi... Suunniteltiin lähijengin kanssa pulkkamäkireissua,
mutta se kyllä jää haaveeksi, jos oikein huono olo on.

Juteltiin eilen Auroran kanssa, hän olisi kuulemma tulossa käymään parin viikon säteellä. Nyt vaan toivotaan, että suunnitelma onnistuu hänen työkuvioidensa puolesta! VR:llä on kuulemma nyt menossa joku kampanja, jolla saa yhdensuuntaisen lipun 15 eurolla. Olis mahtavaa, jos saisin järjestettyä asian niin, että lähdettäis Auroran kanssa yhtä matkaa täältä Tampereelle! Saisin itsekin vähän hermolomaa kaikesta, ei olisi ollenkaan pahitteeksi. Tampereellakaan en ole käynyt kuin kerran elämässäni - sekin oli vain kahden tunnin mittainen autonhakureissu. :D Olen tosin kuullut kyseisestä kaupungista paljon hyvää, joten olisi mukavaa päästä sekin kokemaan. Ehkä saisin jopa äidin sponsoroimaan matkaa jonkin verran? Sitten voisin ainakin lähteä. Ja äiti itse on painottanut sitä, että haluaisi minun käyvän matkustelemassa (ja etenkin hän toivoisi minun muuttavan pois täältä, mieluiten Etelä-Suomeen tai Etelä-Ruotsiin, miksei ulkomaillekin).

Olen muuten pystynyt juttelemaan äitini kanssa suoraan asioista. Päätin, että en enää salaile ja pimitä, vaan olen se mitä olen sairauteni kanssa, äiti saa itse päättää, hyväksyykö asian vai ei. Tämä on siinä mielessä multa iso askel, koska en koskaan ole halunnut näyttää huonoa oloa äidille. Olen aina vetänyt jonkin sorttista ''iloista roolia'', jotta äitini ei huolestuisi. Tottakai hän tietää, ettei elämäni ole ollut helpoimmasta päästä, mutta en koskaan ole näyttänyt hänelle sitä, kuinka paljon kaikki on minuun vaikuttanut. Sairaalareissun todellista syytä en tietenkään ole kertonut, vielä ainakaan. En tiedä, onko minun järkevää ottaa asiaa edes puheeksi, ehkä on parempi, ettei hän tiedä? Tapahtuneesta on kuitenkin kulunut jo useampi viikko. IhanaIdiootti oli tosin sitä mieltä, että minun tulisi kertoa äidilleni: "Äiti on aina äiti. Sillä on oikeus tietää, mitä sun elämässäs tapahtuu. Huolissaan se susta on, vaikka ei mistään mitään tietäiskään, sellaisia ne äidit on. Te ootte kuitenki aina ollu kahdestaan, ei sitä sais jättää ulkopuolelle, se on epäreilua sitä kohtaan, oli sun tarkoitusperät sitten kuinka hyvät tahansa." En tiedä, olenko täysin samaa mieltä. Ymmärrän toki, mitä hän ajaa takaa. Silti minusta tuntuu, että äidillä olisi helpompi olla, jos hän ei tietäisi kaikkea. Ainakaan hän ei syyttäisi itseään, koska minun masennukseni tai itsetuhoisuuteni ei kyllä missään tapauksessa ole hänen ristinsä kannettavaksi. Toisekseen pelkään, että hän hermoilisi perääni aina, kun en ole hänen vieressään. Sekin tuntuu epäreilulta. Äiti on jo teinivaiheen viiltelymenot katsellut vierestä ja se on varmasti ollut kaikkea muuta, kuin helppoa.

Niin ja IhanaIdiootti... Tuntuu, että ollaan taas vähän edetty. Olen yrittänyt rentoutua ja osoittaa hänelle luottamusta juttelemalla myös hänelle mieltä askarruttavista asioista, ilmeisesti hän on ollut siitä tyytyväinen. Pariin otteeseen olen saanut häneltä kuulla siitä, kuinka hän ei koe tuntevansa minua, koska en päästä häntä lähelle. Kieltämättä myös mulla itselläni on helpompi olla, kun uskallan jutella hänelle. Kyse ei ole ehkä elämän suurimmista kysymyksistä, mutta kuitenkin. Olen raottanut omaa ajatusmaailmaani ja elämääni hänelle, jonka seurauksena yhdessä vietetty aika tuntuu entistä merkityksellisemmältä. Puhumalla hänelle olen saanut myös hänet puhumaan, hiljaiset tilanteetkaan eivät tunnu enää kiusallisilta, kun tietää, mitä toinen miettii.

Ystäviä olen viimeaikoina laiminlyönyt, oikeastaan kaikkia heistä. Olen ollut niin uupunut ja pahantuulinen, ettei keskittymiseni ole riittänyt normaaliin kanssakäymiseen. Inhottaa, että nalkutan ja valitan pienistä asioista, hermostun helpolla ja tiuskin, vaikka ei olisi aihetta. Täytyy kyllä ottaa asia puheeksi, toivottavasti saan aikaiseksi. He ovat kuitenkin minulle kaikki kaikessa, toivon, että en antaisi muunlaista kuvaa. Pitäisi yrittää järjestää heille ihan kunnollista laatuaikaa, jonka aikana minun sairaus tai ainainen kitinä IhanastaIdiootista ei olisi pääteemana.

Mieltä hiertää, kun KELAn rahat ei vieläkään ole tulleet. Alkaa jo usko loppua... Työkaverini pakotti minut ottamaan rahaa vastaan, että saan käydä hakemassa lääkkeet. Aikamoinen kinastelu asiasta oli, mutta loppujen lopuksi suostuin. Tiedän, ettei mulla ole vaihtoehtoja, sillä lääkkeet on minun tämänhetkiselle jaksamiselle elinehto. Eilen kävinkin apteekissa kyselemässä, mutta tietenkään heillä ei ollut juuri minun lääkettäni tai sitä vastaavaa valmistetta. Tänään pitäisi käydä kyselemässä uudestaan. Vähän pelottaa, että miten lääkkeiden aloitus tällä kertaa sujuu. Tuskin olo on niin kamala, mitä aiemmin aloittaessani, mutta paussia on kuitenkin kertynyt jo yli viikon verran. En tiedä yhtään, kuinka kauan aikaa kyseinen lääke elimistössä pysyy. Toivottavasti sitä on vielä tarpeeksi jäljellä, ettei uudelleen aloittaminen aiheuta kovin suuria tunnemyrskyjä. En välttämättä haluaisi sairaalapedille toista kertaa makaamaan, toisekseen tiedän, että uusi, epäonnistunut itsemurhayritys vaikeuttaisi kaikkea liikaa. Sitten en välttämättä pääsisikään kotiin niin helpolla, kuin edellisellä kerralla ja jo silloinkin se oli aikamoista taistelua. Puhumattakaan siitä, että en haluaisi tuottaa pettymystä ystäville tai IhanalleIdiootille. Luottamuksen takaisin saaminen on kuitenkin ollut työn takana.

Päivän ohjelmassa olisi kuitenkin kämpiltä poistumista, eli sovittiin työkaverin kanssa, että käydään vähän ajelemassa ja juttelemassa. Ihan mukavaa sinänsä, onhan sitä taas tullut vietettyä aikaa neljän seinän sisällä. Tekis hirveästi mieli lähteä illalla viihteelle, onneksi ei ole rahaa. Saa viettää rauhallisen koti-illan leffojen parissa, eikä se ole kyllä ollenkaan huono idea, kun otetaan huomioon miten lujaa viime viikonloppuna meni.

Ja hmm... Tätä blogitekstiä kirjoittaessani myös Seksinatsi otti yhteyttä, pyysi sinne saunomaan. Kutkutteleva ajatus kieltämättä, mutta koitan pitää jalat maassa ja IhananIdiootin mielessä, hän on kuitenkin se, jonka haluan. Silti olis kiva nähdä Seksinatsiakin, pitkästä aikaa...

***

The 69 Eyes - Wasting the Dawn

Lähijengin esittely, osa 3

Eli taas jatkuu tämä lähijengin esittely. Tässä tulee nyt myös sellaisia, jotka eivät varsinaisesti meidän ''lähijengiin'' kuulu, mutta menkööt nyt muiden esittelyiden lomassa. (Varsinaisen lähijengin jäsenet ovat siis Myyrä, Bambi, Mursu, Kämppis, Poika ja minä, eli meidän välillämme ei oikeastaan ole salaisuuksia.)

***

Aurora
24-vuotias mies, johon tutustuin lukiossa vuonna 2006. Alussa inhosimme toisiamme (tai oikeastaan hän minua), mutta  tutustumisen myötä huomasimme, kuinka hyvin tulemme juttuun. Asuimme jopa hetken aikaa samassa talossa, tosin eri rapuissa. Vietimme lähes kaiken aikamme yhdessä, hän oli minun suurin tuki ja turva pitkän aikaa - on vieläkin.
  Aurora on se, johon luotan kaikista eniten ystävistäni, todennäköisesti juuri pitkän tuntemisen ansiosta. Hänelle voin puhua ihan mistä tahansa ilman häpeää. Hän on ihminen, joka sanoo mielipiteensä suoraan ja pyrkii analysoimaan tilanteen, kuin tilanteen. Monesti olemmekin yhdessä istuneet yötä myöhään teekupposten äärellä ja miettineet surkeaa elämäämme. Nuo yhdessä vietetyt hetket ovat tärkeimpiä muistoja, mitä minulla on. Vaikka yöllisten teehetkien aihepiiri onkin yleensä aika ahdistava, ei mikään ongelma tunnu liian suurelta, kun mietimme niitä yhdessä.
  Nykyään hän asuu Tampereella ja työskentelee siellä kokkina. Pyrimme näkemään aina kun hän käy täällä ja olemme suunnitelleet, että menisin käymään myös hänen luonaan heti, kun se on taloudellisesti mahdollista.
  On selvää, että välimatka on ''hidaste'' ystävyydellemme, mutta pyrimme silti pitämään huolta suhteestamme pitämällä yhteyttä puhelimitse ja netin kautta. Nähdessämme kaikki on kuin ennenkin, mikään ei ole kiusallista ja juttu luistaa samantien.
  Aurora on aina pitänyt minusta huolta ja pyrkii edelleenkin tekemään niin. Yleensä hän alkaa aina ensimmäisenä siivoamaan ja laittamaan ruokaa, kun hän saapuu luokseni (ja muistaa tietenkin myös motkottaa siitä, kuinka huonoa huolta olen itsestäni pitänyt ;D). Hän tuntee myös äitini hyvin ja siksipä hänen puoleen aina käännynkin, kun minulla ja äidillä on riitaa. Aurora palauttaa minut aina maanpinnalle pitämällä huolen siitä, että näen asiat realistisemmin, enkä syytä itseäni turhaa. Hän kuitenkin muistaa myös sanoa, jos olen oikeasti toiminut väärin, enkä sitä itse huomaa.
  Emme oikeastaan koskaan riitele, koska riidoille ei koskaan ole ollut tarvetta. Jokainen erimielisyys on aina selvitetty keskustellen, jonka jälkeen asia on voitu jättää taakse. En voisi kuvitella parempaa ystävää, kuin mitä Aurora on. Toivon, että pystyn vielä korvaamaan hänelle kaiken, koska olen laiminlyönyt ystävyyttämme tahattomasti ja minulla on siitä todella huono omatunto.
  Ja Aurora, tiedän että luet tämän ja tunnistat tästä itsesi. Mulla on ihan älyttömän ikävä sinua. Tiiän, etten osaa sitä ääneen sanoa enkä osoittaa sulle sitä, kuinka paljon sinusta välitän. Haluan kuitenki että tiedät (ja uskon, että tiedät muutenkin), että olet mulle korvaamaton ihminen. Sinun takia olen jaksanut monta vaikeaa hetkeä ja autat edelleenkin selviämään päivästä toiseen. Rakastan sinua.


Alfanaaras
Alfanaaras on 23-vuotias nainen, maailman suloisimman 3-vuotiaan tyttären äiti. Tutustuin häneen pari vuotta sitten, kun aloitin nykyisessä työpaikassani. Meistä tuli läheiset yllättävän äkkiä, tosin välit ovat viime aikoina viilenneet lähinnä erilaisten elämäntilanteiden takia (Alfanaaras löysi elämänsä miehen, tekee paljon töitä ja viettää lopun aikaa tyttärensä kanssa). Tiedän kuitenkin, että voin mennä hänen luokseen aina ja tietenkin hän on aina tervetullut minunkin luokseni.
  Meille on ihan tavallista, että välillä emme pidä juuri ollenkaan yhteyttä. Luottamus on kuitenkin niin kova, että tiedämme, ettei välimme siitä huonone. Luonteelta olemme samankaltaisia, eli temperamenttisia ja äkkipikaisia. Ystävyytemme tunnusmerkkinä onkin leikkimielinen piikittely, jota harrastamme puolin ja toisin.
  Meillä ei ole tapana ''silitellä toistemme päitä'' vaikean tilanteen tullessa, vaan ennemminkin potkimme toisen ylös maasta ja käskemme ottamaan itseään niskasta kiinni. Toisinsanoen, vihaamme lujaa, mutta rakastamme lujemmin.


Poika
19-vuotias mies, kotoisin Pohjois-Ruotsista. Tutustuimme viime kesänä kun olimme molemmat ajelemassa kaupungilla autoillamme. Päädyimme sitten pitkän, leikkimielisen kisaamisen jälkeen parkkiin ja siitä se sitten pikkuhiljaa lähti...
  Alunperin meillä oli Pojan kanssa hieman säpinääkin, mutta juttu kuoli monesta erinäisestä syystä. Tällä hetkellä olemme hyviä ystäviä ja näin tämä toimiikin parhaiten.
  Poika on porukkamme romantikko, joka toivoo löytävänsä elämänsä rakkauden. Lähijengissä vitsailemmekin välillä siitä, että Poika on kuin mikäkin pelimies, kun tyttöystävä saattaa välillä vaihtua vähän tiheämpäänkiin otteeseen. Hän ei kuitenkaan ''pyöritä'' tyttöjä huvikseen, vaan etsii oikeasti sitä oikeaa eikä koskaan haluaisi satuttaa ketään.
  Luonteeltaan Poika on varmaan yksi maailman ystävällisimpiä ja luotettavimpia henkilöitä. En voi enkä halua kuvitella elämää ilman häntä.


Seksinatsi
19-vuotias mies, johon tutustuin ammattikoulussa. Hänestä ei koskaan voisi arvata, että hän on vasta noin nuori - niin ulkonäöllisesti kuin luonteellisestikaan. Välillämme on kihelmöinyt jo vuosia, olemme harrastaneet eräänlaista kissa ja hiiri-leikkiä, flirttailemme, mutta emme oikeastaan ole tuon pidemmälle edenneet.
  Seksinatsilla on maailman sinisimmät ja pysäyttävimmät silmät, mitä olen koskaan nähnyt. Hän lamaannuttaa minut totaalisesti katsoessaan minua, en kykene liikkumaan tai kääntämään katsettani, vaikka haluaisinkin. Tuntuu, että hän näkisi suoraan sieluuni. Häntä taas ei voi silmistä lukea ollenkaan.
  Vuosien saatossa olen pikkuhiljaa päässyt kärryille hänen ajatusmaailmastaan ja luonteestaan, sillä hänen lähelleen on vaikea päästä. Uskon, että tavallaan vieläkin välitän hänestä ja tästä syystä en olekaan häntä hetkeen nähnyt.
  Seksinatsi on ulkoisesti ''paha poika'', joka kuuluu jengiin ja se näkyy myös ulospäin. Ulkonäkö johdattaa kuitenkin reilusti harhaan, sillä sisimmiltään hän on arvoja kunnioittava ihminen, eikä koskaan pettäisi kenenkään luottamusta.


Beaver
Varmaan ainoa ystävä Tukholman ajoilta, jonka kanssa olen säännöllisesti tekemisissä. 19-vuotias tyttö, joka muutti hiljattain äitinsä kanssa Helsinkiin, hän etsii kuitenkin aktiivisesti omaa asuntoa.
  Olemme tunteneet päiväkotiajoista lähtien, kävimme myös samaa koulua Tukholmassa. Hetken asuimme jopa naapureina, se jos mikä, on muistamisen arvoista. Olen myös hyvissä hänen isoveljensä kanssa; olemmekin tulleet Beaverin kanssa siihen tulokseen, että seurustelisimme todennäköisesti ellei välimatka olisi niin pitkä...
  Näkemisiemme välillä on joskus kulunut jopa vuosia, mutta se ei ole koskaan haitannut. Beaver on minulle kuin sisko, jaamme kaiken, eikä välillämme ole salaisuuksia. Hän käyttäytyy todella aikuismaisesti ''nuoresta'' iästään huolimatta.
  Meillä on tapana hullutella yhdessä ollessamme (saatamme siis yhtäkkiä alkaa laulamaan Tina Turnerin Simply the Bestiä keskellä Helsinkiä tms) eikä muiden mielipiteet ole koskaan kiinnostaneet. Muodostamme maailman parhaimman tiimin; meillä ei ole koskaan tylsää, eikä maailmassa ole sellaista estettä, jonka yli emme yhdessä pääsisi.

***

Eiköhän tässä taas ollut esitelmää hetkeksi. :)

Kahvia ja klassista musiikkia

Sain yllättävän inspiraation klassisen musiikin kuunteluun. Samalla tajusin, kuinka ikävä mulla on ollut sitä ja pianon soittamista. Pikkuisena (5-10v) en oikeastaan muuta kuunnellut, kuin klassista musiikkia. Olen nyt fiilistellyt kaikkia tuon hetkisiä lempisäveltäjiäni, kuten Vivaldia, Beethovenia ja Tchaikovskya. Kuulostanpas nörtiltä, heh. En muista erään lempisävellykseni nimeä, joten soitin äidilleni, josko hän muistaisi minua paremmin. Hän lupasi laavata klassiset levyni läpi ja katsella, löytääkö sitä. Samalla puhe ajautui pianotunteihin ja varovasti äiti ilmoitti, että hän tietäisi minulle erittäin hyvän yksityisopettajan. Opettaja on kuulemma ankara ja vaativa, eikä anna periksi, ennen kuin soitto on täydellistä. Hän olisi siis juuri oikeanlainen ihminen opettamaan minua. Luoja, kuinka paljon innostuin. Pyysin äitiä järjestämään tapaamisen opettajan kanssa, jotta voisin sopia pianotuntien aloittamisesta. 

(Soitin siis aiemmin pianoa 7 vuotta, harjoittelu jäi, kun muutimme Pohjoiseen. Olen todella haastava oppilas, sillä turhaudun helposti, ellei soittoni ole täydellistä. Tämän vuoksi opettajani on oltava erittäin ankara ja vaativa, jotta saisi mielenkiintoni pysymään eikä anna minun luovuttaa. Tukholmassa opettajani oppi vuosien varrella tuntemaan minut ja huomasi, millaista opetusta kaipaan, hän sai minut aina jatkamaan, vaikka meinasinkin useaan otteeseen luovuttaa. Muuttaessamme Pohjois-Suomeen opettajani luonnollisesti vaihtui, eikä hän ymmärtänyt, että "kiinnostuksenpuutteeni" oli ennemminkin turhautumista, kuin motivaation loppumista. Hän oli liian kiltti, eikä osannut vaatia minulta mitään, joten soittaminenkin jäi.)

Pianon tuominen omaan asuntooni on mahdotonta ahtaan rappukäytävän vuoksi, mutta äiti lupasi, että ostaa hänen luokseen minulle pianon, jos aloitan kunnollisen harjoittelun. Ja minähän muuten aloitan, se on varma! Minulla on äitini luona kosketinsoittimet, jotka ajattelin tuoda kämpille. Ne eivät tietenkään ole sama asia, kuin oikea piano tai flyygeli, mutta ajavat asiansa harjoittelussa. Pyysin samalla, että äiti toisi minulle koululta nuotteja, jotta pääsisin vähän lämmittelemään näppejäni ja muistelemaan soittamista.

***

Katsoin muuten aiemmin illalla BBC Newsin HARDTalkista klipin, missä haastatellaan Timo Soinia (http://www.bbc.co.uk/programmes/p015by2x). Voi luoja, että se pisti ärsyttämään! En ole koskaan pitänyt Soinista (lähinnä hänen ristiriitaisten sekä khröm... rasististen ja halventavien mielipiteidensä takia) ja tämä taas muistutti siitä, kuinka paljon tämänkaltaisia ihmisiä vihaan.

Soinin argumentit ovat mielestäni kaikkea muuta, kuin päteviä. Hän pyrkii kiertämään kysymyksen höynäyttämällä vastauksella, joka on ihan asian vierestä. Lisäksi tuo pyörryksiin puhuminen vaikeasta tilanteesta pääsemiseksi on kaikkea muuta, kuin ihailtavaa.

Tässäkin haastattelussa haastattelija pyytää suoraa ja rehellistä vastausta esittämäänsä kysymykseen ja Soini koittaa kaikin tavoin päästä tilanteesta kiertelemällä ja kaartelemalla. Turhauttavaa katsottavaa, mutta pointsit haastattelijalle siitä, ettei luovuttanut helpolla. 

Facebookissakin oli aika paljon keskustelua tästä samaisesta videosta ja osalla turhautti se, että haastattelija yrittää tahallisesti ärsyttää Soinia. Itse en kyllä nähnyt asiaa niin, mutta en voi kieltää, etteikö Soinia saisi vähän ärsyttääkin. 

En tule koskaan ymmärtämään, kannattamaan tai hyväksymään Soinin kaltaisten ihmisten jyrkkää elämänkatsomusta, jota he eivät pysty pohjaamaan millekään järkevälle. On totta, että moni Soininkin mielipide on hyvä ja että hän on fiksu ihminen, mutta hänellä on niin paljon eriäviä mielipiteitä tasa-arvosta esimerkiksi minun kanssani, etten voi koskaan katsoa hänen kuvaansa/haastatteluja yms tuntematta suunnatonta myötähäpeää ja raivoa. 

***

Ludwig Van Beethoven - Moonlight Sonata

Haven stay

Ahdistus iskee päälle, vaikka ei oo mitään varsinaista syytä.

Ahdistaa vain.

Ehkä se johtuu lääkkeiden puutteesta, ehkä ei. En tiedä.

Meen IhanalleIdiootille, ehkä mulle tulis parempi olo.

Itsesääli

Mitä mie teen?

Tappelin just Piksun kanssa. Se valitti mulle siitä, ettei minusta kuulu koskaan, eikä se voinu ymmärtää, miksi olen stressaantunut koska en tee mitään järkevää. Yritin selittää sille, etten ole ihan parhaimmillani nyt - miten vaikeaa on saada asioita aikaiseksi, vaikka kyseessä olisikin ihan pieni juttu. Pyysin, että se tulis minua vastaan ja ottais itse yhteyttä, jos minusta ei kuulu. Vakuutin, ettei kyse ole minun puoleltani mistään hylkäämisestä, en vain saa aikaiseksi.

Minusta tuntuu, että multa vaaditaan niin paljon. Minun pitäs pystyä tekemään kaikkea mahdollista, etenki kun en ole töissä, vaan kotona. Kaikki ei vain ymmärrä sitä, että sairasloma ei ole mulle mitään lomailua. Mitä mie voisin tehdä, kun en saa tai pysty käymään töissä taikka opiskelemaan? Jos saisin itse päättää olisin koko ajan kotona neljän seinän sisällä, en koskaan poistuisi mihinkään. Ainoa syy miksi käyn ulkomaailmassa on ystävät, he ovat ainoita, jotka kirjaimellisesti pakottavat minut poistumaan mukavuusalueeltani.

Haluaisin olla se täydellinen ihminen.
Se, joka muistaa sovitut asiat. Se, joka saa otettua puhelimen käteen ja soitettua jotakuta kahville. Se, joka jaksaa kuunnella ja olla tukena. Se, joka osaa priorisoida asiat oikein. Se, joka hoitaa raha-asiansa. Se, jonka kanssa on hauska ja mukava olla. Se, joka on perheen ja ystävien suosiossa, koska on hyvä ihminen. Se, joka osaa osoittaa rakkauden ja välittämisen oikeilla tavoilla.

Olen tällä hetkellä täys vastakohta kaikelle, mitä haluaisin olla. Olen hukassa, eksyksissä elämässä, enkä tiedä mihin suuntaan minun pitäis mennä. Joskus luulen löytäneeni oikean suunnan, mutta väsyn kävelemiseen, enkä jaksa enää jatkaa eteenpäin.

Olen huomannut aiheuttavani niin paljon vihaa ja huolta läheisilleni, että tekee ihan pahaa. Inhoan taakkana olemista. Inhoan sitä, että saan muut tuntemaan negatiivisia asioita. En haluaisi aiheuttaa kenellekään mitään pahaa, etenkään niille tärkeimmille, koska he eivät sitä ansaitse. Enkä minä ansaitse heitä ympärilleni.

Minusta olisi oikein, jos olisin täysin yksin. Ei minusta ole mihinkään. En mie ansaitse iloa ja onnea, en rakkautta ja hyvää oloa. Inhottaa myös se, että käyttäydyn ja ajattelen näin marttyyrimaisesti. En vain tiedä mitä minun pitäis tehdä... En tiedä, haluanko elää. En tiedä ansaitsenko elämää. Uskon, että maailma voisi olla parempi paikka ilman minua, olisi ainakin monella yksi huoli vähemmän.

En tiedä.
Olen sekaisin, se inhottaa vielä enemmän. Tunnen liikaa, mutta samalla en tunne mitään. En osaa käsitellä tunteitani, se suututtaa. En pysty jaottelemaan niitä järkevään järjestykseen. Tunnen olevani epäonnistunut ja niin varmaan olenkin.

Katkeruutta ilmassa

Kiroan kohta koko KELAn alimpaan helvettiin. Melkein tekis jo mieli mennä tekemään joku pommiuhkaus sinne, alkaa risomaan tämä jatkuva rahattomuus. Ainaki tuollaisen tempauksen jälkeen sais valtiolta ilmaisen kodin ja ruoan... No, ei ehkä kuitenkaan.

Olen siis odotellut sitä sairauspäivärahaa jo ties kuinka monta viikkoa. Tänään sitten soitin sinne ja kyselin rahojen perään. Ei kuulemma enää kovin kauaa pitäis mennä, meinasi yrittää kiirehtiäkin asiaa. Ei paljon herätä luottamusta, kun hakemus on ollut sisällä jo 26.1. lähtien... Muutenkin nuo Kelan käsittelyajat on niin älyttömän pitkiä. Kysyin samalla, että kestääkö seuraavassa käsittelyssä näin kauan, kun sairaslomaa aiotaan jatkaa. Kuulemma kyllä; hakemuksen käsittely alkaa uudestaan, eikä aiemmilla päätöksillä ole asiaan ainakaan nopeuttavaa vaikutusta.

En tiedä, pitäiskö itkeä vai nauraa. Missä välissä mie pääsen parantumaan, jos aina joudun stressaamaan? Kaikki minun laskuasiat yms. seisoo, koska en voi tehdä maksusuunnitelmia mistään, kun en tiedä milloin rahaa saan. Menee hermot. Ajattelin, että pyydän lääkäriä kirjoittamaan kunnolla pitkän sairasloman, jotta saisin edes hetkeksi rahavirran tasaantumaan, saisin jopa tehtyä niistä maksamattomista laskuista maksusuunnitelmat. Ellei se sovi, niin pyyhin sairaslomapaperilla persettä ja menen töihin, kävi miten kävi.

***

No, ei mitään huonoa ilman jotain hyvääkin. Äitin kanssa ollaan sovittu, se pyysi multa anteeksi. <3 Kävin eilen siellä, jotta näyttäsin, että riita on minunkin puolestani unohdettu.

Niin, kävinhän mie IhananIdiootin äidilläkin, oli aika pelottavaa!

***

Nyt ketjussa polttamaan tupakkaa, jos se vaikka rauhoittas vähän tätä hermoilua. Lääkkeetkin on edelleen loppu, en ole hakenut lisää, vaikka resepti laukun pohjalla kyhnöttääkin. En vain viitsi lainata keneltäkään enää yhtään rahaa...

Ystävyys

Missä kohtaa tulisi vain antaa olla?

Olen miettinyt tuota monta kertaa. Mulla on tapana antaa ihmisille anteeksi pahatkin virheet, koska haluan uskoa siihen, että he pystyvät muuttumaan. Joidenkin kohdalla annan anteeksi, vaikka tietäisin, ettei tilanne ikinä muuttuisikaan paremmaksi. En tosin tiedä, että miksi. Ehkä mulla on sairaalloinen tarve hoivata ja huolehtia, ottaa toisen ongelmat niskoilleni, jotta tuntisin olevani parempi ihminen. Ehkä koen toisen auttamisen omaksi velvollisuudekseni, koska luulen, ettei hänellä ole ketään muuta, jonka puoleen kääntyä.

Tosiystävän kohdalla nuo ovat itsestäänselvyyksiä. Tosiystävän kohdalla on valmis tekemään lähes mitä tahansa, jotta hänellä olisi parempi olla. Tosiystävän kohdalla se on sen arvoista. 

Tärkeintä on, että tunnistaa todellisen ystävän. Auttaminen saattaa helposti kopsahtaa omaan nilkkaan, jos antaa kaikkensa ja enemmänkin, eikä saa mitään takaisin. Ystävyys on vuorottelua, ottamista ja antamista, yhdessä selviämistä. Minusta sellaista suhdetta ei voi laskea ystävyydeksi, jossa auttaminen/huolehtiminen on pääasiassa toispuoleista. Tottakai tulee hetkiä, jolloin ihminen ei ole parhaimmillaan ja tarvitsee tavallista enemmän apua, mutta tilanne on toinen, jos vuodet vaihtuu ja kaikki pysyy ennallaan.

Elämässäni oli pitkän aikaa ihminen, jota pidin parhaimpana ystävänäni. Rakastin häntä vilpittömästi ja tein mitä vain, jotta hänellä olisi kaikki hyvin. Olin hänen tukenaan vaikeina aikoina, pyyhin hänen kyyneleensä, puhdistin hänen viiltelyhaavansa. Siivosin oksennukset, jos hän veti yliannostuksen lääkkeitä ja valvoin vierellä, jotta kuulisin, että hän hengittää. Ajoin keskellä yötä hänen luokseen jos hänellä oli paha olla, lohdutin, vaikka aina en olisikaan jaksanut. Kaikki ne kerrat, kun pakkasin hänen tavaransa ja otin hänet luokseni asumaan, jotta hänellä olisi parempi olla, eikä hän tekisi itselleen mitään.

Alussa kaikki meni hyvin, sain tukea ja lohduttavia sanoja myös häneltä. Turvauduin häneen, kun hetki oli vaikein ja hän oli se, joille hyvistä uutisista ensimmäisenä ilmoitin. Jossakin kohtaa kaikki muuttui. Pienimmänkin vaikeuden edessä hän murtui ja purki kaiken vihansa minuun. Hän syytti minua siitä, etten välitä. Hän sanoi, että minulla ei koskaan ole aikaa hänelle, että kaikki muut ovat tärkeämpiä, kuin hän. Tuo ei pitänyt paikkansa, sillä järjestin hänelle aina kaiken, jos vain siihen oli mahdollisuus. Nuo haukut saivat minut yrittämään entistä enemmän, yritin olla täydellinen ystävä, mutta mikään ei riittänyt. Oli täysin yhdentekevää kuinka paljon aikaani hänelle uhrasin, kuinka monet haukut häneltä siedin, kuinka monta kertaa hänet pelastin itsetuhoisuudelta - tulos oli aina sama; hän kertoi minulle, kuinka paha ihminen olen. Läheiseni yrittivät saada minua ymmärtämään, ettei tuo suhde ole enää terveellinen minulle. Tiesin sen itsekin, mutta en vain voinut antaa olla, pelkäsin, ettei hän pärjää.

Vuodet vaihtuivat ja tilanne paheni koko ajan. Viillellessään hän ilmoitti siitä minulle, kertoi, että se on minun vikani ja että toivottavasti ymmärrän, kuinka paljon pahaa hänelle aiheutan. Hän saattoi laittaa minulle keskellä yötä viestiä, jossa ilmoitti tappavansa itsensä ja että se on minun vikani, koska olen toiminut niin väärin häntä kohtaan. Ellen itse päässyt paikalle lohduttamaan ja varmistamaan hänen selviytymistänsä, soitin jollekin muulle, esimerkiksi hänen äidilleen.

Viimeinen tikki tuli, kun hän alkoi seurustelemaan narkomaanin kanssa. Tuo mies oli kaikkea muuta, kuin täydellinen poikaystävä. En voi kieltää, etteikö hän saanut hyvääkin aikaiseksi, mutta pääasiassa heidän suhteensa oli erittäin, erittäin tuhoisa. Pahimmillaan poikaystävä hakkasi häntä ja loppujen lopuksi ystäväni oli ajautunut hänen huumemaailmaansa mukaan. Ei hän koskaan mitään käyttänyt, mutta hän joutui myös väistämättä alamaailman silmätikuksi poikaystävänsä takia.

Ystäväni ilmoitti minulle saamastaan tappouhkauksesta. Silloin päätin, etten voi enää katsoa asiaa vierestä, minun on toimittava, vaikka hän suuttuisikin minulle. Sain taivuteltua ystäväni tulemaan luokseni asumaan hetkeksi ja sanoin, ettei hän saa pitää yhteyttä poikaystäväänsä tai kertoa missä hän on, että voisin varmistaa hänen turvallisuutensa.

Eräänä päivänä saavuin töistä tyhjään kämppään, olohuoneen pöydällä oli kirje, missä hän kertoi palanneensa poikaystävänsä luokse. Tiesin, että pelini on menetetty, en voi tehdä enää mitään auttaakseni häntä. Tiesin, että en voi pakottaa häntä mihinkään, sillä hän oli kuitenkin aikuinen ihminen ja kykenevä tekemään omat päätöksensä. Tiesin myös sen, etten enää pysty katsomaan vierestä. Ymmärsin, että vaikka aina tekisin kaikkeni, en koskaan voisi pelastaa häntä. Päätin, että minun on jatkettava eteenpäin ja alettava keskittymään omaan elämääni, en voinut enää elää häntä varten.

Tunsin oloni kauheaksi ihmiseksi. Luulin, että auttamalla häntä voisin joskus olla itsestäni ylpeä ja että ehkä hänkin huomaisi, kuinka paljon olen hänen eteensä yrittänyt tehdä. Toivoin, että hän joskus olisi minulle kiitollinen vaikka tiedän, että sitä tuskin tulee tapahtumaan - hän elää niin syvällä omassa maailmassaan, ettei ole enää kykenevä näkemään, mitä muut hänen eteensä tekevät. Hän pystyy näkemään vain sen, mitä on omasta mielestään tehnyt muiden eteen. Hän näkee vain sen, mitä muut ovat tehneet väärin häntä kohtaan. Hän näkee vain itsensä ja omat petonsa, ei muuta.

Olemme olleet vaihtelevasti yhteydessä noiden tapahtumien jälkeen, mutta kaikki on pinnallista. Luottamukseni ja kunnioitukseni häntä kohtaan on menetetty, en enää voi esittää muuta. Tänä päivänäkin hän syyttää minua siitä, etten koskaan ole tehnyt hänen eteensä mitään hyvää, että minä olen se paha ihminen. Että minä poljen häntä ja käytän häntä kynnysmattona, otan yhteyttä vain, kun tarvitsen jotain.

Totuus on, että otan silloin tällöin yhteyttä häneen, jotta tietäisin, että hän on hengissä ja pärjää. Tiedän, että en enää koskaan voi olla se ihminen, joka hänet pelastaa. En vain jaksa antaa enää enempää, koska tiedän menettäväni viimeisetkin rippeet itsestäni. Suurin syy on kuitenkin se, että tiedän, etten pysty tekemään mitään. Voin alkaa tuohon rumbaan uudestaan ja toivoa parasta, mutta tiedän, että lopussa seison kuitenkin yksin tyhjin käsin huonon olon ja itseinhon kanssa. Se ei ole sen arvoista, ei enää.

***

Nykyään mulla on vain hyviä ihmisiä ympärillä, siitä olen pitänyt huolen. Vaikka mulla olis kuinka huono olo, niin tiedän, että en koskaan joudu olemaan yksin. Nämä ihmiset ovat sellaisia, jotka eivät yritä hyötyä minusta. Nämä ihmiset ovat sellaisia, joita voin auttaa ilman, että minut haukutaan lyttyyn. Nämä ihmiset ovat niitä, jotka saavat minut jatkamaan. Olen kiitollinen heille ja he minulle. Olen onnellinen heistä. Toivon, että en koskaan menetä heitä - he ovat minun sieluni, sydämeni ja elämäni, terveellisessä ja tasapainoisessa mielessä.

***

Ja tuolle entiselle ystävälleni;
Toivon, että hän pärjää elämässään, eikä luovuta. Toivon, että hän oppii näkemään myös hyvät asiat ennen kuin menettää ne. Toivon, että hän oppii arvostamaan muita ihmisiä, eikä aja heitä pois.

Ennen kaikkea toivon, että hän oppii arvostamaan itseänsä ja näkemään itsensä realistisemmin, oppisi tunnistamaan niin hyvät, kuin huonot puolensa ja oppisi pyytämään anteeksi.

Toivon, että hän myös oppii antamaan anteeksi ja kiittämään, unohtamaan jatkuvan katkeruuden, vihanpidon ja marttyyrinä olemisen.

Toivon hänelle siis kaikkea hyvää ja että hän oppii sen, mikä on edellytyksenä sille, että saisi joskus hyvän elämän. Toivon, että hän ymmärtää, että voisi omalla toiminnallaan parantaa tilannettaan huomattavasti, sen avuin hän saisi myös joskus oikean ystävän, joka voi antaa hänelle sen, mitä esimerkiksi minä omilta ystäviltäni saan.

Toivon, että hän joskus ymmärtää, että annoin kaikkeni.

Ruusuja ja risuja

Eilen pidin puhuttelun lähijengille.
Pakotin heidät lupaamaan, etteivät syyttäisi koskaan itseään, jos mulle sattuisi jotain. Suunnittelin lähteväni yön aikana, tarkoituksena oli, että hukutan itseni.

Kävin katsomassa paikankin valmiiksi. Homma kusi siihen, kun halu lähteä kasvoi jo tuolla hetkellä niin kovaksi, että lähdin pikkuhiljaa laskeutumaan jääkylmään veteen. Olin jo reisiä myöten menossa, kun Bambi ja Myyrä pysäyttivät minut. He saivat kiskottua minut jäänreunalta rannalle ja maattiin pienessä supussa maassa. Mie vain itkin ja itkin, pyysin, että he antaisivat minun lähteä, koska en enää jaksa.

Tuntuu pahalta ja hävettää, miten angstisesti käyttäydyn. Uskon, että tauko lääkityksessä ei ainakaan ole ollut avuksi. Riitely äitin kanssa vetää kans ihan pohjalle, tunnen olevani niin huono ihminen.

IhananIdiootinkin kanssa tuli riitaa, kun se sai tietää, mitä olin itseni varalle suunitellut. Se oli hypännyt kavereidensa autosta ulos ja lähtenyt kävelemään pois. Yritettiin hirveässä hädässä selvittää, että mihin se on mennyt. Loppujen lopuksi löydettiinkin se; noin 20km päästä asuinpaikkakunnaltamme. Sain taivuteltua Idiootin kyytiin ja haukuin sen viimeisen päälle, vaikka eipä mulla olis siihen varaa ollut.

Mentiin sitten kuitenki II:n luokse yöksi, nukuin ihan kiinni siinä koko yön. Aamullakaan en vielä halunnut päästää irti, halusin vain tuntea sen lämmön ja kuulla sen sydämenlyönnit.

Nyt ahdistaa. Missä vaiheessa minusta tuli tällainen?

War is the answer

Tekstiviestisota äitin kanssa jatkuu.

Äiti: "Uhriksi aikoinani, joskaan uhriajattelua en koskaan ole sulattanut. Sekin on suurta heikkoutta."

Minä: "Oli typerää multa edes kuvitella, että ymmärtäisit. Eiköhän tämä nyt viimeistään tullut mullekin selväksi. Jos tästä joskus selviän, niin toivon, että edes sitten ansaitsisin sinun kunnioituksen ja olisit minusta ylpeä. Anteeksi, etten ole muuta osannut, kuin tuottaa sulle pettymystä. Mie kuitenki rakastan sinua, mutta ymmärrän miksi olen omillani nyt."


En tiedä, mitä minun pitäis ajatella.

Tuntuu, kuin matto vedettäs jalkojen alta ja kaikki sortuu ympäriltä.
Ja tilanne jatkuu. Tekstiviestit on maailman surkein tapa hoitaa asioita.

Äiti: "Ymmärtäisin mitä? Tullu selväksi, mikä? Selviät mistä? Mitä pettymyksiä? Syyt omilla olemiseen ovat mitkä? Mie en kyllä nyt ymmärtäny näistä hmmmh ajatuksista yhtään mitään, vaikka eipähän tuo ole eka kerta."

Tiedän, että äiti yrittää ärsyttää minua. Vastasin kuitenkin: "Ymmärtäisit minua. Selväksi tuli, että ajatukset minusta on pohjatasolla. Selviän tästä masennuksesta hengissä. Ja että jätit minut yksin, koska säälin itseäni. Tuotan pettymyksiä, koska en ole hyvä ihminen tai tee oikeita ratkaisuja. Koitan parantua, mutta se vie aikaa. En pysty muutoksiin hetkessä. Teen kaikkeni, että löytäisin elämänhalun uuestaan ja pystyisin olemaan parempi ihminen."


Olen aivan neuvoton. Soitin kuitenkin serkulleni ja kerroin itse syyn, miksi en tule. Hän sentään ymmärsi. Oli hieman tympääntynyt äitin toiminnasta, mutta minkäpä sille mahtaa. 


Sekin voi olla, että otan tämän asian aivan liian raskaasti. En vain mahda sille mitään, äiti on mulle kaikki kaikessa ja riidat sen kanssa on niin raastavia ja mielen latistavia. Nyt sitten vain jatkoa odotellessa...