Asiat on pääpiirteissään mallillaan. Ainakin ihmissuhdeasiat.
Rakkaudessa ei vois mennä paremmin, ystävien kanssa on tullut vietettyä aikaa.
Loput asiat onkin sitten päin persettä: laskuihin ei ole rahaa, ennenku Kela taas ystävällisesti maksaa sairauspäivärahan. Asumistukea ei makseta, joten vuokranmaksu on aikalailla mysteeri. Ja sitten se pieni ääni pään sisällä, joka ei jätä rauhaan: tapan itseni. Tapan itseni. Tapan itseni.
Syyllisyys ahdistuksesta painaa.
Iloisen roolin vetäminen on raskasta.
Onni on toisaalta aitoa, mutta valehtelen, kun sanon että ''kyllä tämä tästä vielä''.
Pelkään, etten selviä kaikesta.
Ahdistaa kaikki ne asiat, jotka olen saanut kustua.
Haluan olla onnellinen, mutta en uskalla, koska pelkään kaiken kaatuvan päälle.
Toisaalta olen tehnyt edistymistä parantumisen suhteen. Toisaalta takapakki on valtava. Olen tällä hetkellä takaisin ensimmäisessä ruudussa: kieltäminen ja pakeneminen. En malta pysähtyä hetkeksikään niin, että olisin yksin. Tiedän, kuinka pahasti kaikki löis silloin vasten tajuntaa.
Auttakaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti