What if I wanted to tell you goodbye?

Olen huono.

Huono.
Kauhea.
Inhottava.
Ruma.
Lihava.
Idioottimainen.
Lapsellinen.
Naiivi.
Typerä.
Viallinen.

Minussa on paljon vikaa. Tai no, paljon ja paljon. Helpommin sanottuna yksi vika: olen olemassa. En ole tehnyt mitään, jotta ansaitsisin elämän. Tai perheen. Tai ystävät. Tai IhananIdiootin. Mikä heille on parempaa? Että olen olemassa, saastuttamassa heidän ympäristöään ja mieltään? Kylvämässä ahdistusta, pelkoa ja inhoa?

Tai sitten se toinen vaihtoehto - että en ole.

Mikä on kamalampaa:

- Katsoa vierestä, kun pilaan itseni ja muut. Nähdä, kuinka ahdistunut olen, kuinka tartutan tuota masentuneisuutta ja synkkyyttä muihin,
vai,
- Päästää minut menemään; surra aikansa, sitten jatkaa elämää. Ilman, että olen itse aiheuttamassa kaikkia niitä kamalia tunteita muille, joita itse koen.

Olen loukussa omassa päässäni, ahdistuksessani ja masennuksessani. Pelkään, etten pääse tästä pois. Pelkään, etten voi parantua.

Vihaan kaikkea sitä, mitä olen. Olen niin huono, etten keksi enää tarpeeksi sanoja kuvastamaan vajaavaisuuttani. Tiedän, etten kykene täyttämään kenenkään tarpeita. Etenkään IhananIdiootin. En pysty olemaan täydellinen (jonka hän ansaitsee), en pysty olemaan tarpeeksi viehättävä tai kiinnostava. En kykene täyttämään mitään hänen tarpeistaan, en seksuaalisia tarpeita taikka muitakaan. Olen huono. H-U-O-N-O.

En myöskään pysty hyväksymään omaa huonouttani. Siinäpä se juju taitaakin piillä, miksi en pääse elämässä eteenpäin. En anna itselleni anteeksi sitä, etten ole täydellinen. En halua antaa itselleni anteeksi sitä, etten ole täydellinen. Koen, että kaikki minun ympärilläolevat ihmiset ansaitsevat täydellisyyttä, enkä pysty sitä antamaan.

Ahdistus on käsittämättömän suuri juuri tällä hetkellä. Eniten toivoisin, että saisin lukittautua rauhassa vessaan, ottaa jotain terävää ja repiä valtimot auki. Katsoa vierestä, kuinka veri valuu ihoani pitkin. Tuntea, miten elämä jättää ja tilalle astuu rauhallinen ja turvallinen kuolema.

Tunnen syyllisyyttä siitä, että haluan pois.
Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että kaikki haluaisivat kertoa vikani, huutaa huonommuudestani, piestä minua rumilla sanoilla. Uskon, että he haluaisivat minun lähtevän, mutteivat voi sanoa sitä ääneen. Luulen, että he etsivät syytä, jonka verkukkein voisivat minut jättää, mutteivat keksi sitä.

Tiedän, että minun kuuluisi kuolla. Ei elämää tehty minua varten, minut on luotu kuolemaan nuorena.