Yksin

Olen niin yksin kaikkien ajatusten kanssa, tuntuu että pää hajoaa. Helpotustahan tähän saisi sillä, että vain kertoisin ystäville/II:lle, mitä oikeasti ajattelen. Se vain on niin vaikeaa. Tuntuu, että en osaa taaskaan puhua, toisaalta asioiden ajatteleminen on liian ahdistavaa.

Mulla on ihmisiä, joille puhua, en vain tiedä mistä aloittaisin. Häpeän omia ongelmiani ja sairauttani, enkä haluaisi jauhaa niistä enempää, kuin on tarpeen. Pelkään, etteivät ihmiset pysty hyväksymään heikkouksiani, etenkin kun en itsekään siihen pysty.

Kaikki käytännön asiat on mullin mallin, enkä yhtään tiedä, miten minun pitäisi toimia, että pääsisin tässä kaikessa eteenpäin. Olen koittanut kysyä neuvoa MTT:ltä, mutta loppupeleissä olen kuitenkin itse joutunut selvittämään kaikkia asioitani. Sen verran on tultu vastaan, että mulle on haettu edunvalvojaa.

Aika epäileväinen olen tuon edunvalvojan  suhteen, sillä siinä tapauksessa joudun luovuttamaan kaikki rahalliset oikeudet (mutta samalla myös vastuun) jonkun toisen käsiin. Toisaalta olen ajatellut, ettei kukaan voi oikeastaan enempää kusta minun asioita, ku oon jo tehnyt. Tiedän, että jossain kohtaa mulla vituttaa, etten saa itse määrätä omia raha-asioita, mutta uskon helpotuksen olevan suurempi, kuin vitutuksen. Minun ei kuitenkaan tarvitse itse huolehtia mistään laskuista tms, vaan voin keskittyä paranemiseen ihan täysillä. Raha-asiat on kuitenki ne, mitkä minua kaikista tässä sairaslomalla olossa stressaa.

***

Haluan taas eristäytyä.

Ottaa päähän ja vituttaa, että olen niin huono ihminen. Raivostuttaa niin hemmetin paljon, että tekis mieli vain huutaa ja itkeä, pistellä paikkoja palasiksi ja rypeä itsesäälissä. Ihan niinku sekään mitään auttais.