Eilen mulla tuli aivan tajuton ikävä Tukholmaan.
Juteltiin IhananIdiootin kanssa siitä, että voitais kesällä tehdä pikku reissu minun kotiseudulle. Se on innostunu ajatuksesta ja haluaa nähdä tuon mulle niin rakkaan ja tärkeän paikan. Mullaki haluttaa niin hirveästi lähteä, on siitä kuitenkin melkein kaks vuotta, ku olen viimeksi käyny Tukholmassa.
Illalla lueskelin kirjaa sängyssä ja kuuntelin ulkoa tulevia ääniä; linnunlaulua, ohiajavia autoja, ihmisten huutoja. Pistin silmät kiinni ja kuvittelin olevani omassa lapsuudensängyssäni Tukholmassa. Toisaalta tuo muistelu ja ajattelu oli lohduttavaa, mutta samalla mieleen tuli kaikki menneisyyden aaveet. Silti osa minusta haluaa takaisin, sillä vaikka minun lapsuus onkin ollut hankala ja pelontäyteinen, niin omalla tavallaan se on mulle tuttua ja turvallista.
Oman menneisyyden ajattelua on myös lisännyt se, että Piksu sai viime viikolla ensimmäisen lapsensa, pienen, terveen pojan. Tuntuu kummalliselta, että Piksu on nyt äiti... Minun silmissä se on kuitenki vielä lapsi, minun pikkusisko. Tiiän kuitenki, ettei kukaan vois pärjätä paremmin, ku Piksu.
En tiedä, mitä muuta kirjoittaisin. Ei oikein ajatus toimi vielä tähän aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti