Isän kanssa oli vaikeaa. Hän lähetteli kirjeitä ja tekstiviestejä, joissa hän uhkaili ja syytteli minua ja äitiäni. Elimme pelossa emmekä tunteneet oloamme turvalliseksi kodissamme. Päätimme siis muuttaa toiseen asuntoon muutamaksi kuukaudeksi heti kun sellainen löytyisi. Toivoimme, että saisimme näin olla rauhassa. Noihin aikoihin aloin myös ensimmäistä kertaa käydä psykologilla, koska olin niin ahdistunut ja masentunut.
Äiti opiskeli opettajakorkeakoulussa viimeistä vuottaan ja suunnitelmissamme oli muuttaa Suomeen kun hän valmistuu. Ruotsissa asuminen ahdisti meitä molempia ja kumpikin halusi vain mahdollisimman kauas Tukholmasta ja isästä.
Koulupäivät olivat vaikeita. Minulla oli kyllä ystäviä joiden kanssa olla, mutta en kyennyt kertomaan heille kotona tapahtuvasta draamasta. Olin melko varma siitä, etteivät ystäväni pystyisi ymmärtämään ahdistustani - olimmehan vasta 11-12-vuotiaita, eikä kavereillani ollut samalaisia ongelmia, kuin minulla.
Yritin pönkittää omaa itsetuntoani yrittämällä olla ''pahis'', kiusasin ujompia koululaisia ja välitunneilla kävimme salaa tupakalla koulun takana. Tupakat haimme itse koulun lähellä sijaitsevasta kioskista, jossa myyjä ei välittänyt paljon papereita kysellä.
Ulkonäköpaineet olivat korkeat, tyttöjen piti näyttää hyvältä, käyttää stringejä ja korkokenkiä, pojille valehdeltiin neitsyyden menettämisestä. En ollut suosittu poikien keskuudessa, minulla oli kyllä paljon poikia kavereina, mutta ikinä en ollut ''seurustellut'' niin kuin muut kaverini. Tunsin itseni rumaksi ja arvottomaksi ja olin varma, ettei kukaan poika voisi koskaan rakastua minuun.
Ensimmäiset kapinoinnit alkoivat myös tuolloin, koulun jälkeen en mennyt kotiin vaan ajelimme metrolla ympäri Tukholmaa, kävimme salaa kaupungilla ja kylästelemässä poikien luona. Tupakkaa polttelimme aina kuin mahdollista ja tunsimme olevamme niiiiiin aikuisia ja hurjia. Koulusta lintsaamisesta tuli pikkuhiljaa tapa, mutta harvemmin jäimme siitä kiinni opettajille. Äitini ei koskaan saanut tietää kuinka monta kertaa kotimatkani venyi useamman tunnin mittaiseksi, koska pääsin aina koulusta muutamaa tuntia ennen kun äiti pääsi töistä.
Jälkeenpäin kun ajattelee, niin ''aikuiseksi kasvaminen'' on alkanut aivan liian nuorena, eihän tuossa iässä pitäisi tuollaisista asioista huolehtia.
- - -
Oli äidinkielen tunti ja kirjoittelimme parhaan ystäväni Annan kanssa toisillemme lappuja, ettemme häiritsisi tuntia puhumalla. Hän kertoi siitä, kuinka hauskaa hänellä oli ollut lomallaan. Anna oli tavannut jonkun pojan ja he olivat illat istuneet nuotion äärellä ja juoneet kaljaa. Anna oli vakuuttunut siitä, että tämä poika olisi ''Se Oikea'', jolle hän haluaisi neitsyytensä menettää. Tunsin kateuden puristavan rintaani, miksei minulle koskaan tapahtunut tuollaista? Miksi minä olin se ruma, hyljeksitty tyttö, joka ei ikinä saanut poikien huomiota? Anna taas oli kaunis, fiksu ja sosiaalinen ihminen. Hänellä oli upeat, siniset silmät ja pitkät vaaleat hiukset, eikä hymy hänen huuliltaan juuri koskaan hyytynyt. Pienet viat, kuten hieman vinot hampaat ja ärrävika, tekivät hänestä vain entistä kiinnostavamman. Pojat pyörivät hänen ympärillään kuin kärpäset, hän sai huomiota minne ikinä menikään.
Olin muutenkin väsynyt ja turhautunut, isä oli taas edeltävänä päivänä laittanut pitkän kirjeen, jossa hän syytti äitiä ja minua huumeiden käytöstään. Tappouhkaukset kirjeen lopussa olivat peruskauraa, mutta isän arvaamattomuuden takia emme koskaan voineet tietää, oliko hän tosissaan vai ei. Juttelimme äitini kanssa siitäkin, että tekisimme isästä poliisi-ilmoituksen. Pelkona siinä oli vain se, etteivät poliisit mahtaisi asialle mitään ja sittenkös isä vasta yltyisi, kun kuulisi että olemme sekoittaneet virkavallankin tähän asiaan.
Puolivälissä tuntia en vain jaksanut kuunnella Annan hehkutusta enempää, olin niin kateellinen ja katkera. Keräsin koulutavarani pulpetin päältä ja poistuin luokasta kuin myrskyn merkki. Menin koulun invavessaan, heitin koulutavarani lattialle, lukitsin oven ja istuin lavuaarin alle itkemään. Elämä oli niin epäreilua, miksi joillakin oli kaikki ja minulla ei mitään? Miksi jotkut saivat aina olla onnellisia, ja minun piti kärsiä päivästä toiseen? Tiesin, että isäkin tappelee äitini kanssa vain siksi, että haluaa tavata minut. Äidille aiheutui siis turhaa pahaa oloa MINUN takiani. En tiennyt miten saisin asian järjestettyä niin, ettei äitini tarvitsisi enää kärsiä.
Olin miettinyt miltä tuntuisi, jos kuolisin. Sattuisiko se? Saisiko äiti sitten olla rauhassa isältä? Ajatus kuolemasta kiehtoi valtavasti mutta samalla se pelotti. Kuolema tuntui niin lopulliselta, se oli kuitenkin päätös, jota ei voinut enää perua. Minuun sattui ja oli niin paha olla. Olisin antanut mitä vain, että olisin hetken saanut olla rauhassa kaikelta pelolta ja ahdistukselta...
Yritin rauhoitella itseäni, mutta tilanne tuntui niin toivottomalta. Katselin lattialle levittämiäni tavaroita ja otin vähän matkan päässä lojuneet sakset käteeni. Miltähän tuntuisi, jos viiltäisin itselleni haavan? Sattuisikohan se? Painoin sakset käsivarttani vasten ja epäröin, pelkäsin että se sattuisi liikaa. Viilsin ensin vain vähän ja huomasin, ettei se tuntunut ollenkaan niin pahalta. Kaikki huomioni keskittyi täysin käteeni ja saksiin, enkä ajatellut enää mitään muuta.
Oloni helpottui ja rauhotuinkin pikkuhiljaa. Päätin, että koulupäivä saisi olla tältä erää ohi, kävisin ajelemassa hetken metrolla ja menisin sitten äitini työpaikalle odottamaan, että äiti pääsee töistä. Jospa katsoisimme sitten illalla vaikka jonkun hyvän elokuvan, vietettäisiin yhdessä laatuaikaa ja olisimme niin kuin ennen; ei stressiä, pelkoa tai ahdistusta, vain minä ja äiti.
Red Hot Chili Peppers - Otherside
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti