Päätin sitten aloittaa riidan IhananIdiootin kanssa, vaikka se ei ole tehnyt mitään väärää. Mie olen se, joka on tehnyt väärin. Riitelen siksi, että vihaan itseäni. Vihaan itseäni niin suunnattoman paljon, etten usko pystyväni antamaan kenellekään mitään hyvää.
Ajattelen kokoajan kaikkea huonoa, mitä minussa on. En ole kaunis, en ole älykäs, en muutenkaan millään tasolla viehättävä. Niin kuin aiemmin olen todennut; olen kaikkea sitä, mitä kenenkään ei kuuluisi olla.
Itseinho on jo niin iskostunut päähän, että oletan ja suorastaan odotan kaiken kusevan, koska en itse ole kyllin hyvä. Miten mie voisin ansaita jotain maailman parasta, kuten esimerkiksi IhananIdiootin? En ole hänen arvoisensa, en ole koskaan ollut.
Tiedän, että olen lapsellinen ja typerä. Tiedän, ettei minun pitäisi kiukutella. Tiedän, että minun pitäisi nauttia siitä, mitä mulla on. Kaikki vain tuntuu huijaukselta, ei mulla voi kertakaikkiaan olla niin hyvä tuuri, että saisin itselleni noin täydellisen miehen.
Se on niin täydellinen ja ihana, etten voi koskaan yltää hänen tasolleen. Hän ansaitsee jotain sanoinkuvaamattoman kaunista - sellaista, että hän voisi ylpeänä esitellä naisensa jokaiselle vastaantulijalle. Naisen, joka hämmentää älykkäimmänkin ihmisen fiksuudellaan. Naisen, jonka kauneus saa muut huokaamaan. En mie ole tuo nainen, enkä tule koskaan olemaan.
Pelkään, että jossain kohtaa II huomaa totuuden. Että olen vain ihminen, joka on toiminut paremman puutteessa; laastarina yksinäisyyteen. Mitä jos en yhtäkkiä kelpaakaan? Mietin vain sitä musertavaa tunnetta, kun menetän sen, mitä kaikista eniten rakastan. Sen, joka saa minut onnelliseksi ja hymyilemään, sen, joka saa minut unohtamaan kaikki murheet.
En haluaisi antaa olla, enkä päästää irti. Tuntuu vain, että se on minun velvollisuuteni, koska tiedostan oman vajaavaisuuteni ja tiedän, miten kauhea ihminen olen. Ehkä toisaalta mökötän ja tappelen juuri siksi, että saisin ajettua II:n pois. En siksi, että haluaisin hänen lähtevän... Vaan siksi, että tiedän lopulta niin käyvän. Ehkä yritän tehdä tästä kaikesta helpompaa II:lle, että hänen ei tarvitsisi olla minun kanssani siksi, että pelkää etten pärjää ilman häntä. En tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että enempää pystyn tuskin ketään rakastamaan. Haluaisin antaa kaiken mitä maailmassa vain voi, mutta samalla tiedän, etten kykene siihen.
Inhoan itseäni. Inhoan sitä, että inhoan itseäni.
torstai 28. maaliskuuta 2013
Onnellisuus ja ahdistus
Voiko olla mahdollista, että ihminen on samaan aikaan käsittämättömän onnellinen, muttei kuitenkaan omaa elämänhalua? Onko mahdollista, että voi ahdistaa, vaikka asiat on jokseenkin hyvin? Onko oikein, että tunnen onnellisuutta ja rakkautta, vaikka kuitenkin haluaisin ehkäpä vain kuolla?
Miten voikaan olla näin sekavat ajatukset. Yksinollessa kaikki asiat vain jyllää päässä, mikään ei ota oikeaa paikkaansa, tuntuu, että koko pääkoppa on yhtä sekasortoa. Ystävien ja II:n kanssa kaikki tuo unohtuu, tilalle astuu välinpitämättömyys pahoja asioita kohtaan. En välttämättä tunne ahdistusta lainkaan, ajattelen vain, että jos nyt hommat kusee, niin antaa mennä. Ikäänkuin ne ei vois tästä enää pahemmaksi muuttua... Toisaalta sydämessä palaa pienen pieni toivonkipinä, mahdollisuus kaiken selkenemisestä. Nuo kipinät vain on turhan harvassa ja niin pieniä, etten kauaa uskalla niitä edes pallotella mielessä.
Ollaan käyty IhananIdiootin kanssa kyläilemässä hänen äitinsä luona, oli ihan mukava irtiotto arjesta. Samalla sain edes hieman ajatuksia kasattua. Huomasin tuolla reissulla, kuinka pitkä aika multa on mennyt täysin ohi. Olin Tampereella melkein kaks viikkoa, aika tuntu parilta päivältä. Siitä, että jäin sairaslomalle, on jo kuukausia... Eikä mikään asia ole edistynyt niin merkityksellisesti, että olisin sen huomannut. Toki voin paremmin, ajatus kuolemasta ei hallitse elämää, vaikka onkin edelleen vahvasti läsnä. Kuitenkin... Tuntuu, että asiat etenee aivan liian hitaasti. Päivät, viikot ja kuukaudet lipuu huomaamatta ohi, eikä mulle jää niistä mitään konkreettista käteen, edes muistoja. Tuntuu, ettei keskittymiskyky riitä kaikkien tapahtumien käsittelemiseen, joten aivot lyö tyhjäkäynnin päälle ja peittää kaikki tapahtumat sumun alle.
***
Pääsiäistä meinattiin viettää IhananIdiootin kanssa minun mummolassani. Ihanaa, että pääsen esittelemään tuon mulle kaikista rakkaimman paikan hänelle, se nostattaa vähän mieltä. Ajateltiin, että vietettäs ihan vain kahdenkeskeistä laatuaikaa, oltais ulkona luonnossa, käytäis pilkillä ja sen suuntaista. Luojan kiitos siitä, että pääsen käymään siellä. Se on varmaan maailman ainoa paikka, missä voin kunnolla rauhottua ja keskittyä omaan hyvinvointiini. Parempaa kaikesta tekee tietysti se, että saan myös mulle rakkaan ihmisen mukaan.
Pelottavaa, miten paljon olen taas kiintyny IhanaanIdioottiin enemmän. Tuntuu, että meidän kuuluu olla yhdessä... Eikä mulla ole edes ahdistanu yhdessäolo, vaikka ollaan oltu erottamattomia siitä asti, kun tulin kotiin reissusta. Yleensä vaadin aina itsenäistä aikaa, jolloin saan tehdä omia juttujani - nyt en ole sitä tarvinnut. Toivottavasti meistä vain ei tule sellaista ''me-pariskuntaa'', jossa yksilöllisyyttä ei enää tunneta. Muutenkin ollut huono omatunto siitä, etten ole ehtinyt järjestämään lähijengilleni laatuaikaa. Myyrä tosin lohdutteli, että kyllä he ymmärtävät alkuhuuman, eikä ainakaan hänellä tai hänen tietääkseen muillakaan ole mitään sitä vastaan, että pyörin enemmän II:n kanssa ja että myös II on lähes poikkeuksetta minun mukanani.
Äh, taas alkaa ajatus karkailla.
maanantai 25. maaliskuuta 2013
Muistelua: 2002 - Tukholma, ensimmäinen viiltelykerta
Isän kanssa oli vaikeaa. Hän lähetteli kirjeitä ja tekstiviestejä, joissa hän uhkaili ja syytteli minua ja äitiäni. Elimme pelossa emmekä tunteneet oloamme turvalliseksi kodissamme. Päätimme siis muuttaa toiseen asuntoon muutamaksi kuukaudeksi heti kun sellainen löytyisi. Toivoimme, että saisimme näin olla rauhassa. Noihin aikoihin aloin myös ensimmäistä kertaa käydä psykologilla, koska olin niin ahdistunut ja masentunut.
Äiti opiskeli opettajakorkeakoulussa viimeistä vuottaan ja suunnitelmissamme oli muuttaa Suomeen kun hän valmistuu. Ruotsissa asuminen ahdisti meitä molempia ja kumpikin halusi vain mahdollisimman kauas Tukholmasta ja isästä.
Koulupäivät olivat vaikeita. Minulla oli kyllä ystäviä joiden kanssa olla, mutta en kyennyt kertomaan heille kotona tapahtuvasta draamasta. Olin melko varma siitä, etteivät ystäväni pystyisi ymmärtämään ahdistustani - olimmehan vasta 11-12-vuotiaita, eikä kavereillani ollut samalaisia ongelmia, kuin minulla.
Yritin pönkittää omaa itsetuntoani yrittämällä olla ''pahis'', kiusasin ujompia koululaisia ja välitunneilla kävimme salaa tupakalla koulun takana. Tupakat haimme itse koulun lähellä sijaitsevasta kioskista, jossa myyjä ei välittänyt paljon papereita kysellä.
Ulkonäköpaineet olivat korkeat, tyttöjen piti näyttää hyvältä, käyttää stringejä ja korkokenkiä, pojille valehdeltiin neitsyyden menettämisestä. En ollut suosittu poikien keskuudessa, minulla oli kyllä paljon poikia kavereina, mutta ikinä en ollut ''seurustellut'' niin kuin muut kaverini. Tunsin itseni rumaksi ja arvottomaksi ja olin varma, ettei kukaan poika voisi koskaan rakastua minuun.
Ensimmäiset kapinoinnit alkoivat myös tuolloin, koulun jälkeen en mennyt kotiin vaan ajelimme metrolla ympäri Tukholmaa, kävimme salaa kaupungilla ja kylästelemässä poikien luona. Tupakkaa polttelimme aina kuin mahdollista ja tunsimme olevamme niiiiiin aikuisia ja hurjia. Koulusta lintsaamisesta tuli pikkuhiljaa tapa, mutta harvemmin jäimme siitä kiinni opettajille. Äitini ei koskaan saanut tietää kuinka monta kertaa kotimatkani venyi useamman tunnin mittaiseksi, koska pääsin aina koulusta muutamaa tuntia ennen kun äiti pääsi töistä.
Jälkeenpäin kun ajattelee, niin ''aikuiseksi kasvaminen'' on alkanut aivan liian nuorena, eihän tuossa iässä pitäisi tuollaisista asioista huolehtia.
- - -
Oli äidinkielen tunti ja kirjoittelimme parhaan ystäväni Annan kanssa toisillemme lappuja, ettemme häiritsisi tuntia puhumalla. Hän kertoi siitä, kuinka hauskaa hänellä oli ollut lomallaan. Anna oli tavannut jonkun pojan ja he olivat illat istuneet nuotion äärellä ja juoneet kaljaa. Anna oli vakuuttunut siitä, että tämä poika olisi ''Se Oikea'', jolle hän haluaisi neitsyytensä menettää. Tunsin kateuden puristavan rintaani, miksei minulle koskaan tapahtunut tuollaista? Miksi minä olin se ruma, hyljeksitty tyttö, joka ei ikinä saanut poikien huomiota? Anna taas oli kaunis, fiksu ja sosiaalinen ihminen. Hänellä oli upeat, siniset silmät ja pitkät vaaleat hiukset, eikä hymy hänen huuliltaan juuri koskaan hyytynyt. Pienet viat, kuten hieman vinot hampaat ja ärrävika, tekivät hänestä vain entistä kiinnostavamman. Pojat pyörivät hänen ympärillään kuin kärpäset, hän sai huomiota minne ikinä menikään.
Olin muutenkin väsynyt ja turhautunut, isä oli taas edeltävänä päivänä laittanut pitkän kirjeen, jossa hän syytti äitiä ja minua huumeiden käytöstään. Tappouhkaukset kirjeen lopussa olivat peruskauraa, mutta isän arvaamattomuuden takia emme koskaan voineet tietää, oliko hän tosissaan vai ei. Juttelimme äitini kanssa siitäkin, että tekisimme isästä poliisi-ilmoituksen. Pelkona siinä oli vain se, etteivät poliisit mahtaisi asialle mitään ja sittenkös isä vasta yltyisi, kun kuulisi että olemme sekoittaneet virkavallankin tähän asiaan.
Puolivälissä tuntia en vain jaksanut kuunnella Annan hehkutusta enempää, olin niin kateellinen ja katkera. Keräsin koulutavarani pulpetin päältä ja poistuin luokasta kuin myrskyn merkki. Menin koulun invavessaan, heitin koulutavarani lattialle, lukitsin oven ja istuin lavuaarin alle itkemään. Elämä oli niin epäreilua, miksi joillakin oli kaikki ja minulla ei mitään? Miksi jotkut saivat aina olla onnellisia, ja minun piti kärsiä päivästä toiseen? Tiesin, että isäkin tappelee äitini kanssa vain siksi, että haluaa tavata minut. Äidille aiheutui siis turhaa pahaa oloa MINUN takiani. En tiennyt miten saisin asian järjestettyä niin, ettei äitini tarvitsisi enää kärsiä.
Olin miettinyt miltä tuntuisi, jos kuolisin. Sattuisiko se? Saisiko äiti sitten olla rauhassa isältä? Ajatus kuolemasta kiehtoi valtavasti mutta samalla se pelotti. Kuolema tuntui niin lopulliselta, se oli kuitenkin päätös, jota ei voinut enää perua. Minuun sattui ja oli niin paha olla. Olisin antanut mitä vain, että olisin hetken saanut olla rauhassa kaikelta pelolta ja ahdistukselta...
Yritin rauhoitella itseäni, mutta tilanne tuntui niin toivottomalta. Katselin lattialle levittämiäni tavaroita ja otin vähän matkan päässä lojuneet sakset käteeni. Miltähän tuntuisi, jos viiltäisin itselleni haavan? Sattuisikohan se? Painoin sakset käsivarttani vasten ja epäröin, pelkäsin että se sattuisi liikaa. Viilsin ensin vain vähän ja huomasin, ettei se tuntunut ollenkaan niin pahalta. Kaikki huomioni keskittyi täysin käteeni ja saksiin, enkä ajatellut enää mitään muuta.
Oloni helpottui ja rauhotuinkin pikkuhiljaa. Päätin, että koulupäivä saisi olla tältä erää ohi, kävisin ajelemassa hetken metrolla ja menisin sitten äitini työpaikalle odottamaan, että äiti pääsee töistä. Jospa katsoisimme sitten illalla vaikka jonkun hyvän elokuvan, vietettäisiin yhdessä laatuaikaa ja olisimme niin kuin ennen; ei stressiä, pelkoa tai ahdistusta, vain minä ja äiti.
Red Hot Chili Peppers - Otherside
Äiti opiskeli opettajakorkeakoulussa viimeistä vuottaan ja suunnitelmissamme oli muuttaa Suomeen kun hän valmistuu. Ruotsissa asuminen ahdisti meitä molempia ja kumpikin halusi vain mahdollisimman kauas Tukholmasta ja isästä.
Koulupäivät olivat vaikeita. Minulla oli kyllä ystäviä joiden kanssa olla, mutta en kyennyt kertomaan heille kotona tapahtuvasta draamasta. Olin melko varma siitä, etteivät ystäväni pystyisi ymmärtämään ahdistustani - olimmehan vasta 11-12-vuotiaita, eikä kavereillani ollut samalaisia ongelmia, kuin minulla.
Yritin pönkittää omaa itsetuntoani yrittämällä olla ''pahis'', kiusasin ujompia koululaisia ja välitunneilla kävimme salaa tupakalla koulun takana. Tupakat haimme itse koulun lähellä sijaitsevasta kioskista, jossa myyjä ei välittänyt paljon papereita kysellä.
Ulkonäköpaineet olivat korkeat, tyttöjen piti näyttää hyvältä, käyttää stringejä ja korkokenkiä, pojille valehdeltiin neitsyyden menettämisestä. En ollut suosittu poikien keskuudessa, minulla oli kyllä paljon poikia kavereina, mutta ikinä en ollut ''seurustellut'' niin kuin muut kaverini. Tunsin itseni rumaksi ja arvottomaksi ja olin varma, ettei kukaan poika voisi koskaan rakastua minuun.
Ensimmäiset kapinoinnit alkoivat myös tuolloin, koulun jälkeen en mennyt kotiin vaan ajelimme metrolla ympäri Tukholmaa, kävimme salaa kaupungilla ja kylästelemässä poikien luona. Tupakkaa polttelimme aina kuin mahdollista ja tunsimme olevamme niiiiiin aikuisia ja hurjia. Koulusta lintsaamisesta tuli pikkuhiljaa tapa, mutta harvemmin jäimme siitä kiinni opettajille. Äitini ei koskaan saanut tietää kuinka monta kertaa kotimatkani venyi useamman tunnin mittaiseksi, koska pääsin aina koulusta muutamaa tuntia ennen kun äiti pääsi töistä.
Jälkeenpäin kun ajattelee, niin ''aikuiseksi kasvaminen'' on alkanut aivan liian nuorena, eihän tuossa iässä pitäisi tuollaisista asioista huolehtia.
- - -
Oli äidinkielen tunti ja kirjoittelimme parhaan ystäväni Annan kanssa toisillemme lappuja, ettemme häiritsisi tuntia puhumalla. Hän kertoi siitä, kuinka hauskaa hänellä oli ollut lomallaan. Anna oli tavannut jonkun pojan ja he olivat illat istuneet nuotion äärellä ja juoneet kaljaa. Anna oli vakuuttunut siitä, että tämä poika olisi ''Se Oikea'', jolle hän haluaisi neitsyytensä menettää. Tunsin kateuden puristavan rintaani, miksei minulle koskaan tapahtunut tuollaista? Miksi minä olin se ruma, hyljeksitty tyttö, joka ei ikinä saanut poikien huomiota? Anna taas oli kaunis, fiksu ja sosiaalinen ihminen. Hänellä oli upeat, siniset silmät ja pitkät vaaleat hiukset, eikä hymy hänen huuliltaan juuri koskaan hyytynyt. Pienet viat, kuten hieman vinot hampaat ja ärrävika, tekivät hänestä vain entistä kiinnostavamman. Pojat pyörivät hänen ympärillään kuin kärpäset, hän sai huomiota minne ikinä menikään.
Olin muutenkin väsynyt ja turhautunut, isä oli taas edeltävänä päivänä laittanut pitkän kirjeen, jossa hän syytti äitiä ja minua huumeiden käytöstään. Tappouhkaukset kirjeen lopussa olivat peruskauraa, mutta isän arvaamattomuuden takia emme koskaan voineet tietää, oliko hän tosissaan vai ei. Juttelimme äitini kanssa siitäkin, että tekisimme isästä poliisi-ilmoituksen. Pelkona siinä oli vain se, etteivät poliisit mahtaisi asialle mitään ja sittenkös isä vasta yltyisi, kun kuulisi että olemme sekoittaneet virkavallankin tähän asiaan.
Puolivälissä tuntia en vain jaksanut kuunnella Annan hehkutusta enempää, olin niin kateellinen ja katkera. Keräsin koulutavarani pulpetin päältä ja poistuin luokasta kuin myrskyn merkki. Menin koulun invavessaan, heitin koulutavarani lattialle, lukitsin oven ja istuin lavuaarin alle itkemään. Elämä oli niin epäreilua, miksi joillakin oli kaikki ja minulla ei mitään? Miksi jotkut saivat aina olla onnellisia, ja minun piti kärsiä päivästä toiseen? Tiesin, että isäkin tappelee äitini kanssa vain siksi, että haluaa tavata minut. Äidille aiheutui siis turhaa pahaa oloa MINUN takiani. En tiennyt miten saisin asian järjestettyä niin, ettei äitini tarvitsisi enää kärsiä.
Olin miettinyt miltä tuntuisi, jos kuolisin. Sattuisiko se? Saisiko äiti sitten olla rauhassa isältä? Ajatus kuolemasta kiehtoi valtavasti mutta samalla se pelotti. Kuolema tuntui niin lopulliselta, se oli kuitenkin päätös, jota ei voinut enää perua. Minuun sattui ja oli niin paha olla. Olisin antanut mitä vain, että olisin hetken saanut olla rauhassa kaikelta pelolta ja ahdistukselta...
Yritin rauhoitella itseäni, mutta tilanne tuntui niin toivottomalta. Katselin lattialle levittämiäni tavaroita ja otin vähän matkan päässä lojuneet sakset käteeni. Miltähän tuntuisi, jos viiltäisin itselleni haavan? Sattuisikohan se? Painoin sakset käsivarttani vasten ja epäröin, pelkäsin että se sattuisi liikaa. Viilsin ensin vain vähän ja huomasin, ettei se tuntunut ollenkaan niin pahalta. Kaikki huomioni keskittyi täysin käteeni ja saksiin, enkä ajatellut enää mitään muuta.
Oloni helpottui ja rauhotuinkin pikkuhiljaa. Päätin, että koulupäivä saisi olla tältä erää ohi, kävisin ajelemassa hetken metrolla ja menisin sitten äitini työpaikalle odottamaan, että äiti pääsee töistä. Jospa katsoisimme sitten illalla vaikka jonkun hyvän elokuvan, vietettäisiin yhdessä laatuaikaa ja olisimme niin kuin ennen; ei stressiä, pelkoa tai ahdistusta, vain minä ja äiti.
Red Hot Chili Peppers - Otherside
Muistelua: 2002 - Tukholma, katoamistempun jälkeen
Muutama viikko isän katoamistempun jälkeen hän lähetti minulle kirjeen, jossa hän kysyi miksen ole vastannut hänen kirjeeseensä. Hän oli kuulemma odottanut ja odottanut vastaustani ja ollut hyvin pettynyt, kun minusta ei ollut kuulunut mitään. Hän ei sanallakaan maininnut katoamistemppuaan tai sitä, miksi hän laittoi uuden osoitteen uuden kirjeen mukana. Olin pettynyt siihen, ettei hän taaskaan voinut myöntää tekojaan; mieluummin, kuin kertoisi totuuden karkaamisesta, hän syyttää minua siitä, etten ole vastannut hänelle mitään. Tämä oli kuitenkin tavallista isäni tapauksessa, hän ei koskaan myöntänyt omia virheitään vaan syytti aina muita. Olin vihainen ja loukkaantunut, olin oikeasti luullut, että hän parantaa tapansa - sen sijaan epärehellisyys ja muiden syyttely vain jatkui.
Lähetin hänelle kirjeen, jossa kerroin tuntemuksistani. Kerroin, että olin pettynyt ja tarvitsisin aikaa leppymiseen. Sanoin ottavani yhteyttä taas, kun olisin siihen valmis, nyt kuitenkin halusin olla rauhassa. Pyysin, että hän ei kirjoittaisi minulle hetkeen, niin saisin rauhassa käsitellä pettymyksen tunteeni.
Tilanne ei kuitenkaan edennyt suunnitellusti; muutaman päivän päästä isäni lähetti kirjeen, jossa hän haukkui minut ja äitini lyttyyn. Hän oli vakuuttunut siitä, että äidilläni oli sormensa pelissä ja että hän olisi kääntänyt pääni niin, etten halua olla isäni kanssa enää tekemisissä. Kirjeessään hän uhkasi haastaa meidät tapaamisoikeuksien tiimoilta oikeuteen, ellei minusta alkaisi kuulumaan jotain.
Kirjeen lopussa oli jälkikirjoitus: Ps. Jos oisin äitis, niin miettisin pari kertaa tekemisiäni. Oon valmis tekeen ihan mitä vaan, että pääsisin tapaan sua. Sä tuut näkeen sen sitten, pikku hiljaa kaikki sun ympärillä olevat ihmiset katoaa ja ainoo, mitä sulla enää on, oon mä. Sit mä voin pitää huolen siitä, että sä tiiät kuka täs on syyllinen ja mihinki.
Äiti hermostui tosissaan nähtyään kirjeen. Hän sanoi, että olisi ehkä parasta, jos tekisimme niin kuin isä sanoo, vältyttäisiin turhilta ongelmilta. Olin järkyttynyt siitä, että äiti oli valmis taipumaan isäni tahtoon, koska hän oli minulle opettanut, että toisten uhkailuun ei saisi koskaan alentua. Kerroin äidilleni, että en tule tekemään isäni tahtoni mukaisesti vain siksi, että hän niin haluaa. Sanoin, että pysyn kannassani, en halua tavata isääni enää. Vielä vähemmän nyt, kun hän kehtaa tulla perhettäni uhkaamaan. Olin suunnattoman vihainen ja päätin, että tämä oli viimeinen kerta, kun isä nenilleni hyppii.
Kent - Kärleken Väntar
Lähetin hänelle kirjeen, jossa kerroin tuntemuksistani. Kerroin, että olin pettynyt ja tarvitsisin aikaa leppymiseen. Sanoin ottavani yhteyttä taas, kun olisin siihen valmis, nyt kuitenkin halusin olla rauhassa. Pyysin, että hän ei kirjoittaisi minulle hetkeen, niin saisin rauhassa käsitellä pettymyksen tunteeni.
Tilanne ei kuitenkaan edennyt suunnitellusti; muutaman päivän päästä isäni lähetti kirjeen, jossa hän haukkui minut ja äitini lyttyyn. Hän oli vakuuttunut siitä, että äidilläni oli sormensa pelissä ja että hän olisi kääntänyt pääni niin, etten halua olla isäni kanssa enää tekemisissä. Kirjeessään hän uhkasi haastaa meidät tapaamisoikeuksien tiimoilta oikeuteen, ellei minusta alkaisi kuulumaan jotain.
Kirjeen lopussa oli jälkikirjoitus: Ps. Jos oisin äitis, niin miettisin pari kertaa tekemisiäni. Oon valmis tekeen ihan mitä vaan, että pääsisin tapaan sua. Sä tuut näkeen sen sitten, pikku hiljaa kaikki sun ympärillä olevat ihmiset katoaa ja ainoo, mitä sulla enää on, oon mä. Sit mä voin pitää huolen siitä, että sä tiiät kuka täs on syyllinen ja mihinki.
Äiti hermostui tosissaan nähtyään kirjeen. Hän sanoi, että olisi ehkä parasta, jos tekisimme niin kuin isä sanoo, vältyttäisiin turhilta ongelmilta. Olin järkyttynyt siitä, että äiti oli valmis taipumaan isäni tahtoon, koska hän oli minulle opettanut, että toisten uhkailuun ei saisi koskaan alentua. Kerroin äidilleni, että en tule tekemään isäni tahtoni mukaisesti vain siksi, että hän niin haluaa. Sanoin, että pysyn kannassani, en halua tavata isääni enää. Vielä vähemmän nyt, kun hän kehtaa tulla perhettäni uhkaamaan. Olin suunnattoman vihainen ja päätin, että tämä oli viimeinen kerta, kun isä nenilleni hyppii.
Kent - Kärleken Väntar
Muistelua: 2002 - Tukholma
Olimme kirjoitelleet isäni kanssa kirjeitä jo tovin. Kerroin hänelle mitä minulle kuuluu ja millainen elämä minulla on. Hän kertoi myös omastaan ja siitä, miten iloinen hän oli, kun viimein on saanut tyttärensä ja elämänsä takaisin.
Suunnittelimme tulevaisuutta, mitä kaikkea voisimme tehdä, kun hänen hoitonsa on saatettu päätökseen. Lupasin, että autan häntä pysymään kuivilla, tekisimme kaikkea kivaa, eikä hän enää kaipaisi aineita. Äitini oli myös iloinen siitä, että minun ja isäni välit olivat paranemaan päin.
Isä pyysi minua jopa käymään hoitokodissa tapaamassa häntä, olin hieman varuillani asiasta, mutta kuitenkin innoissani. Lupasin harkita asiaa. Olin varma, että nyt kaikki muuttuisi ja minun elämästäni tulisi niin paljon helpompaa. Enää minun ei tarvisi pelätä, että isä tulee pireissä ovemme taakse riehumaan. Ei tarvisi pelätä, että hän hakkaa äitiäni tai uhkaisi tappaa kaikki läheiseni.
- - -
Olin pistänyt kirjeen postiin jo ainakin kaksi viikkoa sitten, miksei isä vastannut? Aloin jo epäilemään, että onko kirje joutunut hukkateille... Äiti kertoi, että välillä kävi niin, eikä se ollut mahdotonta. Sisälläni kasvoi pieni pelko, mitä, jos isälle on tapahtunut jotain? Mitä, jos hänet on viety minulta juuri, kun hänet takaisin sain? Äiti lupasi, että soittaisi hoitokotiin, koska en itse uskaltanut. Jännityksellä odotin vieressä, kun äiti soitti puhelun.
Puhelun jälkeen äiti laski hiljaa luurin paikoilleen: ''Isä ei ole enhään Hattenissa. Se on karannu sieltä, viikko sitte. Ei net tiiä missä se on, eikä ne voi sitä takasin hakea, koska hoito on vapaaehtosta. Se oli menettäny hermonsa sielä, eikä enhään kuulemma jaksanu, sitte se oli vain kaonnu.''
Tunsin, miten toivo hiipui, kuinka matto jälleen kerran vedettiin jalkojeni alta. Hiljaa mielessäni mietin, että pitihän tämä arvata, kaikki oli liian hyvää ollakseen totta tai pysyvää. Sinä hetkenä tein itselleni lupauksen; en enää koskaan luottaisi isään, ei hän tulisi ikinä olemaan luottamukseni arvoinen kuitenkaan.
P.O.D. - Youth Of The Nation
Suunnittelimme tulevaisuutta, mitä kaikkea voisimme tehdä, kun hänen hoitonsa on saatettu päätökseen. Lupasin, että autan häntä pysymään kuivilla, tekisimme kaikkea kivaa, eikä hän enää kaipaisi aineita. Äitini oli myös iloinen siitä, että minun ja isäni välit olivat paranemaan päin.
Isä pyysi minua jopa käymään hoitokodissa tapaamassa häntä, olin hieman varuillani asiasta, mutta kuitenkin innoissani. Lupasin harkita asiaa. Olin varma, että nyt kaikki muuttuisi ja minun elämästäni tulisi niin paljon helpompaa. Enää minun ei tarvisi pelätä, että isä tulee pireissä ovemme taakse riehumaan. Ei tarvisi pelätä, että hän hakkaa äitiäni tai uhkaisi tappaa kaikki läheiseni.
- - -
Olin pistänyt kirjeen postiin jo ainakin kaksi viikkoa sitten, miksei isä vastannut? Aloin jo epäilemään, että onko kirje joutunut hukkateille... Äiti kertoi, että välillä kävi niin, eikä se ollut mahdotonta. Sisälläni kasvoi pieni pelko, mitä, jos isälle on tapahtunut jotain? Mitä, jos hänet on viety minulta juuri, kun hänet takaisin sain? Äiti lupasi, että soittaisi hoitokotiin, koska en itse uskaltanut. Jännityksellä odotin vieressä, kun äiti soitti puhelun.
Puhelun jälkeen äiti laski hiljaa luurin paikoilleen: ''Isä ei ole enhään Hattenissa. Se on karannu sieltä, viikko sitte. Ei net tiiä missä se on, eikä ne voi sitä takasin hakea, koska hoito on vapaaehtosta. Se oli menettäny hermonsa sielä, eikä enhään kuulemma jaksanu, sitte se oli vain kaonnu.''
Tunsin, miten toivo hiipui, kuinka matto jälleen kerran vedettiin jalkojeni alta. Hiljaa mielessäni mietin, että pitihän tämä arvata, kaikki oli liian hyvää ollakseen totta tai pysyvää. Sinä hetkenä tein itselleni lupauksen; en enää koskaan luottaisi isään, ei hän tulisi ikinä olemaan luottamukseni arvoinen kuitenkaan.
P.O.D. - Youth Of The Nation
Muistelua: 2002 - Tukholma
Isästä ei ollut kuulunut mitään noin vuoteen pariin. En oikeastaan edes ihmetellyt asiaa - katoamistemput olivat aivan tavallisia hänen tapauksessaan. Toisaalta olo oli helpottunut, olimme saaneet olla äidin kanssa rauhassa. Kuitenkin oli vaikea elää normaalia elämää, koska koskaan ei tiennyt, milloin hän ovemme taakse ilmestyy. Kärsin pelkotiloista - etenkin pimeässä ja ihmismassojen joukossa. Kuvittelin näkeväni isäni milloin missäkin ja paniikki noissa tilanteissa oli suunnaton.
- - -
Harrastin ahkerasti tanssia ja tänä iltana oli ollut taas esitys. Onneksi se meni hyvin, jännityksestä huolimatta. Kävelimme äitini kanssa kotia päin ja keskustelimme esityksemme koreografiasta, tanssiryhmläisistä ja muusta mukavasta. Olin hyvällä tuulella ja kaikinpuolin ylpeä illan suorituksesta.
Kotiin päästyämme huomasin eteisessä kirjeen, joka oli minulle osoitettu. Käsialasta tunnistin heti, keneltä kyseinen kirje on.
Kirjeessä isä kertoi, että hän on viimein myöntänyt riippuvuutensa ja mennyt hoitoon hoitokoti Hatteniin. En oikein tiennyt, mitä ajatella. Olin kuitenkin iloinen siitä, että isä oli ottanut askeleen oikeaan suuntaan. Päätin kirjoittaa hänelle takaisin. Eihän sitä koskaan tiennyt, ehkä saisin takaisin sen isän, mitä minulla ei koskaan ollut.
Pain - Shut Your Mouth
- - -
Harrastin ahkerasti tanssia ja tänä iltana oli ollut taas esitys. Onneksi se meni hyvin, jännityksestä huolimatta. Kävelimme äitini kanssa kotia päin ja keskustelimme esityksemme koreografiasta, tanssiryhmläisistä ja muusta mukavasta. Olin hyvällä tuulella ja kaikinpuolin ylpeä illan suorituksesta.
Kotiin päästyämme huomasin eteisessä kirjeen, joka oli minulle osoitettu. Käsialasta tunnistin heti, keneltä kyseinen kirje on.
Kirjeessä isä kertoi, että hän on viimein myöntänyt riippuvuutensa ja mennyt hoitoon hoitokoti Hatteniin. En oikein tiennyt, mitä ajatella. Olin kuitenkin iloinen siitä, että isä oli ottanut askeleen oikeaan suuntaan. Päätin kirjoittaa hänelle takaisin. Eihän sitä koskaan tiennyt, ehkä saisin takaisin sen isän, mitä minulla ei koskaan ollut.
Pain - Shut Your Mouth
Home sweet home?
Tuntuu, etten ole tässä maailmassa.
Elän vähän niin kuin unessa; mikään ei tunnu todelliselta. Päivän tapahtumat menee multa täysin ohi, tavallaan vaan seuraan kaikkea vierestä, mutten kuitenkaan ole läsnä. Vaikea kuvailla tätä tunnetta, mutta tuntuu, että kävelisin usvassa. Puhe on jostain kaukaa tulevaa kaikua, ihmiset minun mielikuvituksen tuottamia harhoja.
En oikeastaan tunne enää ahdistusta ollenkaan... Toisaalta olen siitä onnellinen, toisaalta tiedän, että kaikki ei nyt ole kunnossa. Ainainen stressaaminen ja huolehtiminen on muuttunut välinpitämättömyydeksi, mikään ei tahdo tuntua miltään. Tai siis, huonot asiat ei tunnu huonoilta. Tunnen kyllä iloa ja onnea, mutta pahoja tunteita en tavallaan pysty käsittelemään; ikäänkuin oma mieleni koittaisi suojella minua romahtamiselta.
En ole käynyt MTT:llä aikoihin, seuraava aika olis kuitenki huhtikuun alussa. En tiedä. Olen pettynyt itseeni. Pettynyt siihen, etten ole parantunut. Pettynyt siihen, että en edelleenkään ole kaikkea sitä, mitä mun pitäisi olla.
Ystävät on taas ainoa asia, mikä muistuttaa siitä, että olen oikeasti olemassa. Vain heidän seurassaan tunnen eläväni, joskin keskittymiskykyni on taas tosi heikko, en oikein jaksa paneutua seurusteluun. IhanaIdiootti on ihana, pitää mieltä edes vähän virkeämpänä ja saa tuntemaan onnea kaiken synkän sumun keskellä.
En tiedä mitä minun pitäis tehdä, että asiat sais uuden suunnan ja järjestyksen. Tuntuu, että oon loukussa omassa mielessäni, eikä sieltä ole poispääsyä. Toivon, että tilanne alkais jo helpottamaan. Haluan olla tavallinen, nuori nainen, joka nauttii elämästä. Siis oikeasti nauttii. Mulla on ikävä sitä tunnetta - en muista, millaista on omistaa elämänhalu. Voin kuvitella, että se on mahtavaa.
***
Olen taas kotona, eilen tulin. En ole tehnyt mitään järkevää, katsottiin vain II:n ja Myyrän kanssa elokuvaa, oltiin ja laiskoteltiin. Yö maattiin IhananIdiootin kanssa ja juteltiin kaikesta, oltiin vain lähekkäin. Oli ihanaa tuntea taas sen lämpö, iho ja kosketus. Ikävä on ollut ihan tajuttoman suuri... Toisaalta olin jo melkein varma siitä, ettei tätä päivää edes tule - välimatka tuntui niin käsittämättömän suurelta ja musertavalta.
***
Nirvana - Heart-Shaped Box
Elän vähän niin kuin unessa; mikään ei tunnu todelliselta. Päivän tapahtumat menee multa täysin ohi, tavallaan vaan seuraan kaikkea vierestä, mutten kuitenkaan ole läsnä. Vaikea kuvailla tätä tunnetta, mutta tuntuu, että kävelisin usvassa. Puhe on jostain kaukaa tulevaa kaikua, ihmiset minun mielikuvituksen tuottamia harhoja.
En oikeastaan tunne enää ahdistusta ollenkaan... Toisaalta olen siitä onnellinen, toisaalta tiedän, että kaikki ei nyt ole kunnossa. Ainainen stressaaminen ja huolehtiminen on muuttunut välinpitämättömyydeksi, mikään ei tahdo tuntua miltään. Tai siis, huonot asiat ei tunnu huonoilta. Tunnen kyllä iloa ja onnea, mutta pahoja tunteita en tavallaan pysty käsittelemään; ikäänkuin oma mieleni koittaisi suojella minua romahtamiselta.
En ole käynyt MTT:llä aikoihin, seuraava aika olis kuitenki huhtikuun alussa. En tiedä. Olen pettynyt itseeni. Pettynyt siihen, etten ole parantunut. Pettynyt siihen, että en edelleenkään ole kaikkea sitä, mitä mun pitäisi olla.
Ystävät on taas ainoa asia, mikä muistuttaa siitä, että olen oikeasti olemassa. Vain heidän seurassaan tunnen eläväni, joskin keskittymiskykyni on taas tosi heikko, en oikein jaksa paneutua seurusteluun. IhanaIdiootti on ihana, pitää mieltä edes vähän virkeämpänä ja saa tuntemaan onnea kaiken synkän sumun keskellä.
En tiedä mitä minun pitäis tehdä, että asiat sais uuden suunnan ja järjestyksen. Tuntuu, että oon loukussa omassa mielessäni, eikä sieltä ole poispääsyä. Toivon, että tilanne alkais jo helpottamaan. Haluan olla tavallinen, nuori nainen, joka nauttii elämästä. Siis oikeasti nauttii. Mulla on ikävä sitä tunnetta - en muista, millaista on omistaa elämänhalu. Voin kuvitella, että se on mahtavaa.
***
Olen taas kotona, eilen tulin. En ole tehnyt mitään järkevää, katsottiin vain II:n ja Myyrän kanssa elokuvaa, oltiin ja laiskoteltiin. Yö maattiin IhananIdiootin kanssa ja juteltiin kaikesta, oltiin vain lähekkäin. Oli ihanaa tuntea taas sen lämpö, iho ja kosketus. Ikävä on ollut ihan tajuttoman suuri... Toisaalta olin jo melkein varma siitä, ettei tätä päivää edes tule - välimatka tuntui niin käsittämättömän suurelta ja musertavalta.
***
Nirvana - Heart-Shaped Box
perjantai 22. maaliskuuta 2013
torstai 21. maaliskuuta 2013
Goosewalk
Käytiin eilen Auroran kanssa hänen kaverinsa, Mussun, luona. Otettiin pari lasia viiniä ja juteltiin kaikesta, pääasiallisesti miehistä ja seksistä, mutta se nyt ei sinänsä ole yllättävää. Mussu asuu kimppakämpässä muutaman muun henkilön kanssa, tietysti autuaan tietämättömänä tästä rynnin menemään asunnossa ja kailotin kovaan ääneen kaikesta epäsopivasta. Törmäsin vahingossa Mussun kämppikseen, meidän molempien ilmeet oli varmaan näkemisen arvoisia. Hävetti ihan suunnattomasti.
Käytiin myös läheisessä pubissa juomassa muutamat. Meno oli rento eikä porukkaakaan ollut liikaa. Kaikenkaikkiaan ilta oli mukava ja onnistunut, sopivan rento ja draamaton.
Kotimatka oli aika haastava, minun tarjoamat kolme tequilashottia oli ilmeisesti Mussulle ihan liikaa... Yritettiin Auroran kanssa parhaamme mukaan taluttaa Mussu kotiin, meno näytti varmaan aika hauskalta... :D Tuli mieleen Aristokateista se kohta, missä ne hanhet taluttaa sitä Waldo-ankkaa.
Juteltiin eilen myös Beaverin kanssa, sovittiin, että hän tulee käymään täällä Tampereella viikonloppuna. :) Lauantaina vois sitten käydä tutkimassa Tampereen yöelämää vähän lisää; pohjia vois nauttia Mussun tupareissa ja jatkaa siitä sitten kaupunkiin. Olis pari paikkaa, missä kiinnostais hirveästi käydä, oon kuullu niistä paljon hyvää.
Tänään tuli sitte nukuttua tosi pitkään. Meillä oli kyllä alunperin tarkoitus käydä Auroran kanssa kiertelemässä vähän siellä sun täällä, mutta taisipa jäädä haaveeksi. Tällä hetkellä istun hiusväri päässä ja panikoin lopputuloksesta; väriä ei riittänyt joka puolelle ja värikin on vähän epäilyttävän tumma... Tarkoituksena olisi saada tuhkanvaaleat hiukset. Toivottavasti näistä ei tule hopeat tai valkoiset, yhyy.
***
Madonna - The Power Of Goodbye
Käytiin myös läheisessä pubissa juomassa muutamat. Meno oli rento eikä porukkaakaan ollut liikaa. Kaikenkaikkiaan ilta oli mukava ja onnistunut, sopivan rento ja draamaton.
Kotimatka oli aika haastava, minun tarjoamat kolme tequilashottia oli ilmeisesti Mussulle ihan liikaa... Yritettiin Auroran kanssa parhaamme mukaan taluttaa Mussu kotiin, meno näytti varmaan aika hauskalta... :D Tuli mieleen Aristokateista se kohta, missä ne hanhet taluttaa sitä Waldo-ankkaa.
Juteltiin eilen myös Beaverin kanssa, sovittiin, että hän tulee käymään täällä Tampereella viikonloppuna. :) Lauantaina vois sitten käydä tutkimassa Tampereen yöelämää vähän lisää; pohjia vois nauttia Mussun tupareissa ja jatkaa siitä sitten kaupunkiin. Olis pari paikkaa, missä kiinnostais hirveästi käydä, oon kuullu niistä paljon hyvää.
Tänään tuli sitte nukuttua tosi pitkään. Meillä oli kyllä alunperin tarkoitus käydä Auroran kanssa kiertelemässä vähän siellä sun täällä, mutta taisipa jäädä haaveeksi. Tällä hetkellä istun hiusväri päässä ja panikoin lopputuloksesta; väriä ei riittänyt joka puolelle ja värikin on vähän epäilyttävän tumma... Tarkoituksena olisi saada tuhkanvaaleat hiukset. Toivottavasti näistä ei tule hopeat tai valkoiset, yhyy.
***
Madonna - The Power Of Goodbye
tiistai 19. maaliskuuta 2013
Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolen
Väsyttää aivan hirveästi, ilmeisen rankkaa tämä lomailu.
Tänään ollaan Auroran kanssa vietetty laiskottelupäivää, kateltiin leffaa kämpillä ja illalla käytiin katsomassa 21 tapaa pilata avioliitto elokuvissa. Oli kyllä tosi hyvä, sain nauraa ihan vedet silmissä. Olin todella skeptinen tuon elokuvan suhteen, oletin sen olevan jotain ällöromanttista rakkauslässytystä, mutta täytyy sanoa, että ennakkoluulot olivat kyllä tässä tapauksessa aivan turhia. Haluan jopa katsoa kyseisen pätkän uudestaan.
Tänään aloin miettimään lähtöpäivää, jossain kohtaahan sekin on päätettävä. Etenkin kun tarkoitus olis mennä takaisin kotiin ennen pääsiäistä, ettei ihan hirveän täyteenahdetussa junassa tarvis istua. Niin ja lupasinhan mie tosin äitillekin, että oon sille kissavahtina, niin pääsee sekin käymään lomareissulla.
Lähdön ajatteleminen ahdistaa. En haluais lähteä, koti tuntuu pelottavalta ja ahdistavalta. Siellä odottaa kaikki sama, vanha paska, mitä niin paljon halusin karkuun. Tiiän, etten voi paeta loputtomiin, silti tekis mieli vain hautautua Auroran sohvan sisälle ja jäädä sinne asumaan. Tokihan kotona on Myyrä, Bambi, Kämppis, IhanaIdiootti ja kaikki muut, mutta samalla siellä on niin paljon kaikkea mitä en kaipaa ollenkaan.
Äh, ärsyttävää. Aina joku on huonosti.
Tänään ollaan Auroran kanssa vietetty laiskottelupäivää, kateltiin leffaa kämpillä ja illalla käytiin katsomassa 21 tapaa pilata avioliitto elokuvissa. Oli kyllä tosi hyvä, sain nauraa ihan vedet silmissä. Olin todella skeptinen tuon elokuvan suhteen, oletin sen olevan jotain ällöromanttista rakkauslässytystä, mutta täytyy sanoa, että ennakkoluulot olivat kyllä tässä tapauksessa aivan turhia. Haluan jopa katsoa kyseisen pätkän uudestaan.
Tänään aloin miettimään lähtöpäivää, jossain kohtaahan sekin on päätettävä. Etenkin kun tarkoitus olis mennä takaisin kotiin ennen pääsiäistä, ettei ihan hirveän täyteenahdetussa junassa tarvis istua. Niin ja lupasinhan mie tosin äitillekin, että oon sille kissavahtina, niin pääsee sekin käymään lomareissulla.
Lähdön ajatteleminen ahdistaa. En haluais lähteä, koti tuntuu pelottavalta ja ahdistavalta. Siellä odottaa kaikki sama, vanha paska, mitä niin paljon halusin karkuun. Tiiän, etten voi paeta loputtomiin, silti tekis mieli vain hautautua Auroran sohvan sisälle ja jäädä sinne asumaan. Tokihan kotona on Myyrä, Bambi, Kämppis, IhanaIdiootti ja kaikki muut, mutta samalla siellä on niin paljon kaikkea mitä en kaipaa ollenkaan.
Äh, ärsyttävää. Aina joku on huonosti.
sunnuntai 17. maaliskuuta 2013
Perillä
Pikkuhiljaa olen alkanut kotiutumaan tänne Tampereelle. En onneksi ole eksynyt kauhean montaa kertaa, vaikka eilen seisoinkin tienlaidassa noin 15 minuuttia miettimässä, että mikä oli se bussipysäkki, jolle minun piti mennä. Tunsin oloni kieltämättä aika typeräksi, kun tuijottelin ohi ajelevia autoja ja itkin Myyrälle puhelimessa, kun en tietenkään apuakaan uskaltanut keneltäkään kysyä.
Pääsinpä kuitenkin kaupunkiin ja kävin vähän tutustumassa jo paikalliseen baaritarjontaankin, hups... Eiköhän sitä sitten aikas humalassa lähdetty kotiinpäin. :D Päätin mennä Auroran työpaikalle odottelemaan sitä, että hän pääsisi töistä. Tietenkin se juoma maistui sielläkin, eikä kyllä kovin kauaa tarvinnut istua, kun sain seuraa erittäin ''hurmaavasta'' miesporukasta. No, pääasia on, että juttu lensi ja sain nauraa urakalla.
Koti-ikävä meinaa iskeä aina yksinollessa, tilanne helpottuu kylläkin huomattavasti, kun Aurora tulee töistä kotiin. Huomenna alkaa parin päivän vapaat, niin päästään yhdessä pyörimään kaupungille ja tekemään kaikkea kivaa. :)
Muuten olen kyllä viihtynyt. Tänään kävin kävelemässä viereisessä metsässä, missä on ihan kiitettävät lenkkipolut. Hassua, että täällä pääsee noinkin helposti hyville lenkkeilyteille, kun kotipaikkakunnallani pitää mennä jo jonkin verran kauemmas, että saa kävellä luonnossa. Jotenkin tuo ei käy järkeen, koska Tampere on kuitenkin niin paljon suurempi kaupunki. Löysin myös uimahallin, tekis kyllä ihan hirveästi mieli käydä uimassa pitkästä aikaa... Nuorempana tuli sitäkin harrastettua ahkerasti, nykyään huono itsetunto pitää poissa kaikista paikoista, missä joutuu olemaan paljastavissa asuissa. No, ehkä saan kerättyä tarpeeksi rohkeutta sillä verukkeella, että kukaan ei tunne minua täällä... Pelkään vain niin kamalasti, että nolaan itseni. :D
***
Aluehallintovirastosta soitettiin toissapäivänä. Olen tehnyt sinne toimenpidepyynnön koskien hoitohommista irtisanomistani (irtisanominen tapahtui sairaslomalla sairasloman takia). He ilmoittivat, että tilanne onkin paljon vakavampi, kuin olin aiemmin puhelimessa antanut ymmärtää. Lisäksi työtodistuksessani lukee irtisanomisen syynä ''sairasloma'', jonka takia lakimies on tutkinut lähettämääni materiaalia ja todennut, että on syytä epäillä työsyrjintää joka taas puolestaan on rikosasia. Sain siis tietää, että aluehallintovirastosta on päätetty tehdä rikosilmoitus koskien irtisanomistani ja minun on jossain vaiheessa mentävä poliisilaitokselle kuulusteluihin.
Tiesin kyllä, että irtisanominen oli laiton, mutta en koskaan olisi osannut kuvitella, että tästä ihan poliisijuttu tulee. Kaiken järjen mukaan minun pitäis nyt viimeistään ymmärtää, että minua on kohdeltu väärin ja teen ihan oikein kun puolustan itseäni, mutta silti mulla vaivaa huono omatunto. Jostain ihmeen syystä mulla pelottaa ja omatunto soimaa, tuntuu, että teen jotain ihan älyttömän väärin. Varmaan sekin johtuu siitä, että ehdin kiintyä avustettavaani aika paljon ollessani töissä siellä. Koitan kuitenkin pitää pääni kylmänä ja ymmärtää, että ei ole minun vikani, jos hän ei toimi lakipykälien mukaisesti.
Miksi pitää aina kaikesta potea huonoa omaatuntoa, en ymmärrä.
Pääsinpä kuitenkin kaupunkiin ja kävin vähän tutustumassa jo paikalliseen baaritarjontaankin, hups... Eiköhän sitä sitten aikas humalassa lähdetty kotiinpäin. :D Päätin mennä Auroran työpaikalle odottelemaan sitä, että hän pääsisi töistä. Tietenkin se juoma maistui sielläkin, eikä kyllä kovin kauaa tarvinnut istua, kun sain seuraa erittäin ''hurmaavasta'' miesporukasta. No, pääasia on, että juttu lensi ja sain nauraa urakalla.
Koti-ikävä meinaa iskeä aina yksinollessa, tilanne helpottuu kylläkin huomattavasti, kun Aurora tulee töistä kotiin. Huomenna alkaa parin päivän vapaat, niin päästään yhdessä pyörimään kaupungille ja tekemään kaikkea kivaa. :)
Muuten olen kyllä viihtynyt. Tänään kävin kävelemässä viereisessä metsässä, missä on ihan kiitettävät lenkkipolut. Hassua, että täällä pääsee noinkin helposti hyville lenkkeilyteille, kun kotipaikkakunnallani pitää mennä jo jonkin verran kauemmas, että saa kävellä luonnossa. Jotenkin tuo ei käy järkeen, koska Tampere on kuitenkin niin paljon suurempi kaupunki. Löysin myös uimahallin, tekis kyllä ihan hirveästi mieli käydä uimassa pitkästä aikaa... Nuorempana tuli sitäkin harrastettua ahkerasti, nykyään huono itsetunto pitää poissa kaikista paikoista, missä joutuu olemaan paljastavissa asuissa. No, ehkä saan kerättyä tarpeeksi rohkeutta sillä verukkeella, että kukaan ei tunne minua täällä... Pelkään vain niin kamalasti, että nolaan itseni. :D
***
Aluehallintovirastosta soitettiin toissapäivänä. Olen tehnyt sinne toimenpidepyynnön koskien hoitohommista irtisanomistani (irtisanominen tapahtui sairaslomalla sairasloman takia). He ilmoittivat, että tilanne onkin paljon vakavampi, kuin olin aiemmin puhelimessa antanut ymmärtää. Lisäksi työtodistuksessani lukee irtisanomisen syynä ''sairasloma'', jonka takia lakimies on tutkinut lähettämääni materiaalia ja todennut, että on syytä epäillä työsyrjintää joka taas puolestaan on rikosasia. Sain siis tietää, että aluehallintovirastosta on päätetty tehdä rikosilmoitus koskien irtisanomistani ja minun on jossain vaiheessa mentävä poliisilaitokselle kuulusteluihin.
Tiesin kyllä, että irtisanominen oli laiton, mutta en koskaan olisi osannut kuvitella, että tästä ihan poliisijuttu tulee. Kaiken järjen mukaan minun pitäis nyt viimeistään ymmärtää, että minua on kohdeltu väärin ja teen ihan oikein kun puolustan itseäni, mutta silti mulla vaivaa huono omatunto. Jostain ihmeen syystä mulla pelottaa ja omatunto soimaa, tuntuu, että teen jotain ihan älyttömän väärin. Varmaan sekin johtuu siitä, että ehdin kiintyä avustettavaani aika paljon ollessani töissä siellä. Koitan kuitenkin pitää pääni kylmänä ja ymmärtää, että ei ole minun vikani, jos hän ei toimi lakipykälien mukaisesti.
Miksi pitää aina kaikesta potea huonoa omaatuntoa, en ymmärrä.
torstai 14. maaliskuuta 2013
Reissufiiliksiä
Tänään lähden Tampereelle. Ihan parin tunnin päästä.
Alunperin mulla oli ihan kamala hinku lähteä käymään muualla, varmaan pitkälti siksi, että pääsisin pakoon omaa elämää. Lähtö tuntuu kuitenkin nyt paljon haastavammalta, kuin mitä ajattelin sen olevan. Omalta mukavuusalueelta poistuminen tuntuu ahdistavalta, edessä on niin paljon uutta ja erilaista, etten ole osannut asiaan valmistautua. Kummallista, että voi jotain tällaistakin pelätä. Enkä aiemmin olisikaan pelännyt.
Toisaalta on kuitenkin ihanaa, että pääsen pois tästä kaikesta, edes hetkeksi. Tampereella mulla on kuitenkin Aurora, tiedän, että en ole yksin omien ajatuksieni kanssa. Pääsen purkautumaan asioista, jotka ovat vaivanneet jo pitkään, toivonmukaan keksimme jotain ratkaisujakin. Mulla on ollu ikävä meidän juttutuokioita ja teehetkiä, ne ovat jotain niin ainutlaatuista.
En tosiaan muistanut varata paluulippua, joten takaisintulo on vielä toistaiseksi mysteeri. Ikävä tuntuu nyt jo, vaikka en ole vielä päässyt edes lähtemään. En yhtään tiedä, koska näen lähijengiä tai IhanaaIdioottia seuraavan kerran. Ja myönnettäköön, että saatoin ihan pikkusen itkeä aamulla, kun IhanaIdiootti lähti töihin... Kirjoittelin myös pieniä rakkaudenosoituksia lapuille, joita teippailin pitkin hänen kämppäänsä.
Olispa junamatka jo ohi, koska tiedän, että innokkuus iskee kun pääsen perille. Tästä tulee varmasti hyvä reissu.
Alunperin mulla oli ihan kamala hinku lähteä käymään muualla, varmaan pitkälti siksi, että pääsisin pakoon omaa elämää. Lähtö tuntuu kuitenkin nyt paljon haastavammalta, kuin mitä ajattelin sen olevan. Omalta mukavuusalueelta poistuminen tuntuu ahdistavalta, edessä on niin paljon uutta ja erilaista, etten ole osannut asiaan valmistautua. Kummallista, että voi jotain tällaistakin pelätä. Enkä aiemmin olisikaan pelännyt.
Toisaalta on kuitenkin ihanaa, että pääsen pois tästä kaikesta, edes hetkeksi. Tampereella mulla on kuitenkin Aurora, tiedän, että en ole yksin omien ajatuksieni kanssa. Pääsen purkautumaan asioista, jotka ovat vaivanneet jo pitkään, toivonmukaan keksimme jotain ratkaisujakin. Mulla on ollu ikävä meidän juttutuokioita ja teehetkiä, ne ovat jotain niin ainutlaatuista.
En tosiaan muistanut varata paluulippua, joten takaisintulo on vielä toistaiseksi mysteeri. Ikävä tuntuu nyt jo, vaikka en ole vielä päässyt edes lähtemään. En yhtään tiedä, koska näen lähijengiä tai IhanaaIdioottia seuraavan kerran. Ja myönnettäköön, että saatoin ihan pikkusen itkeä aamulla, kun IhanaIdiootti lähti töihin... Kirjoittelin myös pieniä rakkaudenosoituksia lapuille, joita teippailin pitkin hänen kämppäänsä.
Olispa junamatka jo ohi, koska tiedän, että innokkuus iskee kun pääsen perille. Tästä tulee varmasti hyvä reissu.
perjantai 8. maaliskuuta 2013
Kädestäpitoa
Nyt on ainakin kaikki saanut ihan uuden käänteen. Ollaan nimittäin IhananIdiootin kanssa nykyään yhdessä, oikeasti ja virallisesti. Olen onnellinen.
En olis koskaan uskonu, että tässä käy näin. En ole edes varma siitä, miten kaikki sai tällaisen käänteen. Koko parisuhdehomma tuli ihan puun takaa, ei se ainakaan mulle ollut mitenkään odotettavissa. Takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, että kaikki on pelkkää unta; kohta herään ja huomaan, ettei II olekaan vieressä. Toisaalta jos niin kävis, niin ainakin tämä on ollut hyvä uni, pitkästä aikaa...
Tottakai skeptinen minäni on ollut vauhdissa. Olen pyöritellyt kaikki mahdolliset ajatukset läpi siitä, että tämä on jokin sairas vedonlyönti - koe, kuinka helposti minut saa murrettua. Kaiken järjen mukaan tuo ei tietenkään ole mahdollista, mutta tuntuu, etteivät onnistumiset sovi kuvaan.
Olen kuitenkin päättänyt ottaa tästä onnellisuudesta kaiken irti. Ehkä tämä ei kestä, kuka tietää, mutta haluan hymyillä ja olla ihastunut. Haluan olla IhananIdiootin sylissä ja suunnitella tulevaisuutta, koska kaikki tuntuu siten niin paljon helpommalta.
***
Sain uuden B-todistuksen lääkäristäkin. Parannusta edelliseen on tapahtunut, mutta kuulemma on vielä haastavaa saada tunteisiini kosketusta. Lisäksi puhun itsemurhasta kuulemma liian tunteettomasti, kuvaan yrityksiä ja ajatuksia vain ''tapahtumina'', jotka eivät minua liikuta sen kummemmin. Olen kuitenkin tyytyväinen siitä, että myös lääkäri on huomannut parannuksen. Nyt alan jo pikkuhiljaa odottamaan töihin paluuta, olis kiva saada elämä rullaamaan taas normaalisti.
***
Ens viikolla olis tarkoitus lähteä käymään Tampereella, on jopa junaliput varattuna. Päätettiin Auroran kanssa, että ei enää aikailla, vaan aletaan oikeasti tekemään asian eteen jotain. Ihanaa päästä pois täältä tutusta maisemasta, vaihtelu tekee varmasti hyvää.
...En saa oikein kirjoitettua mitään, leijun vain pilvilinnoissani ja nautin onnentunteesta. Ehkä tämä vielä tästä selviää..?
En olis koskaan uskonu, että tässä käy näin. En ole edes varma siitä, miten kaikki sai tällaisen käänteen. Koko parisuhdehomma tuli ihan puun takaa, ei se ainakaan mulle ollut mitenkään odotettavissa. Takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, että kaikki on pelkkää unta; kohta herään ja huomaan, ettei II olekaan vieressä. Toisaalta jos niin kävis, niin ainakin tämä on ollut hyvä uni, pitkästä aikaa...
Tottakai skeptinen minäni on ollut vauhdissa. Olen pyöritellyt kaikki mahdolliset ajatukset läpi siitä, että tämä on jokin sairas vedonlyönti - koe, kuinka helposti minut saa murrettua. Kaiken järjen mukaan tuo ei tietenkään ole mahdollista, mutta tuntuu, etteivät onnistumiset sovi kuvaan.
Olen kuitenkin päättänyt ottaa tästä onnellisuudesta kaiken irti. Ehkä tämä ei kestä, kuka tietää, mutta haluan hymyillä ja olla ihastunut. Haluan olla IhananIdiootin sylissä ja suunnitella tulevaisuutta, koska kaikki tuntuu siten niin paljon helpommalta.
***
Sain uuden B-todistuksen lääkäristäkin. Parannusta edelliseen on tapahtunut, mutta kuulemma on vielä haastavaa saada tunteisiini kosketusta. Lisäksi puhun itsemurhasta kuulemma liian tunteettomasti, kuvaan yrityksiä ja ajatuksia vain ''tapahtumina'', jotka eivät minua liikuta sen kummemmin. Olen kuitenkin tyytyväinen siitä, että myös lääkäri on huomannut parannuksen. Nyt alan jo pikkuhiljaa odottamaan töihin paluuta, olis kiva saada elämä rullaamaan taas normaalisti.
***
Ens viikolla olis tarkoitus lähteä käymään Tampereella, on jopa junaliput varattuna. Päätettiin Auroran kanssa, että ei enää aikailla, vaan aletaan oikeasti tekemään asian eteen jotain. Ihanaa päästä pois täältä tutusta maisemasta, vaihtelu tekee varmasti hyvää.
...En saa oikein kirjoitettua mitään, leijun vain pilvilinnoissani ja nautin onnentunteesta. Ehkä tämä vielä tästä selviää..?
Tilaa:
Kommentit (Atom)