Eilen mulla tuli aivan tajuton ikävä Tukholmaan.
Juteltiin IhananIdiootin kanssa siitä, että voitais kesällä tehdä pikku reissu minun kotiseudulle. Se on innostunu ajatuksesta ja haluaa nähdä tuon mulle niin rakkaan ja tärkeän paikan. Mullaki haluttaa niin hirveästi lähteä, on siitä kuitenkin melkein kaks vuotta, ku olen viimeksi käyny Tukholmassa.
Illalla lueskelin kirjaa sängyssä ja kuuntelin ulkoa tulevia ääniä; linnunlaulua, ohiajavia autoja, ihmisten huutoja. Pistin silmät kiinni ja kuvittelin olevani omassa lapsuudensängyssäni Tukholmassa. Toisaalta tuo muistelu ja ajattelu oli lohduttavaa, mutta samalla mieleen tuli kaikki menneisyyden aaveet. Silti osa minusta haluaa takaisin, sillä vaikka minun lapsuus onkin ollut hankala ja pelontäyteinen, niin omalla tavallaan se on mulle tuttua ja turvallista.
Oman menneisyyden ajattelua on myös lisännyt se, että Piksu sai viime viikolla ensimmäisen lapsensa, pienen, terveen pojan. Tuntuu kummalliselta, että Piksu on nyt äiti... Minun silmissä se on kuitenki vielä lapsi, minun pikkusisko. Tiiän kuitenki, ettei kukaan vois pärjätä paremmin, ku Piksu.
En tiedä, mitä muuta kirjoittaisin. Ei oikein ajatus toimi vielä tähän aikaan.
sunnuntai 19. toukokuuta 2013
sunnuntai 12. toukokuuta 2013
Rentoa viikonlopun viettoa
Eipä ole taas ollut aikaa kirjoitella viimeaikoina. Kaikki on ollut ihan kamalaa hullunmyllyä, on pitänyt järjestellä asioita suuntaan jos toiseenkin. Kaiken tuon puolesta alkaa jo pikkuhiljaa helpottamaan, ainoat asiat mitä pitäis hoitaa on viikkosiivous ja kaikki ne kauan venyneet asiat.
Myyrä sai tuossa aiemmin viime viikolla idean, että voitais alkaa pitämään peli-iltoja lähijengin kesken. Viime viikolla pelailtiin kahtena iltana, ja oli aivan hurjan hauskaa. Jotenki se yhteisöllisyyden tunne ja lämmin ilmapiiri piristi mieltä ihan tajuttomasti, hetkeksi unohti kaikki ahdistuksen aiheet ym. paskat. Tuli naurettua ihan hirveästi ja haluan ehdottomasti jatkaa tätä perinnettä.
Viikonloppua vietettiin IhananIdiootin kanssa sen äidin luona. Käytiin ajelemassa mönkijällä, paistelemassa makkaraa ja muutenkin oltiin yhdessä. Nautin täysillä, tuntu hyvältä päästä rauhoittumaan sinne luonnon helmaan kaiken kaaoksen keskeltä. II:n kanssa on muutenkin niin helppo olla - ei tarvitse esittää mitään tai olla minään, viettää vain aikaa ja tuntea olonsa niiiiin rakastuneeksi. Oon jo pariin otteeseen miettinyt, että onko tämä liian hyvää ollakseen totta, vai tuntuuko kaikki vain niin supertäydelliseltä ja ihanalta siksi, että mikään muu ei tahdo onnistua. Toisaalta mulla on aikalailla samalainen olo ystävien kanssa (ei siis riidellä tai mitään, voi olla oma itsensä ja porukassa on hyvä olla jne), joten voi olla, että maalailen vain piruja seinille. Jotenkin on liian tottunut siihen, että kaikki tahtoo mennä päin metsää.
Olen koittanut pysyä positiivisena, vaikka stressiä onkin ihan hirveästi. Lääkkeetki oon saanu otettua joka aamu, kiitos tästäkin II:lle, joka jaksaa huolehtia ja patistaa. Olo on vähän parempi kuin viikko tai pari sitten, toivottavasti sais nyt edes hetken aikaa rauhoittua.
Odotan kesää ihan hulluna. Jotenkin tuntuu, että kaikki on silloin muka paljon helpompaa... Ja jos ei ole, niin ainaki on kiva ilma ja voi sentään lämmitellä auringossa. :)
Myyrä sai tuossa aiemmin viime viikolla idean, että voitais alkaa pitämään peli-iltoja lähijengin kesken. Viime viikolla pelailtiin kahtena iltana, ja oli aivan hurjan hauskaa. Jotenki se yhteisöllisyyden tunne ja lämmin ilmapiiri piristi mieltä ihan tajuttomasti, hetkeksi unohti kaikki ahdistuksen aiheet ym. paskat. Tuli naurettua ihan hirveästi ja haluan ehdottomasti jatkaa tätä perinnettä.
Viikonloppua vietettiin IhananIdiootin kanssa sen äidin luona. Käytiin ajelemassa mönkijällä, paistelemassa makkaraa ja muutenkin oltiin yhdessä. Nautin täysillä, tuntu hyvältä päästä rauhoittumaan sinne luonnon helmaan kaiken kaaoksen keskeltä. II:n kanssa on muutenkin niin helppo olla - ei tarvitse esittää mitään tai olla minään, viettää vain aikaa ja tuntea olonsa niiiiin rakastuneeksi. Oon jo pariin otteeseen miettinyt, että onko tämä liian hyvää ollakseen totta, vai tuntuuko kaikki vain niin supertäydelliseltä ja ihanalta siksi, että mikään muu ei tahdo onnistua. Toisaalta mulla on aikalailla samalainen olo ystävien kanssa (ei siis riidellä tai mitään, voi olla oma itsensä ja porukassa on hyvä olla jne), joten voi olla, että maalailen vain piruja seinille. Jotenkin on liian tottunut siihen, että kaikki tahtoo mennä päin metsää.
Olen koittanut pysyä positiivisena, vaikka stressiä onkin ihan hirveästi. Lääkkeetki oon saanu otettua joka aamu, kiitos tästäkin II:lle, joka jaksaa huolehtia ja patistaa. Olo on vähän parempi kuin viikko tai pari sitten, toivottavasti sais nyt edes hetken aikaa rauhoittua.
Odotan kesää ihan hulluna. Jotenkin tuntuu, että kaikki on silloin muka paljon helpompaa... Ja jos ei ole, niin ainaki on kiva ilma ja voi sentään lämmitellä auringossa. :)
perjantai 3. toukokuuta 2013
Muuttorumbaa
Oon monesti miettiny, että kuinka paljon yhden ihmisen tulisi kestää. Kuinka paljon taakkaa voidaan yhdelle hengelle antaa? Koska kaikki alkaa helpottamaan?
On mulla paljon hyvääki, sitä en voi kieltää. Ne hyvät asiat vain tahtoo aina unohtua, kun jotain uutta pahaa tulee tilalle.
Viime ajoista sen verran, että olen joutunut muuttamaan. Kelan sairauspäivärahojen myöhästelyn takia mulla ei ollut varaa pitää tuota asuntoa, joten olen nyt sitten kodittomana, heh. Pitääpä tämäkin ilmeisesti kokea. Oon majoittautunu IhananIdiootin luokse, pikkuhiljaa laittelen täällä tavaroita paikoilleen ja koitan asennoitua siihen, että tämä on nyt myös minun ''koti''.
Tuntuu paskalta, että ''yhteenmutto'' tapahtui tällaisissa merkeissä. Tosin II on jo jonkin aikaa ehdotellut yhteenmuuttoa, itse olen asiaa aika paljon empinyt. Lähinnä sen takia, että pelkään suhteen kaatuvan, jos otamme liian suuren askeleen kerralla. No, nyt ei ollut oikein muita mahdollisuuksia, eikä tuo ainakaan II:tä näytä haittaavan, onneksi. Saapas vain nähdä, kuinka suuri kompastuskivi tuo tulee mulle olemaan, koska toisaalta tuntuu, että olen taakkana ja riippakivenä, kun olen muiden ''huolehdittavana''. Toivottavasti pääsen noista ajatuksista yli.
Vappu tuli vietettyä vähän turhan railakkaasti, vedin ihan överikännit ja otin yhteen II:n kanssa. Lopulta soitin MTT:n päivystävään numeroon, koska itsetuhoiset ajatukset olivat niin hallitsevia. Päivystäjä päätyi soittamaan mulle ambulanssin ja jouduinkin sitten yöksi sairaalaan. Aamulla karkasin sieltä ennen kuin lääkäri oli ehtinyt kiertämään, ei ollut kovin iloista porukkaa, kun huomasivat minun puuttuvan... :D Juttelin kuitenkin hoitajien ja lääkärin kanssa puhelimessa ja ei onneksi tarvinnut mennä takaisin. Ainoa positiivinen asia tuossa jumalattomassa humalatilassa oli se, että viiltelyjäljet on todella pienet, vaikka rispauksia onkin pitkin kättä. Eipähän kuitenkaan jää aivan hirveitä jälkiä, kun nuo kädet ei muutenkaan ole kauneimmasta päästä entisien arpien takia.
***
Pitäis alkaa laittamaan pyykkikonetta päälle, että sais joskus tämän kauhean hajotuksen täältä siivottua. Ahdistaa ihan suunnattomasti. II:kään ei ole nyt kotona, joten täytyy vain koittaa kestää. Yritän keskittyä elämän positiivisiin asioihin ja kannustaa itteäni jaksamaan, ehkä mie siten selviän vielä muutaman päivän. Vittu.
On mulla paljon hyvääki, sitä en voi kieltää. Ne hyvät asiat vain tahtoo aina unohtua, kun jotain uutta pahaa tulee tilalle.
Viime ajoista sen verran, että olen joutunut muuttamaan. Kelan sairauspäivärahojen myöhästelyn takia mulla ei ollut varaa pitää tuota asuntoa, joten olen nyt sitten kodittomana, heh. Pitääpä tämäkin ilmeisesti kokea. Oon majoittautunu IhananIdiootin luokse, pikkuhiljaa laittelen täällä tavaroita paikoilleen ja koitan asennoitua siihen, että tämä on nyt myös minun ''koti''.
Tuntuu paskalta, että ''yhteenmutto'' tapahtui tällaisissa merkeissä. Tosin II on jo jonkin aikaa ehdotellut yhteenmuuttoa, itse olen asiaa aika paljon empinyt. Lähinnä sen takia, että pelkään suhteen kaatuvan, jos otamme liian suuren askeleen kerralla. No, nyt ei ollut oikein muita mahdollisuuksia, eikä tuo ainakaan II:tä näytä haittaavan, onneksi. Saapas vain nähdä, kuinka suuri kompastuskivi tuo tulee mulle olemaan, koska toisaalta tuntuu, että olen taakkana ja riippakivenä, kun olen muiden ''huolehdittavana''. Toivottavasti pääsen noista ajatuksista yli.
Vappu tuli vietettyä vähän turhan railakkaasti, vedin ihan överikännit ja otin yhteen II:n kanssa. Lopulta soitin MTT:n päivystävään numeroon, koska itsetuhoiset ajatukset olivat niin hallitsevia. Päivystäjä päätyi soittamaan mulle ambulanssin ja jouduinkin sitten yöksi sairaalaan. Aamulla karkasin sieltä ennen kuin lääkäri oli ehtinyt kiertämään, ei ollut kovin iloista porukkaa, kun huomasivat minun puuttuvan... :D Juttelin kuitenkin hoitajien ja lääkärin kanssa puhelimessa ja ei onneksi tarvinnut mennä takaisin. Ainoa positiivinen asia tuossa jumalattomassa humalatilassa oli se, että viiltelyjäljet on todella pienet, vaikka rispauksia onkin pitkin kättä. Eipähän kuitenkaan jää aivan hirveitä jälkiä, kun nuo kädet ei muutenkaan ole kauneimmasta päästä entisien arpien takia.
***
Pitäis alkaa laittamaan pyykkikonetta päälle, että sais joskus tämän kauhean hajotuksen täältä siivottua. Ahdistaa ihan suunnattomasti. II:kään ei ole nyt kotona, joten täytyy vain koittaa kestää. Yritän keskittyä elämän positiivisiin asioihin ja kannustaa itteäni jaksamaan, ehkä mie siten selviän vielä muutaman päivän. Vittu.
torstai 25. huhtikuuta 2013
Yksin
Olen niin yksin kaikkien ajatusten kanssa, tuntuu että pää hajoaa. Helpotustahan tähän saisi sillä, että vain kertoisin ystäville/II:lle, mitä oikeasti ajattelen. Se vain on niin vaikeaa. Tuntuu, että en osaa taaskaan puhua, toisaalta asioiden ajatteleminen on liian ahdistavaa.
Mulla on ihmisiä, joille puhua, en vain tiedä mistä aloittaisin. Häpeän omia ongelmiani ja sairauttani, enkä haluaisi jauhaa niistä enempää, kuin on tarpeen. Pelkään, etteivät ihmiset pysty hyväksymään heikkouksiani, etenkin kun en itsekään siihen pysty.
Kaikki käytännön asiat on mullin mallin, enkä yhtään tiedä, miten minun pitäisi toimia, että pääsisin tässä kaikessa eteenpäin. Olen koittanut kysyä neuvoa MTT:ltä, mutta loppupeleissä olen kuitenkin itse joutunut selvittämään kaikkia asioitani. Sen verran on tultu vastaan, että mulle on haettu edunvalvojaa.
Aika epäileväinen olen tuon edunvalvojan suhteen, sillä siinä tapauksessa joudun luovuttamaan kaikki rahalliset oikeudet (mutta samalla myös vastuun) jonkun toisen käsiin. Toisaalta olen ajatellut, ettei kukaan voi oikeastaan enempää kusta minun asioita, ku oon jo tehnyt. Tiedän, että jossain kohtaa mulla vituttaa, etten saa itse määrätä omia raha-asioita, mutta uskon helpotuksen olevan suurempi, kuin vitutuksen. Minun ei kuitenkaan tarvitse itse huolehtia mistään laskuista tms, vaan voin keskittyä paranemiseen ihan täysillä. Raha-asiat on kuitenki ne, mitkä minua kaikista tässä sairaslomalla olossa stressaa.
***
Haluan taas eristäytyä.
Ottaa päähän ja vituttaa, että olen niin huono ihminen. Raivostuttaa niin hemmetin paljon, että tekis mieli vain huutaa ja itkeä, pistellä paikkoja palasiksi ja rypeä itsesäälissä. Ihan niinku sekään mitään auttais.
Mulla on ihmisiä, joille puhua, en vain tiedä mistä aloittaisin. Häpeän omia ongelmiani ja sairauttani, enkä haluaisi jauhaa niistä enempää, kuin on tarpeen. Pelkään, etteivät ihmiset pysty hyväksymään heikkouksiani, etenkin kun en itsekään siihen pysty.
Kaikki käytännön asiat on mullin mallin, enkä yhtään tiedä, miten minun pitäisi toimia, että pääsisin tässä kaikessa eteenpäin. Olen koittanut kysyä neuvoa MTT:ltä, mutta loppupeleissä olen kuitenkin itse joutunut selvittämään kaikkia asioitani. Sen verran on tultu vastaan, että mulle on haettu edunvalvojaa.
Aika epäileväinen olen tuon edunvalvojan suhteen, sillä siinä tapauksessa joudun luovuttamaan kaikki rahalliset oikeudet (mutta samalla myös vastuun) jonkun toisen käsiin. Toisaalta olen ajatellut, ettei kukaan voi oikeastaan enempää kusta minun asioita, ku oon jo tehnyt. Tiedän, että jossain kohtaa mulla vituttaa, etten saa itse määrätä omia raha-asioita, mutta uskon helpotuksen olevan suurempi, kuin vitutuksen. Minun ei kuitenkaan tarvitse itse huolehtia mistään laskuista tms, vaan voin keskittyä paranemiseen ihan täysillä. Raha-asiat on kuitenki ne, mitkä minua kaikista tässä sairaslomalla olossa stressaa.
***
Haluan taas eristäytyä.
Ottaa päähän ja vituttaa, että olen niin huono ihminen. Raivostuttaa niin hemmetin paljon, että tekis mieli vain huutaa ja itkeä, pistellä paikkoja palasiksi ja rypeä itsesäälissä. Ihan niinku sekään mitään auttais.
tiistai 23. huhtikuuta 2013
Pelko
Luin aiemmin yhtä toista blogia, missä kirjoittaja kertoi lyhyesti peloistaan, samalla hän kannusti myös muita tekemään samoin.
Huomasin, kuinka pelontäyteinen minun elämä on. Pelkään monia asioita, suurimmaksi osaksi omaa mielikuvitusta ja ajatusmaailmaa, mutta silti. Toisaalta oman mielen tuottamaa se pelko juurikin on. Ajattelin kirjoittaa tämän hetken suurimmista peloista.
Pelkään...
...Ihmistäyteisiä paikkoja
kuten suuria marketteja, kauppakeskuksia, ruokapaikkoja. Lisäksi kuntosalilla käyminen on miltei mahdotonta aamutuntien jälkeen, koska alan panikoimaan sitä porukkamäärää, mikä siellä huitelee. Jostain ihmeen syystä kuvittelen, että jokainen ihminen arvioi ja tuomitsee minut, esim. ''kuvitteleeko nyt tuokin, että se jollain salitreenillä alkais näyttämään hyvältä?'' ja ''taas tuokin on syömässä, onko tuo nyt kummakaan, että on tuon kokoinen?''
Etenkin nyt, kun tuo kirjoittaa, se tuntuu hullulta. Vaikea uskoa, että kukaan ihminen on niin kyllästynyt omaan elämäänsä ja itseensä, ettei keksi parempaa tekemistä, kuin minun tarkkailemiseni, heh. Silti tuo on asia, mikä vaikeuttaa elämääni huomattavasti. Esimerkiksi eilen en kyennyt käymään kaupassa ostoksilla IhananIdiootin kanssa, koska tunsin itseni niin kamalaksi, rumaksi ja arvottomaksi.
...Postia
Kuulostaa varmaan maailman typerimmältä asialta, mutta jokapäiväinen posti on mulle myöskin lähes ylitsepääsemätön ongelma. Tilannetta pahentaa vielä se, että mulla on postilaatikko, joten voin siirtää postista koituvaa ahdistusta jättämällä postit laatikkoon - millään tapaa järkevää tai fiksuahan tuo ei ole. Jotenkin tämä rahattomuus tekee kaikesta niin vaikeaa, tuntuu ahdistavalta katsoa laskuja, kun tietää, ettei niiden eteen voi tehdä mitään.
...Menettämistä
Olen kokenut viimeaikoina niin paljon menetystä, että päivän aikana koen monet ahdistuskohtaukset ja ikävät hetket menettämisenpelosta johtuen. Pelkään, kuvittelen ja odotan menettäväni pian taas lisää, tämä asia saa minut musertumaan aivan täysin. Eniten pelkään tietenkin läheisten ihmisten menettämistä, kuten varmaan jokainen.
...Vastuuta
Olen tällä hetkellä niin huonossa jamassa, että pystyn hädintuskin pitämään itseni kasassa, etten romahda. Jokainen pieninkin vastuutyö tuntuu mahdottomalta, enkä meinaa saada mitään tehtyä. Aikojen pitäminen ja asioiden hoitaminen on haastavaa, enkä suoriudu niistä, ellei joku ole minua koko ajan siihen pakottamassa.
...Heikkoutta
Olen tottunut siihen, että aina tulisi olla vahva ja jaksaa. Etenkin äitin edessä. Tämä taas johtaa siihen, että en salli itseltäni heikkoutta. Itseinho aivan järkyttävän suureksi kun huomaan olevani heikoilla, tämän vuoksi taas kämpiltä poistuminen tai julkisille paikoille meneminen vaikeutuu huomattavasti. Peitän heikkouttani vetämällä hirveää roolia, joka taas käy raskaaksi ajan myötä.
...Täydellistä romahdusta
Jatkuva roolin vetäminen on vaikeaa ja raskasta, mutta tuntuu jokseenkin välttämättömältä. Se on ainoa tapa, jolla voin unohtaa oman todellisen minäni hetkeksi. Lisäksi tiedän, ettei romahtamiseen ole varaa, koska kokemuksella voin sanoa, että sieltä jaloilleen pääseminen on yhtä helvettiä.
...Luottotietojen menettämistä
Huonon rahallisen tilanteen vuoksi (KELAn perseilyn sairauspäivärahan maksamisen kanssa) pelkään luonnollisesti sitä, että laskut kasvavat älyttömästi korkoa ja menetän lopulta luottotietoni. Tiedän, ettei kyseessä ole lopun elämää kestävä merkintä, mutta muutama vuosikin on liikaa. Olen vakuuttunut siitä, että elämäni loppuu juurikin siihen pisteeseen, jos luottotietoni menevät.
...Vaikeuksien myöntämistä
Kaiken tämän myöntäminen itselleen (ja varsinkin muille) on aivan kauheaa. Oletan, että muut pitävät minua huonona ihmisenä, jos tietävät heikkouteni ja pelkoni, etenkin kun ne ovat niin typeriä... Lisäksi yksin pärjäämisen vietti on niin suuri, että avun vastaanottaminen on multa aivan järkyttävän hankalaa.
Hmm.
Huomasin, kuinka pelontäyteinen minun elämä on. Pelkään monia asioita, suurimmaksi osaksi omaa mielikuvitusta ja ajatusmaailmaa, mutta silti. Toisaalta oman mielen tuottamaa se pelko juurikin on. Ajattelin kirjoittaa tämän hetken suurimmista peloista.
Pelkään...
...Ihmistäyteisiä paikkoja
kuten suuria marketteja, kauppakeskuksia, ruokapaikkoja. Lisäksi kuntosalilla käyminen on miltei mahdotonta aamutuntien jälkeen, koska alan panikoimaan sitä porukkamäärää, mikä siellä huitelee. Jostain ihmeen syystä kuvittelen, että jokainen ihminen arvioi ja tuomitsee minut, esim. ''kuvitteleeko nyt tuokin, että se jollain salitreenillä alkais näyttämään hyvältä?'' ja ''taas tuokin on syömässä, onko tuo nyt kummakaan, että on tuon kokoinen?''
Etenkin nyt, kun tuo kirjoittaa, se tuntuu hullulta. Vaikea uskoa, että kukaan ihminen on niin kyllästynyt omaan elämäänsä ja itseensä, ettei keksi parempaa tekemistä, kuin minun tarkkailemiseni, heh. Silti tuo on asia, mikä vaikeuttaa elämääni huomattavasti. Esimerkiksi eilen en kyennyt käymään kaupassa ostoksilla IhananIdiootin kanssa, koska tunsin itseni niin kamalaksi, rumaksi ja arvottomaksi.
...Postia
Kuulostaa varmaan maailman typerimmältä asialta, mutta jokapäiväinen posti on mulle myöskin lähes ylitsepääsemätön ongelma. Tilannetta pahentaa vielä se, että mulla on postilaatikko, joten voin siirtää postista koituvaa ahdistusta jättämällä postit laatikkoon - millään tapaa järkevää tai fiksuahan tuo ei ole. Jotenkin tämä rahattomuus tekee kaikesta niin vaikeaa, tuntuu ahdistavalta katsoa laskuja, kun tietää, ettei niiden eteen voi tehdä mitään.
...Menettämistä
Olen kokenut viimeaikoina niin paljon menetystä, että päivän aikana koen monet ahdistuskohtaukset ja ikävät hetket menettämisenpelosta johtuen. Pelkään, kuvittelen ja odotan menettäväni pian taas lisää, tämä asia saa minut musertumaan aivan täysin. Eniten pelkään tietenkin läheisten ihmisten menettämistä, kuten varmaan jokainen.
...Vastuuta
Olen tällä hetkellä niin huonossa jamassa, että pystyn hädintuskin pitämään itseni kasassa, etten romahda. Jokainen pieninkin vastuutyö tuntuu mahdottomalta, enkä meinaa saada mitään tehtyä. Aikojen pitäminen ja asioiden hoitaminen on haastavaa, enkä suoriudu niistä, ellei joku ole minua koko ajan siihen pakottamassa.
...Heikkoutta
Olen tottunut siihen, että aina tulisi olla vahva ja jaksaa. Etenkin äitin edessä. Tämä taas johtaa siihen, että en salli itseltäni heikkoutta. Itseinho aivan järkyttävän suureksi kun huomaan olevani heikoilla, tämän vuoksi taas kämpiltä poistuminen tai julkisille paikoille meneminen vaikeutuu huomattavasti. Peitän heikkouttani vetämällä hirveää roolia, joka taas käy raskaaksi ajan myötä.
...Täydellistä romahdusta
Jatkuva roolin vetäminen on vaikeaa ja raskasta, mutta tuntuu jokseenkin välttämättömältä. Se on ainoa tapa, jolla voin unohtaa oman todellisen minäni hetkeksi. Lisäksi tiedän, ettei romahtamiseen ole varaa, koska kokemuksella voin sanoa, että sieltä jaloilleen pääseminen on yhtä helvettiä.
...Luottotietojen menettämistä
Huonon rahallisen tilanteen vuoksi (KELAn perseilyn sairauspäivärahan maksamisen kanssa) pelkään luonnollisesti sitä, että laskut kasvavat älyttömästi korkoa ja menetän lopulta luottotietoni. Tiedän, ettei kyseessä ole lopun elämää kestävä merkintä, mutta muutama vuosikin on liikaa. Olen vakuuttunut siitä, että elämäni loppuu juurikin siihen pisteeseen, jos luottotietoni menevät.
...Vaikeuksien myöntämistä
Kaiken tämän myöntäminen itselleen (ja varsinkin muille) on aivan kauheaa. Oletan, että muut pitävät minua huonona ihmisenä, jos tietävät heikkouteni ja pelkoni, etenkin kun ne ovat niin typeriä... Lisäksi yksin pärjäämisen vietti on niin suuri, että avun vastaanottaminen on multa aivan järkyttävän hankalaa.
Hmm.
keskiviikko 17. huhtikuuta 2013
...
Haluaisin repiä kädet auki, raapia joka paikan ihosta verille. Haluan tuntea tuskaa, fyysistä kipua, joka saa minut unohtamaan kaiken henkisen kivun hetkeksi.
Haluan pois tästä kaikesta, paeta maailman ääriin, mistä kukaan ei löydä minua.
En jaksa tätä oloa, olen kyllästynyt siihen, etten pääse tästä ahdistuksesta eroon.
Olen huono ihminen, sen lisäksi vielä muidenkin asioiden pitää kusta, etten varmasti voi olla luottamuksen arvoinen kenellekään. On niin paljon asioita, joihin haluaisin vaikuttaa, mutten kykene syystä tai toisesta. Joko asioita on niin vaikea muuttaa tai sitten ne vain ovat sellaisia, mihin omat valtuuteni eivät riitä. En halua olla tällainen.
Haluan pois tästä kaikesta, paeta maailman ääriin, mistä kukaan ei löydä minua.
En jaksa tätä oloa, olen kyllästynyt siihen, etten pääse tästä ahdistuksesta eroon.
Olen huono ihminen, sen lisäksi vielä muidenkin asioiden pitää kusta, etten varmasti voi olla luottamuksen arvoinen kenellekään. On niin paljon asioita, joihin haluaisin vaikuttaa, mutten kykene syystä tai toisesta. Joko asioita on niin vaikea muuttaa tai sitten ne vain ovat sellaisia, mihin omat valtuuteni eivät riitä. En halua olla tällainen.
sunnuntai 14. huhtikuuta 2013
Syvä huokaus
Asiat on pääpiirteissään mallillaan. Ainakin ihmissuhdeasiat.
Rakkaudessa ei vois mennä paremmin, ystävien kanssa on tullut vietettyä aikaa.
Loput asiat onkin sitten päin persettä: laskuihin ei ole rahaa, ennenku Kela taas ystävällisesti maksaa sairauspäivärahan. Asumistukea ei makseta, joten vuokranmaksu on aikalailla mysteeri. Ja sitten se pieni ääni pään sisällä, joka ei jätä rauhaan: tapan itseni. Tapan itseni. Tapan itseni.
Syyllisyys ahdistuksesta painaa.
Iloisen roolin vetäminen on raskasta.
Onni on toisaalta aitoa, mutta valehtelen, kun sanon että ''kyllä tämä tästä vielä''.
Pelkään, etten selviä kaikesta.
Ahdistaa kaikki ne asiat, jotka olen saanut kustua.
Haluan olla onnellinen, mutta en uskalla, koska pelkään kaiken kaatuvan päälle.
Toisaalta olen tehnyt edistymistä parantumisen suhteen. Toisaalta takapakki on valtava. Olen tällä hetkellä takaisin ensimmäisessä ruudussa: kieltäminen ja pakeneminen. En malta pysähtyä hetkeksikään niin, että olisin yksin. Tiedän, kuinka pahasti kaikki löis silloin vasten tajuntaa.
Auttakaa.
Rakkaudessa ei vois mennä paremmin, ystävien kanssa on tullut vietettyä aikaa.
Loput asiat onkin sitten päin persettä: laskuihin ei ole rahaa, ennenku Kela taas ystävällisesti maksaa sairauspäivärahan. Asumistukea ei makseta, joten vuokranmaksu on aikalailla mysteeri. Ja sitten se pieni ääni pään sisällä, joka ei jätä rauhaan: tapan itseni. Tapan itseni. Tapan itseni.
Syyllisyys ahdistuksesta painaa.
Iloisen roolin vetäminen on raskasta.
Onni on toisaalta aitoa, mutta valehtelen, kun sanon että ''kyllä tämä tästä vielä''.
Pelkään, etten selviä kaikesta.
Ahdistaa kaikki ne asiat, jotka olen saanut kustua.
Haluan olla onnellinen, mutta en uskalla, koska pelkään kaiken kaatuvan päälle.
Toisaalta olen tehnyt edistymistä parantumisen suhteen. Toisaalta takapakki on valtava. Olen tällä hetkellä takaisin ensimmäisessä ruudussa: kieltäminen ja pakeneminen. En malta pysähtyä hetkeksikään niin, että olisin yksin. Tiedän, kuinka pahasti kaikki löis silloin vasten tajuntaa.
Auttakaa.
Tilaa:
Kommentit (Atom)