Itsemurhayritys

Olen koittanut kasata ajatuksia kyseisestä asiasta, mutta vieläkin pää täysin sekaisin.

Toissa perjantaina yritin siis itsemurhaa, bentsojen ja viinan avuin. En onnistunut, yllättäen, kun täällä kirjoittelen. Muistikuvat etenkin lääkkeiden oton jälkeen ovat aika kehnot, mutta osan muistan ja kaverit ovat täydentäneet illan tapahtumia.

Olimme meillä perjantai-iltana, alkoholia oli tarjolla ja porukkaakin ihan kiitettävästi. Paikalla oli minun lisäksi pääasiassa vain meidän ''lähijengi'' muutamaa muuta lukuunottamatta, mukaanlukien IhanaIdiootti. Kaikki meni aluksi hyvin, oli hauskaa, naurettiin ja mitään suurempaa draamaa ei ollut. Yön pikkutunneilla meno alkoi pikkuhiljaa taantumaan, osa porukasta lähti kotiinpäin ja meille jäi enää vain muutama ihminen.

Joskus tuohon aikaan mulle iski aivan hirveä ahdistuskohtaus. (Noiden kohtausten aikana joudun tavallaan omaan maailmaan, en ymmärrä ympäröivästä maailmasta mitään enkä huomaa muita ihmisiä. Yleensä minut saa ns. heräteltyä tuosta tilasta juttelemalla minulle, mutta tällä kertaa kukaan ei ehtinyt väliin.) Menin vessaan, etsin sakset ja revin kättäni auki. Olin paniikissa, itkin, ahdistus tuntui ihan fyysisenä pahana olona. Jossain kohtaa IhanaIdiootti pyysi kavereitani tarkistamaan, mitä wc:ssä teen, koska olin ollut niin kauan siellä. Kämppikseni tuli koputtamaan oveen, päästin hänet sisään. Hänen jäädessä siivoamaan verijälkiä pois juoksin keittiöön, nappasin lähes täyden bentsopurkin käteeni ja kaadoin niitä kouratolkulla suuhuni. IhanaIdiootti yritti estää, turhaan. Lääkkeet huuhdoin kurkustani alas kirkkaan, erittäin vahvan viinan kanssa.

Kaverit olivat paniikissa, sanoivat, että on pakko soittaa ambulanssi. Kielsin, uhkasin tappavani kaikki, jos he soittavat apua paikalle. Kämppikseni päätti soittaa vanhalle ystävälleni, joka myös kärsii masennuksesta. Kyseinen kaveri tuli juoksujalkaa paikalle, vei minut vessaan oksentamaan ja käski muiden järjestää kyydin paikalle, koska edelleenkään en ambulanssikuljetukseen suostunut.

En muista juuri mitään matkasta sairaalaan (n. 30km), pieni välähdyksiä on siitä, että muut koittivat pitää minua hereillä. Ilmeisesti kaverit ovat kantaneet minut ensiapuun, josta pääsin suoraan hoitoon.

Kädessä olevat haavat tikattiin ja jouduin juomaan lääkehiiltä monta pullollista. Muistan, että se kuivasi kurkkua ja oli todella pahaa. Muistan, että itkin. Muistan, että halusin kotiin. Muistan ilkeän hoitajan, joka kysyi minulta miksi olen viillellyt. Sanoin, että en jaksa elää. "Ymmärräthän, että et sinä tällaisilla viilloilla itseäsi saa tapettua. Sinun pitää viiltää syvempään ja toiseen suuntaan." (Tuo kommentti on syöpynyt mieleeni. Myöhemmin teki mieli käydä sanomassa tuolle kyseiselle hoitajalle, että hänhän voisi opettaa minulle oikeaoppisen viiltelytekniikan, kun on kerran viiltelyn maisterintutkinnon suorittanut. Hillitsin itseni.) Yritin kaikin voimin päästä karkuun, hoitajat uhkasivat lepositeillä, ilmeisesti se sai minut rauhoittumaan vähän.

Toimenpidehuoneessa vietetty aika tuntui 15 minuutilta, kaverit kertoivat minun olleen siellä noin neljä tuntia, ennen kuin pääsivat katsomaan minua. Olin kuulemma kalpea kuin lakana, näky oli muistuttanut hieman Uuno Turhapuroa, kun lääkehiili ja veri oli värjännyt puolet naamastani, hampaani ja rinnukseni. Mustaa huumoria kaiken sekasorron keskellä, heh. Kavereiden tapaamisesta en muista muuta, kuin kämppikseni itkusta punaiset silmät. Tuntuu pahalta, kun mietin niitä.

Seuraavat 24 tuntia on aivan pimennossa, olen ilmeisesti nukkunut.

Ahdistus oli musertava, kun heräsin ja tajusin, etten ollut onnistunut. Mietin vain kaikkea paskaa, mitä joudun nyt kestämään. Tiesin, että tällä kertaa en pääsisi helpolla, lääkeyliannostus ei ole mikään kovin kaunis merkintä meriittilistalla. Luojan kiitos siitä, että olin ottanut ainoastaan omia reseptilääkkeitä, en siis voi saada syytettä huumausainerikkomuksesta, sillä kyseiset lääkkeet luokitellaan Suomessa myös huumausaineeksi.

En ole vieläkään varma, olenko iloinen vai surullinen siitä, että en onnistunut. Pää sekaisin. Jatkan myöhemmin.


One Word - Kelly Osbourne