Aamun mietteitä

Huomenta.

Tai en tiedä, voiko tähän aikaan noin enää sanoa. Vasta kuitenkin heräsin, joten mulle tämä on aamu. Kummallista, miten huonosti olen taas alkanut heräämään... Muutama päivä sitten jaksoin vielä herätä ihan oikeasti aamulla, mutta en enää. Ihan sama, kuinka aikaisin laitan nukkumaan, ei mitään väliä.

Eilen oli tapaaminen sosiaalityöntekijän sekä MTT:n työntekijäni kanssa. Selvitettiin minun taloudellista tilannetta ja mietittiin, miten voisin tästä selvitä. Olin vakuuttunut, että tästä ei enää selvitä. He olivat sitä mieltä, että tilanne ei ole ollenkaan paha. En tiedä mitä ajatella. Itseinho oli suunnaton, kun nostin tuon pitkään painaneen (avaamattoman) laskupinon pöydälle. Jokainen meistä sai oman nivaskan aukaistavaksi. Kirosin hiljaa mielessäni - todennäköisesti myös ääneen - että miten olen päästänyt tilanteen näin pahaksi. Minä, joka on AINA huolehtinut omista raha-asioistaan. Minä, joka on aina pärjännyt taloudellisesti, vaikka olisi ollut kuinka tiukkaa. Viranomaiset lohduttelivat, sanoivat, etten saisi syyttää itseäni liikaa, minun on hyväksyttävä sairauteni. Olen sairastunut ja tilanne on mennyt solmuun, sen takia en ole oma itseni. Olin sitä mieltä, että he jauhavat paskaa. Pelkkiä selityksiä, huonoja sellaisia... Hoitajani yritti silti lohduttaa, muistutti, että koskaan en ole tuossa tilanteessa aiemmin ollut.

Onneksi Myyrä ja Kämppis lähtivät henkiseksi tueksi mukaan. En tosin päästänyt heitä tapaamishuoneeseen, mutta he odottelivat kiltisti odotusaulassa. En tiedä mitä tekisin ilman ihania ystäviäni, tämä ahdistus on niin raskas kantaa yksin. Myyrä lainasi mulle sähkötupakkaansa, jota kävin polttelemassa wc:ssä, kun viranomaiset eivät päästäneet minua tupakalle. Kunnon badass - nuorisopsykiatrisen poliklinikan wc:ssä sähkötupakkaa, hui. Kämppis hyräili Smooth Criminalia, kun kävin viemässä Myyrälle sähkötupakan takaisin. Nauroin.

Kävimme tapaamisen jälkeen Kämppiksen ja Myyrän kanssa Populin luona kahvilla. Oli mukava jutella kaikesta, muistella menneitä ja leikkiä iki-ihanan kummityttöni kanssa. Mulla on ollut ikävä Populia. Haikein mielin mietimme, ettei kumpikaan meistä olisi 14-vuotiaana osannut kuvitella, miten haastavaa elämästämme tulee. Mietimme, tulemmeko koskaan olemaan oikeasti onnellisia. Populi oli sitä mieltä, että selviämme kaikesta, ihan varmasti. Tai aika varmasti ainakin. Nyökyttelin, ehkä me selviämme. Tai ainakin Populi, hän on vahva tyttö, uskon häneen. Sitten nukuimme kummityöttni prinsessateltassa päiväunet. Hitsi, haluan sellaisen itellenikin... Mutta viimeistään silloin kaikki pitäisivät minua hulluna, jos nukkuisin sellaisessa, eikö? Ehkäpäs jätän väliin... :-)

Nyt täytyy taas mennä.
Täytyy metsästää liitteitä sairauspäivärahahakemukseen ja blah, ei kiinnosta ollenkaan, mutta olen siirtänyt asiaa jo aivan liian pitkään.


Bad Company - Five Finger Death Punch