Lähijengin esittely, osa 2

Eli jatketaanpas tätä blogini päähenkilöiden esittelyä.


Äiti
Maailman ihanin ihminen. Elämäni suurin rakkaus, tuki ja turva. Ja samalla se ihminen, joka saa minut eniten suuttumaan ja tuntemaan huonoa omaatuntoa. 

  Olemme olleet äitini kanssa kahden vuodesta 1992. Olemme aina tukeutuneet toisiimme ja selvinneet järkyttävänkin suurista ongelmista yhdessä. Lapsuusmuistoissa kummittelee Isä, joka on tehnyt elämästämme kaikkea muuta, kuin helppoa.
  Ilman äitiä en olisi koskaan selvinnyt. Kaikesta pahasta huolimatta olen saanut niin hyvän lapsuuden, kuin se vain on ollut mahdollista. Äiti on yksi vahvimmista ihmisistä, mitä tiedän. Kunnioitukseni häntä kohtaan on suunnaton... Jos edes joskus olisin puoletkaan siitä, mitä äitini nyt on, tuntisin oloni enemmän kuin lottovoittajaksi.
  Äiti tietää työuupumuksestani, mutta ei masennuksesta. Koitan mahdollisimman paljon pitää hymyilevää ja iloista roolia hänen läsnäollessaan, pääasiallisesti se meneekin läpi. Äiti kyllä tietää, että kaikki ei ole kunnossa, mutta mitä vähemmän hän tietää, sen parempi. Toisaalta tämä aiheuttaa paljon komplikaatioitakin, esimerkiksi siinä, kuinka paljon äiti pystyy faktan puutteen takia minua ymmärtämään. Kuulen häneltä paljon siitä, että minun tulisi vain ottaa itseäni niskasta kiinni ja mennä takaisin töihin. Esim liiallisen nukkumisen hän kuittaa toteamalla, että olen vain laiska ja mukavuudenhaluinen.

Piksu
20-vuotias nainen, minun ensimmäinen serkkuni. Opiskelee ammattikorkeakoulussa sairaanhoitajaksi ja tekee sairaankuljettajan töitä aina, kun vain ehtii. Luonteeltaan Piksu on erittäin temperamenttinen, sosiaalinen ja hauska. Temperamenttisuus näkyy etenkin pinnan pituudessa (tai pituuden puuttumisessa) ja välillä hän osaakin olla erittäin negatiivinen. Lähipiiri tosin saa tästäkin hyvät naurut, sillä Piksun ''tussahtelu'' ja negatiivisuus aiheuttaa paljon hilpeyttä - vain hän voisi ajatella kaiken niin monimutkaisesti ja haastavasti.
  Piksu on mulle kuin sisko, yhdessä jaetaan ilot ja surut, luottamus on täydellistä molemminpuolin. En usko, että mikään voisi koskaan pilata välejämme.

  Piksu on ainoa ihminen, jonka edessä voin olla täysin oma itseni. Hän ei tuomitse ilman syytä (jos poisluetaan sisarelliset kinat ja tappelut) ja on aina minulle kaikessa täysin rehellinen.
  Piksu odottaa tällä hetkellä avomiehensä/kihlattunsa kanssa ensimmäistä lastaan. Raskaus tuli kaikille yllätyksenä (myös Piksulle, koska hän suunnitteli tekevänsä lapsia vasta paljon myöhemmässä iässä ja ehkäisyasiatkin ovat aina olleet kunnossa), mutta kenenkään ei tarvitse epäillä, etteikö Piksu pärjäisi. Hän on niin kertakaikkisen periksiantamaton ihminen, että onnistuu kaikessa, mitä haluaa eikä edes koskaan yrittäisi mitään, mihin ei varmasti pystyisi. Nuoreen ikäänsä nähden erittäin aikuismainen ja jalat maassa oleva nuori nainen.

Isä
Minun silmissäni paholaisen ruumiillistuma. Suurin pelkoni, ahdistukseni ja vihani. En usko, että saisin sanottua hänestä mitään hyvää, vaikka kuinka yrittäisin. Isä on aloittanut huumeiden ja alkoholin väärinkäytön jo varhaisessa teini-iässä, pääasiallisesti hän on käyttänyt amfetamiinia. Etenkin päihteiden vaikutuksen alaisena isä on erittäin arvaamaton ja väkivaltainen, pääasiassa juuri näistä syistä hän on istunut vankilassa tämän tästäkin. Isä väittää tällä hetkellä olevansa kuivilla ja työskentelevän psykiatrisena erikoislääkärinä, mikä ei voi millään pitää paikkansa. Kaikki varmaan ymmärtävät, että huumausaine- ja väkivaltarikoksista useampaan otteeseen tuomittu ihminen ei pystyisi tuossa virassa toimimaan... No, haukkumiset sikseen, eiköhän tekstien lisääntyessä tule muutama lapsuusmuistokin, mistä voi päätellä vihani syyt.


Populi
Minun oma, rakas Populini - paras ystävä ja 3-vuotiaan kummityttöni äiti. 22-vuotias nainen, johon tutustuin vuonna 2003. Tuosta asti olemme olleet lähes erottamattomat. Populikin on minulle kuin sisko, monet myös sanovat, että muistutamme toisiamme jopa ulkonäöllisestikin.

  Ystävyyteemme mahtuu paljon kivikkoisia teitä ja onnenhetkiä, eroja ja yhteenpalaamisia, mutta tällä hetkellä suhteemme on erittäin vakaa ja turvallinen.
  Populille todettiin noin vuosi-pari sitten narkolepsia, ja tämä onkin sitten vaikeuttanut hänen elämäänsä aika lahjakkaasti. Hän on kuitenkin sitkeä ja vahva ihminen, eikä anna suurempienkaan ongelmien lannistaa, vaan puskee määrätietoisesti eteenpäin.
  Populi on luonteeltaan avoin ja sosiaalinen, tutustuu mielellään muihin ihmisiin ja rakastaa huomion keskipisteenä olemista. Hän on välillä vähän sinisilmäinen ja naiivi etenkin ihmisten suhteen, mutta elämä on kouluttanut ja lapsen myötä elämänkatsomuskin on hieman muuttunut.


...Ja taas joudun jättämään kirjoituksen kesken, koska inspiraatio on täysin hukassa. Eiköhän se sieltä palaile taas hyvien yöunien jälkeen, mutta tällä hetkellä tuntuu, että vihaan kaikkea ja kaikkia... Vituttaa.

Aamun mietteitä

Huomenta.

Tai en tiedä, voiko tähän aikaan noin enää sanoa. Vasta kuitenkin heräsin, joten mulle tämä on aamu. Kummallista, miten huonosti olen taas alkanut heräämään... Muutama päivä sitten jaksoin vielä herätä ihan oikeasti aamulla, mutta en enää. Ihan sama, kuinka aikaisin laitan nukkumaan, ei mitään väliä.

Eilen oli tapaaminen sosiaalityöntekijän sekä MTT:n työntekijäni kanssa. Selvitettiin minun taloudellista tilannetta ja mietittiin, miten voisin tästä selvitä. Olin vakuuttunut, että tästä ei enää selvitä. He olivat sitä mieltä, että tilanne ei ole ollenkaan paha. En tiedä mitä ajatella. Itseinho oli suunnaton, kun nostin tuon pitkään painaneen (avaamattoman) laskupinon pöydälle. Jokainen meistä sai oman nivaskan aukaistavaksi. Kirosin hiljaa mielessäni - todennäköisesti myös ääneen - että miten olen päästänyt tilanteen näin pahaksi. Minä, joka on AINA huolehtinut omista raha-asioistaan. Minä, joka on aina pärjännyt taloudellisesti, vaikka olisi ollut kuinka tiukkaa. Viranomaiset lohduttelivat, sanoivat, etten saisi syyttää itseäni liikaa, minun on hyväksyttävä sairauteni. Olen sairastunut ja tilanne on mennyt solmuun, sen takia en ole oma itseni. Olin sitä mieltä, että he jauhavat paskaa. Pelkkiä selityksiä, huonoja sellaisia... Hoitajani yritti silti lohduttaa, muistutti, että koskaan en ole tuossa tilanteessa aiemmin ollut.

Onneksi Myyrä ja Kämppis lähtivät henkiseksi tueksi mukaan. En tosin päästänyt heitä tapaamishuoneeseen, mutta he odottelivat kiltisti odotusaulassa. En tiedä mitä tekisin ilman ihania ystäviäni, tämä ahdistus on niin raskas kantaa yksin. Myyrä lainasi mulle sähkötupakkaansa, jota kävin polttelemassa wc:ssä, kun viranomaiset eivät päästäneet minua tupakalle. Kunnon badass - nuorisopsykiatrisen poliklinikan wc:ssä sähkötupakkaa, hui. Kämppis hyräili Smooth Criminalia, kun kävin viemässä Myyrälle sähkötupakan takaisin. Nauroin.

Kävimme tapaamisen jälkeen Kämppiksen ja Myyrän kanssa Populin luona kahvilla. Oli mukava jutella kaikesta, muistella menneitä ja leikkiä iki-ihanan kummityttöni kanssa. Mulla on ollut ikävä Populia. Haikein mielin mietimme, ettei kumpikaan meistä olisi 14-vuotiaana osannut kuvitella, miten haastavaa elämästämme tulee. Mietimme, tulemmeko koskaan olemaan oikeasti onnellisia. Populi oli sitä mieltä, että selviämme kaikesta, ihan varmasti. Tai aika varmasti ainakin. Nyökyttelin, ehkä me selviämme. Tai ainakin Populi, hän on vahva tyttö, uskon häneen. Sitten nukuimme kummityöttni prinsessateltassa päiväunet. Hitsi, haluan sellaisen itellenikin... Mutta viimeistään silloin kaikki pitäisivät minua hulluna, jos nukkuisin sellaisessa, eikö? Ehkäpäs jätän väliin... :-)

Nyt täytyy taas mennä.
Täytyy metsästää liitteitä sairauspäivärahahakemukseen ja blah, ei kiinnosta ollenkaan, mutta olen siirtänyt asiaa jo aivan liian pitkään.


Bad Company - Five Finger Death Punch

Tunteenpurkauksia

Viime päivät ovat menneet kuin sumussa. En oikeastaan ole käsittänyt mistään mitään, en toisaalta kyllä muistakaan viime päivien tapahtumista melkein mitään. Lääkkeet ovat alkaneet vaikuttamaan, mieliala on lähes tasainen koko ajan, muutamia ahdistuskohtauksia lukuunottamatta.

Kävin eilen MTT:llä, juteltiin siitä, miten saisin raha-asiani kuntoon. Sovittiin, että he järjestävät tapaamisen sosiaalityöntekijän kanssa, joka aukaisee kanssani laskut ja täyttää toimeentulotukihakemuksen. En oikein tiedä, mitä tuostakin pitäisi ajatella. Harmittaa ja ärsyttää se, etten enää pärjää niinkään yksinkertaisissa asioissa itse, kuin laskujen maksamisessa. Olen tottunut hoitamaan kaikki asiani itse ja yhtäkkiä en pystykään siihen. Tiedän, että tarvitsen tuon avun, mutta tuntuu kuitenkin pahalta, että joku tulee tonkimaan asioitani.

Muutenkin tapaamiset MTT:llä on ahdistavia. Tuntuu, kuin olisin jokin eläin pienessä häkissä, jota ihmiset tulee katsomaan ja tökkimään tikulla. Inhoan sitä, että he tunkevat elämääni ja ajatuksiini. Inhoan sitä, että minulla ei ole enää omia salaisuuksia. Inhoan sitä, etten pärjää yksin. Tapaamisten aikana minun on keskityttävä 110%, jotta oikeasti saisin jotain sanottua. Tilanne menee helposti siihen, että alan kiukuttelemaan kuin pieni lapsi; en vastaa kysymyksiin, en kerro tuntemuksiani. Keskustelusta tulee minulle ikäänkuin peli - mitä vähemmän he tietävät minusta, sen onnistuneemmaksi tunnen itseni. Tiedän, että pitäisi päästää irti tuosta ajattelutavasta. Eiväthän he yritä minulle pahaa oloa saada, päinvastoin, hehän yrittävät vain auttaa. Vaikka tiedän faktat, niin tunteet vievät voiton. Pitäisi yrittää opetella hillitsemään itseni. Ihan vain senkin takia, että pääsisin joskus tästä paskasta pois.

Kotonakaan en ole melkein koskaan yksin. Toisaalta nautin siitä, toisaalta en. Tuntuu vaikealta olla riippuvainen muista. Huonon rahatilanteen vuoksi en ole voinut ostaa edes ruokia, joten syöminenkin on mennyt Kämppiksen ja Myyrän piikkiin, inhottavaa. Omatunto soimaa ja kolkuttaa, ahdistun, kun ajattelen kuinka suureksi taakaksi heille olen. En ole hyvä ystävä. Toivon, että joskus voisin olla. Tällä hetkellä olen taakka, enemmän ja vähemmän.

Ottaa päähän.
Vihaan itseäni.
Olen huono ihminen.

Lähijengin esittely, osa 1

Kuten aiemmin jo mainitsin, niin aion käyttää ystävien oikeiden nimien sijaan peitenimiä. Näistä nimistä kun ei käy ilmi mitään, kuten sukupuolta, ikää tms. niin ajattelin kirjoittaa pienen esittelytekstin jokaisesta.

Kaveriporukkamme on erittäin tiivis, toisinsanoen kaikki tietävät toistensa asiat. Eli jos jollain on paha mieli, asiasta informoidaan eteenpäin ja yhdessä keksitään, mitä voisi toisen piristymisen eteen tehdä. Luottamus toisiimme on 100%, eipä muuten kyseinen järjestely toimisi. Jokainen tietää, että mikään henkilökohtainen asia ei liiku ulkopuolisille. Äitini kutsuu kaveripiiriämme Lähijengiksi.


Kämppis, aka Päästäinen
18-vuotias mies, johon tutustuin ammattikoulussa. Opiskelee ammattikoulussa turvallisuusalaa. Luonteeltaan erittäin avoin ja omaa pettämättömän huumorintajun. Asuu tällä hetkellä minun luonani väliaikaisesti, jotta olisi lähempänä työharjoittelupaikkaansa. Kämppiksen muisti on todella lyhyt ja asia aiheuttaakin useasti hauskoja tilanteita. Saa tilanteesta, kuin tilanteesta hauskan. Kämppis on tunteellinen ihminen, joka kantaa lähimmäisistään huolta jatkuvasti. Uskollinen ja lojaali ystävä, joka ei varmasti jätä pulaan, kun hänen luottamuksensa on ansainnut.

Bambi
Pian 24 vuotta täyttävä nainen. Opiskelee ammattikorkeakoulussa viestintää. Tutustuin Bambiin toisen ystävän kautta, tosin emme kumpikaan ole tuon kyseisen ystävän kanssa enää tekemisissä. Olemme tienneet toisemme jo pari vuotta, mutta kunnolla ystävystyimme vasta viime kesänä. Näen Bambia lähes päivittäin, hän on tuki ja turva - ystävä, joka ottaa minut aina kiinni, kun tipun pilvilinnoistani. Jos tarvii rehellisen mielipiteen mieltä askarruttavaan asiaan on Bambi juuri se oikea ihminen, jolta sitä kysyä. Hän ei kaunistele totuutta, vaan kertoo suoraan, kuinka asian näkee. Tämä on se piirre, mitä eniten hänessä arvostan.

Myyrä
Porukan kirjaviisas, 21-vuotias mies. Ylioppilaaksi kirjoittanut, tällä hetkellä työtön. Empaattinen ja kiltti ihminen, joka tekee mitä vain, jotta muilla olisi parempi olla. Joutuu välillä ikäviinkin tilanteisiin kiltteydensä vuoksi, mutta kukaan ei pysty käyttämään Myyrää hyväkseen niin, etteikö hän olisi tietoinen siitä. Myyrä on se, jolta löytyy aina lohduttavat sanat ankeimpiinkin tilanteisiin, hän muistuttaa ihmisten hyvistä puolista ja muistaa kehua silloin, kun kannustusta eniten kaipaa. Silloin, kun ongelmat pitää pilkkoa pieniksi palasiksi ja analysoida ne, on Myyrä se, jonka puoleen kannattaa kääntyä.

Mursu
18-vuotias, hiljainen mies. Alunperin Kämppiksen kaveri, joka on pikkuhiljaa ajautunut seuraamme. Opiskelee myös turvallisuusalaa ja on työharjoittelussa samassa paikkaa Kämppikseni kanssa. Mursun ajatukset ovat välillä aika sairaita (niin kuin minunkin) ja saammekin aika usein kuittailua tästä syystä. Mursu on ihminen, jonka ajatusmaailmasta on vaikea saada kiinni, hän ei päästä ihmisiä helposti lähelleen. Hän on kuitenkin empaattinen ja uskollinen ystävilleen, hän vain osoittaa kiintymyksensä omalla tavallaan.

Susi
Tämän hetkisen ystäväporukan vanhin tuttavuus. Tutustuimme vuonna 2006-2007, toisen ystävän kautta. 20-vuotias nainen, työtön työnhakija. Sairastaa vaikeaa masennusta, joka on jarruttanut hänen elämäänsä paljon. Susi on se, joka minua ja sairauttani parhaiten ymmärtää, ehkä juuri samankaltaisten kokemuksien vuoksi. Ystävyytemme on ollut kaikkea muuta kuin helppo, otamme helposti yhteen ja muutama pidempikin välirikko on ollut. Jostain syystä palaamme kuitenkin aina takaisin yhteen... Kumpikin tietää, että mikään välirikko ei ole niin paha, etteikö toisen luo voisi pahimmalla hetkellä mennä.

IhanaIdiootti
24-vuotias mies, työelämässä. Unelmieni mies. Paha poika, ainakin ulkonäöllisesti. Ihminen, jonka kuorta on vaikea murtaa, mutta varmaan juuri siksi hän onkin niin mielenkiintoinen. Se vähä, mitä olen hänen todellisesta minästään nähnyt, on jotain mahtavaa. Olemme tunteneet noin vuoden, josta puoli vuotta on ollut enemmän ja vähemmän säätöä. Lähijengini on naureskellut, että istumme varmaan vielä vanhainkodissakin ja kinastelemme kaikesta, etenkin siitä olemmeko yhdessä vai emme (vaikka takana olisikin viisi yhteistä lasta ja edessä yhteinen hautapaikka). Suhteemme on perinteinen viha-rakkaussuhde, säännöllisen epäsäännöllisesti olen joko vihastunut tai ihastunut häneen, aina päivästä riippuen.

Itsemurhayritys

Olen koittanut kasata ajatuksia kyseisestä asiasta, mutta vieläkin pää täysin sekaisin.

Toissa perjantaina yritin siis itsemurhaa, bentsojen ja viinan avuin. En onnistunut, yllättäen, kun täällä kirjoittelen. Muistikuvat etenkin lääkkeiden oton jälkeen ovat aika kehnot, mutta osan muistan ja kaverit ovat täydentäneet illan tapahtumia.

Olimme meillä perjantai-iltana, alkoholia oli tarjolla ja porukkaakin ihan kiitettävästi. Paikalla oli minun lisäksi pääasiassa vain meidän ''lähijengi'' muutamaa muuta lukuunottamatta, mukaanlukien IhanaIdiootti. Kaikki meni aluksi hyvin, oli hauskaa, naurettiin ja mitään suurempaa draamaa ei ollut. Yön pikkutunneilla meno alkoi pikkuhiljaa taantumaan, osa porukasta lähti kotiinpäin ja meille jäi enää vain muutama ihminen.

Joskus tuohon aikaan mulle iski aivan hirveä ahdistuskohtaus. (Noiden kohtausten aikana joudun tavallaan omaan maailmaan, en ymmärrä ympäröivästä maailmasta mitään enkä huomaa muita ihmisiä. Yleensä minut saa ns. heräteltyä tuosta tilasta juttelemalla minulle, mutta tällä kertaa kukaan ei ehtinyt väliin.) Menin vessaan, etsin sakset ja revin kättäni auki. Olin paniikissa, itkin, ahdistus tuntui ihan fyysisenä pahana olona. Jossain kohtaa IhanaIdiootti pyysi kavereitani tarkistamaan, mitä wc:ssä teen, koska olin ollut niin kauan siellä. Kämppikseni tuli koputtamaan oveen, päästin hänet sisään. Hänen jäädessä siivoamaan verijälkiä pois juoksin keittiöön, nappasin lähes täyden bentsopurkin käteeni ja kaadoin niitä kouratolkulla suuhuni. IhanaIdiootti yritti estää, turhaan. Lääkkeet huuhdoin kurkustani alas kirkkaan, erittäin vahvan viinan kanssa.

Kaverit olivat paniikissa, sanoivat, että on pakko soittaa ambulanssi. Kielsin, uhkasin tappavani kaikki, jos he soittavat apua paikalle. Kämppikseni päätti soittaa vanhalle ystävälleni, joka myös kärsii masennuksesta. Kyseinen kaveri tuli juoksujalkaa paikalle, vei minut vessaan oksentamaan ja käski muiden järjestää kyydin paikalle, koska edelleenkään en ambulanssikuljetukseen suostunut.

En muista juuri mitään matkasta sairaalaan (n. 30km), pieni välähdyksiä on siitä, että muut koittivat pitää minua hereillä. Ilmeisesti kaverit ovat kantaneet minut ensiapuun, josta pääsin suoraan hoitoon.

Kädessä olevat haavat tikattiin ja jouduin juomaan lääkehiiltä monta pullollista. Muistan, että se kuivasi kurkkua ja oli todella pahaa. Muistan, että itkin. Muistan, että halusin kotiin. Muistan ilkeän hoitajan, joka kysyi minulta miksi olen viillellyt. Sanoin, että en jaksa elää. "Ymmärräthän, että et sinä tällaisilla viilloilla itseäsi saa tapettua. Sinun pitää viiltää syvempään ja toiseen suuntaan." (Tuo kommentti on syöpynyt mieleeni. Myöhemmin teki mieli käydä sanomassa tuolle kyseiselle hoitajalle, että hänhän voisi opettaa minulle oikeaoppisen viiltelytekniikan, kun on kerran viiltelyn maisterintutkinnon suorittanut. Hillitsin itseni.) Yritin kaikin voimin päästä karkuun, hoitajat uhkasivat lepositeillä, ilmeisesti se sai minut rauhoittumaan vähän.

Toimenpidehuoneessa vietetty aika tuntui 15 minuutilta, kaverit kertoivat minun olleen siellä noin neljä tuntia, ennen kuin pääsivat katsomaan minua. Olin kuulemma kalpea kuin lakana, näky oli muistuttanut hieman Uuno Turhapuroa, kun lääkehiili ja veri oli värjännyt puolet naamastani, hampaani ja rinnukseni. Mustaa huumoria kaiken sekasorron keskellä, heh. Kavereiden tapaamisesta en muista muuta, kuin kämppikseni itkusta punaiset silmät. Tuntuu pahalta, kun mietin niitä.

Seuraavat 24 tuntia on aivan pimennossa, olen ilmeisesti nukkunut.

Ahdistus oli musertava, kun heräsin ja tajusin, etten ollut onnistunut. Mietin vain kaikkea paskaa, mitä joudun nyt kestämään. Tiesin, että tällä kertaa en pääsisi helpolla, lääkeyliannostus ei ole mikään kovin kaunis merkintä meriittilistalla. Luojan kiitos siitä, että olin ottanut ainoastaan omia reseptilääkkeitä, en siis voi saada syytettä huumausainerikkomuksesta, sillä kyseiset lääkkeet luokitellaan Suomessa myös huumausaineeksi.

En ole vieläkään varma, olenko iloinen vai surullinen siitä, että en onnistunut. Pää sekaisin. Jatkan myöhemmin.


One Word - Kelly Osbourne

Minä

En osaa sanoa, että kuinka mones ''ensimmäinen'' blogikirjoitukseni tämä on, mutta nyt ajattelin panostaa kirjoittamiseen tosissaan. Olen huomannut, että en osaa puhua asioista jotka vaivaavat päätäni, mutta kirjoittaminen onnistuu sitten sitäkin paremmin.

Olen 22-vuotias nainen, kotoisin Tukholmasta. Tällä hetkellä asun Pohjois-Suomessa, vuokralaisena pienessä omakotitalossa kahden kissani kanssa. Takana on keskeytynyt lukio sekä ammattikoulu, joihin todennäköisesti palaan vielä myöhemmissä kirjoituksissa.

Noin reilu puoli vuotta sitten paloin loppuun, osaksi liiallisen työnteon takia ja osaksi käsittelemättömien elämäntapahtumien takia. Alunperin olin sairaslomalla akuutin stressireaktion vuoksi muutaman viikon, mutta ahdistus ja työuupumus ei ottanut loppuakseen, joten sain lähetteen psykiatrian poliklinikalle. Säännöllisten tapaamisten jatkuessa sain lopulta kunnollisen diagnoosin sekä pidemmän sairasloman. Diagnoosina on siis unihäiriöt (F51.0 Ei-elimellinen unettomuus) sekä vaikea masennus (F32.2 Vaikea masennustila ilman psykoottisia oireita). Lääkityksenä on tällä hetkellä aamuisin 10mg Citalopramia mielialaa kohentamaan, iltaisin 7,5mg Mirtazapinia sekä 25mg Ketipinoria unen laatua parantamaan. Sairaslomaa on kirjoitettu aina helmikuun loppuun asti, mutta todennäköisesti en ole vielä tuolloin työkuntoinen ja sairaslomaa joudutaan jatkamaan.

Koin noin viikko sitten kunnollisen herätyksen, jolloin tajusin, etten tule koskaan paranemaan jos jatkan elämistä tällä tavoin. Päätin siis ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaa pikkuhiljaa järjestelemään elämääni kuntoon, tästä inspiroimana myös blogini nimi, baby steps.

Tämän hetkisenä tavoitteenani on saada elämän perusasioita kuntoon, kuten unirytmi, säännölliset ruokailut ja liikunta, käydä sovituissa tapaamisissa psykiatrian poliklinikalla ja niin edespäin, ymmärrätte varmaan.

Elämääni valaisemassa ovat perheeni (äiti ja hänen puolen sukunsa) sekä maailman parhaimmat <3 ystävät. Tulen kirjoittamaan ystävistäni peitenimillä, ihan vain siltä varalta, että joku nyt sattuisikin lukemaan näitä kirjoituksia. Lisäksi kuvioissa pyörii myös unelmieni mies - ihana idiootti - jota rakastan, mutta en halua/osaa/pysty myöntämään sitä itselleni saatikka muille. Suhteeni häneen on vähintäänkin tuhoisa, mutta jotain sellaista hän minulle antaa, että en ole valmis luovuttamaan. Isäni kanssa en ole tekemisissä, mutta tästäkin lisää myöhemmin.

Mahdollisista kirjoitusvirheistä en aio piitata, sillä haluan kirjoittaa suoraan sydämestäni, miettimättä liikaa.

Eiköhän tässä ole jo tarpeeksi taustadataa, mistä on hyvä lähteä liikkeelle. Naurattaa vähän se, miten analyyttinen tämä ''ensimmäinen'' kirjoitukseni on, mutta eiköhän se kirjoitustyylikin muutu rennompaan suuntaan blogikirjoitusten lisääntyessä... :)


Hurts - Stay