Yksin

Olen niin yksin kaikkien ajatusten kanssa, tuntuu että pää hajoaa. Helpotustahan tähän saisi sillä, että vain kertoisin ystäville/II:lle, mitä oikeasti ajattelen. Se vain on niin vaikeaa. Tuntuu, että en osaa taaskaan puhua, toisaalta asioiden ajatteleminen on liian ahdistavaa.

Mulla on ihmisiä, joille puhua, en vain tiedä mistä aloittaisin. Häpeän omia ongelmiani ja sairauttani, enkä haluaisi jauhaa niistä enempää, kuin on tarpeen. Pelkään, etteivät ihmiset pysty hyväksymään heikkouksiani, etenkin kun en itsekään siihen pysty.

Kaikki käytännön asiat on mullin mallin, enkä yhtään tiedä, miten minun pitäisi toimia, että pääsisin tässä kaikessa eteenpäin. Olen koittanut kysyä neuvoa MTT:ltä, mutta loppupeleissä olen kuitenkin itse joutunut selvittämään kaikkia asioitani. Sen verran on tultu vastaan, että mulle on haettu edunvalvojaa.

Aika epäileväinen olen tuon edunvalvojan  suhteen, sillä siinä tapauksessa joudun luovuttamaan kaikki rahalliset oikeudet (mutta samalla myös vastuun) jonkun toisen käsiin. Toisaalta olen ajatellut, ettei kukaan voi oikeastaan enempää kusta minun asioita, ku oon jo tehnyt. Tiedän, että jossain kohtaa mulla vituttaa, etten saa itse määrätä omia raha-asioita, mutta uskon helpotuksen olevan suurempi, kuin vitutuksen. Minun ei kuitenkaan tarvitse itse huolehtia mistään laskuista tms, vaan voin keskittyä paranemiseen ihan täysillä. Raha-asiat on kuitenki ne, mitkä minua kaikista tässä sairaslomalla olossa stressaa.

***

Haluan taas eristäytyä.

Ottaa päähän ja vituttaa, että olen niin huono ihminen. Raivostuttaa niin hemmetin paljon, että tekis mieli vain huutaa ja itkeä, pistellä paikkoja palasiksi ja rypeä itsesäälissä. Ihan niinku sekään mitään auttais.

Pelko

Luin aiemmin yhtä toista blogia, missä kirjoittaja kertoi lyhyesti peloistaan, samalla hän kannusti myös muita tekemään samoin.

Huomasin, kuinka pelontäyteinen minun elämä on. Pelkään monia asioita, suurimmaksi osaksi omaa mielikuvitusta ja ajatusmaailmaa, mutta silti. Toisaalta oman mielen tuottamaa se pelko juurikin on. Ajattelin kirjoittaa tämän hetken suurimmista peloista.

Pelkään...

...Ihmistäyteisiä paikkoja
kuten suuria marketteja, kauppakeskuksia, ruokapaikkoja. Lisäksi kuntosalilla käyminen on miltei mahdotonta aamutuntien jälkeen, koska alan panikoimaan sitä porukkamäärää, mikä siellä huitelee. Jostain ihmeen syystä kuvittelen, että jokainen ihminen arvioi ja tuomitsee minut, esim. ''kuvitteleeko nyt tuokin, että se jollain salitreenillä alkais näyttämään hyvältä?'' ja ''taas tuokin on syömässä, onko tuo nyt kummakaan, että on tuon kokoinen?''
Etenkin nyt, kun tuo kirjoittaa, se tuntuu hullulta. Vaikea uskoa, että kukaan ihminen on niin kyllästynyt omaan elämäänsä ja itseensä, ettei keksi parempaa tekemistä, kuin minun tarkkailemiseni, heh. Silti tuo on asia, mikä vaikeuttaa elämääni huomattavasti. Esimerkiksi eilen en kyennyt käymään kaupassa ostoksilla IhananIdiootin kanssa, koska tunsin itseni niin kamalaksi, rumaksi ja arvottomaksi.

...Postia
Kuulostaa varmaan maailman typerimmältä asialta, mutta jokapäiväinen posti on mulle myöskin lähes ylitsepääsemätön ongelma. Tilannetta pahentaa vielä se, että mulla on postilaatikko, joten voin siirtää postista koituvaa ahdistusta jättämällä postit laatikkoon - millään tapaa järkevää tai fiksuahan tuo ei ole. Jotenkin tämä rahattomuus tekee kaikesta niin vaikeaa, tuntuu ahdistavalta katsoa laskuja, kun tietää, ettei niiden eteen voi tehdä mitään.

...Menettämistä
Olen kokenut viimeaikoina niin paljon menetystä, että päivän aikana koen monet ahdistuskohtaukset ja ikävät hetket menettämisenpelosta johtuen. Pelkään, kuvittelen ja odotan menettäväni pian taas lisää, tämä asia saa minut musertumaan aivan täysin. Eniten pelkään tietenkin läheisten ihmisten menettämistä, kuten varmaan jokainen.

...Vastuuta
Olen tällä hetkellä niin huonossa jamassa, että pystyn hädintuskin pitämään itseni kasassa, etten romahda. Jokainen pieninkin vastuutyö tuntuu mahdottomalta, enkä meinaa saada mitään tehtyä. Aikojen pitäminen ja asioiden hoitaminen on haastavaa, enkä suoriudu niistä, ellei joku ole minua koko ajan siihen pakottamassa.

...Heikkoutta
Olen tottunut siihen, että aina tulisi olla vahva ja jaksaa. Etenkin äitin edessä. Tämä taas johtaa siihen, että en salli itseltäni heikkoutta. Itseinho aivan järkyttävän suureksi kun huomaan olevani heikoilla, tämän vuoksi taas kämpiltä poistuminen tai julkisille paikoille meneminen vaikeutuu huomattavasti. Peitän heikkouttani vetämällä hirveää roolia, joka taas käy raskaaksi ajan myötä.

...Täydellistä romahdusta
Jatkuva roolin vetäminen on vaikeaa ja raskasta, mutta tuntuu jokseenkin välttämättömältä. Se on ainoa tapa, jolla voin unohtaa oman todellisen minäni hetkeksi. Lisäksi tiedän, ettei romahtamiseen ole varaa, koska kokemuksella voin sanoa, että sieltä jaloilleen pääseminen on yhtä helvettiä.

...Luottotietojen menettämistä
Huonon rahallisen tilanteen vuoksi (KELAn perseilyn sairauspäivärahan maksamisen kanssa) pelkään luonnollisesti sitä, että laskut kasvavat älyttömästi korkoa ja menetän lopulta luottotietoni. Tiedän, ettei kyseessä ole lopun elämää kestävä merkintä, mutta muutama vuosikin on liikaa. Olen vakuuttunut siitä, että elämäni loppuu juurikin siihen pisteeseen, jos luottotietoni menevät. 

...Vaikeuksien myöntämistä
Kaiken tämän myöntäminen itselleen (ja varsinkin muille) on aivan kauheaa. Oletan, että muut pitävät minua huonona ihmisenä, jos tietävät heikkouteni ja pelkoni, etenkin kun ne ovat niin typeriä... Lisäksi yksin pärjäämisen vietti on niin suuri, että avun vastaanottaminen on multa aivan järkyttävän hankalaa.


Hmm.

...

Haluaisin repiä kädet auki, raapia joka paikan ihosta verille. Haluan tuntea tuskaa, fyysistä kipua, joka saa  minut unohtamaan kaiken henkisen kivun hetkeksi.

Haluan pois tästä kaikesta, paeta maailman ääriin, mistä kukaan ei löydä minua.

En jaksa tätä oloa, olen kyllästynyt siihen, etten pääse tästä ahdistuksesta eroon.

Olen huono ihminen, sen lisäksi vielä muidenkin asioiden pitää kusta, etten varmasti voi olla luottamuksen arvoinen kenellekään. On niin paljon asioita, joihin haluaisin vaikuttaa, mutten kykene syystä tai toisesta. Joko asioita on niin vaikea muuttaa tai sitten ne vain ovat sellaisia, mihin omat valtuuteni eivät riitä. En halua olla tällainen.

Syvä huokaus

Asiat on pääpiirteissään mallillaan. Ainakin ihmissuhdeasiat.
Rakkaudessa ei vois mennä paremmin, ystävien kanssa on tullut vietettyä aikaa.

Loput asiat onkin sitten päin persettä: laskuihin ei ole rahaa, ennenku Kela taas ystävällisesti maksaa sairauspäivärahan. Asumistukea ei makseta, joten vuokranmaksu on aikalailla mysteeri. Ja sitten se pieni ääni pään sisällä, joka ei jätä rauhaan: tapan itseni. Tapan itseni. Tapan itseni.

Syyllisyys ahdistuksesta painaa.
Iloisen roolin vetäminen on raskasta.
Onni on toisaalta aitoa, mutta valehtelen, kun sanon että  ''kyllä tämä tästä vielä''.

Pelkään, etten selviä kaikesta.
Ahdistaa kaikki ne asiat, jotka olen saanut kustua.
Haluan olla onnellinen, mutta en uskalla, koska pelkään kaiken kaatuvan päälle.

Toisaalta olen tehnyt edistymistä parantumisen suhteen. Toisaalta takapakki on valtava. Olen tällä hetkellä takaisin ensimmäisessä ruudussa: kieltäminen ja pakeneminen. En malta pysähtyä hetkeksikään niin, että olisin yksin. Tiedän, kuinka pahasti kaikki löis silloin vasten tajuntaa.

Auttakaa.

What if I wanted to tell you goodbye?

Olen huono.

Huono.
Kauhea.
Inhottava.
Ruma.
Lihava.
Idioottimainen.
Lapsellinen.
Naiivi.
Typerä.
Viallinen.

Minussa on paljon vikaa. Tai no, paljon ja paljon. Helpommin sanottuna yksi vika: olen olemassa. En ole tehnyt mitään, jotta ansaitsisin elämän. Tai perheen. Tai ystävät. Tai IhananIdiootin. Mikä heille on parempaa? Että olen olemassa, saastuttamassa heidän ympäristöään ja mieltään? Kylvämässä ahdistusta, pelkoa ja inhoa?

Tai sitten se toinen vaihtoehto - että en ole.

Mikä on kamalampaa:

- Katsoa vierestä, kun pilaan itseni ja muut. Nähdä, kuinka ahdistunut olen, kuinka tartutan tuota masentuneisuutta ja synkkyyttä muihin,
vai,
- Päästää minut menemään; surra aikansa, sitten jatkaa elämää. Ilman, että olen itse aiheuttamassa kaikkia niitä kamalia tunteita muille, joita itse koen.

Olen loukussa omassa päässäni, ahdistuksessani ja masennuksessani. Pelkään, etten pääse tästä pois. Pelkään, etten voi parantua.

Vihaan kaikkea sitä, mitä olen. Olen niin huono, etten keksi enää tarpeeksi sanoja kuvastamaan vajaavaisuuttani. Tiedän, etten kykene täyttämään kenenkään tarpeita. Etenkään IhananIdiootin. En pysty olemaan täydellinen (jonka hän ansaitsee), en pysty olemaan tarpeeksi viehättävä tai kiinnostava. En kykene täyttämään mitään hänen tarpeistaan, en seksuaalisia tarpeita taikka muitakaan. Olen huono. H-U-O-N-O.

En myöskään pysty hyväksymään omaa huonouttani. Siinäpä se juju taitaakin piillä, miksi en pääse elämässä eteenpäin. En anna itselleni anteeksi sitä, etten ole täydellinen. En halua antaa itselleni anteeksi sitä, etten ole täydellinen. Koen, että kaikki minun ympärilläolevat ihmiset ansaitsevat täydellisyyttä, enkä pysty sitä antamaan.

Ahdistus on käsittämättömän suuri juuri tällä hetkellä. Eniten toivoisin, että saisin lukittautua rauhassa vessaan, ottaa jotain terävää ja repiä valtimot auki. Katsoa vierestä, kuinka veri valuu ihoani pitkin. Tuntea, miten elämä jättää ja tilalle astuu rauhallinen ja turvallinen kuolema.

Tunnen syyllisyyttä siitä, että haluan pois.
Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että kaikki haluaisivat kertoa vikani, huutaa huonommuudestani, piestä minua rumilla sanoilla. Uskon, että he haluaisivat minun lähtevän, mutteivat voi sanoa sitä ääneen. Luulen, että he etsivät syytä, jonka verkukkein voisivat minut jättää, mutteivat keksi sitä.

Tiedän, että minun kuuluisi kuolla. Ei elämää tehty minua varten, minut on luotu kuolemaan nuorena.