Ikävä ja koti-ikävä

Eilen mulla tuli aivan tajuton ikävä Tukholmaan.

Juteltiin IhananIdiootin kanssa siitä, että voitais kesällä tehdä pikku reissu minun kotiseudulle. Se on innostunu ajatuksesta ja haluaa nähdä tuon mulle niin rakkaan ja tärkeän paikan. Mullaki haluttaa niin hirveästi lähteä, on siitä kuitenkin melkein kaks vuotta, ku olen viimeksi käyny Tukholmassa.

Illalla lueskelin kirjaa sängyssä ja kuuntelin ulkoa tulevia ääniä; linnunlaulua, ohiajavia autoja, ihmisten huutoja. Pistin silmät kiinni ja kuvittelin olevani omassa lapsuudensängyssäni Tukholmassa. Toisaalta tuo muistelu ja ajattelu oli lohduttavaa, mutta samalla mieleen tuli kaikki menneisyyden aaveet. Silti osa minusta haluaa takaisin, sillä vaikka minun lapsuus onkin ollut hankala ja pelontäyteinen, niin omalla tavallaan se on mulle tuttua ja turvallista. 

Oman menneisyyden ajattelua on myös lisännyt se, että Piksu sai viime viikolla ensimmäisen lapsensa, pienen, terveen pojan. Tuntuu kummalliselta, että Piksu on nyt äiti... Minun silmissä se on kuitenki vielä lapsi, minun pikkusisko. Tiiän kuitenki, ettei kukaan vois pärjätä paremmin, ku Piksu.

En tiedä, mitä muuta kirjoittaisin. Ei oikein ajatus toimi vielä tähän aikaan.

Rentoa viikonlopun viettoa

Eipä ole taas ollut aikaa kirjoitella viimeaikoina. Kaikki on ollut ihan kamalaa hullunmyllyä, on pitänyt järjestellä asioita suuntaan jos toiseenkin. Kaiken tuon puolesta alkaa jo pikkuhiljaa helpottamaan, ainoat asiat mitä pitäis hoitaa on viikkosiivous ja kaikki ne kauan venyneet asiat.

Myyrä sai tuossa aiemmin viime viikolla idean, että voitais alkaa pitämään peli-iltoja lähijengin kesken. Viime viikolla pelailtiin kahtena iltana, ja oli aivan hurjan hauskaa. Jotenki se yhteisöllisyyden tunne ja lämmin ilmapiiri piristi mieltä ihan tajuttomasti, hetkeksi unohti kaikki ahdistuksen aiheet ym. paskat. Tuli naurettua ihan hirveästi ja haluan ehdottomasti jatkaa tätä perinnettä.

Viikonloppua vietettiin IhananIdiootin kanssa sen äidin luona. Käytiin ajelemassa mönkijällä, paistelemassa makkaraa ja muutenkin oltiin yhdessä. Nautin täysillä, tuntu hyvältä päästä rauhoittumaan sinne luonnon helmaan kaiken kaaoksen keskeltä. II:n kanssa on muutenkin niin helppo olla - ei tarvitse esittää mitään tai olla minään, viettää vain aikaa ja tuntea olonsa niiiiin rakastuneeksi. Oon jo pariin otteeseen miettinyt, että onko tämä liian hyvää ollakseen totta, vai tuntuuko kaikki vain niin supertäydelliseltä ja ihanalta siksi, että mikään muu ei tahdo onnistua. Toisaalta mulla on aikalailla samalainen olo ystävien kanssa (ei siis riidellä tai mitään, voi olla oma itsensä ja porukassa on hyvä olla jne), joten voi olla, että maalailen vain piruja seinille. Jotenkin on liian tottunut siihen, että kaikki tahtoo mennä päin metsää.

Olen koittanut pysyä positiivisena, vaikka stressiä onkin ihan hirveästi. Lääkkeetki oon saanu otettua joka aamu, kiitos tästäkin II:lle, joka jaksaa huolehtia ja patistaa. Olo on vähän parempi kuin viikko tai pari sitten, toivottavasti sais nyt edes hetken aikaa rauhoittua.

Odotan kesää ihan hulluna. Jotenkin tuntuu, että kaikki on silloin muka paljon helpompaa... Ja jos ei ole, niin ainaki on kiva ilma ja voi sentään lämmitellä auringossa. :)

Muuttorumbaa

Oon monesti miettiny, että kuinka paljon yhden ihmisen tulisi kestää. Kuinka paljon taakkaa voidaan yhdelle hengelle antaa? Koska kaikki alkaa helpottamaan?

On mulla paljon hyvääki, sitä en voi kieltää. Ne hyvät asiat vain tahtoo aina unohtua, kun jotain uutta pahaa tulee tilalle.

Viime ajoista sen verran, että olen joutunut muuttamaan. Kelan sairauspäivärahojen myöhästelyn takia mulla ei ollut varaa pitää tuota asuntoa, joten olen nyt sitten kodittomana, heh. Pitääpä tämäkin ilmeisesti kokea. Oon majoittautunu IhananIdiootin luokse, pikkuhiljaa laittelen täällä tavaroita paikoilleen ja koitan asennoitua siihen, että tämä on nyt myös minun ''koti''.

Tuntuu paskalta, että ''yhteenmutto'' tapahtui tällaisissa merkeissä. Tosin II on jo jonkin aikaa ehdotellut yhteenmuuttoa, itse olen asiaa aika paljon empinyt. Lähinnä sen takia, että pelkään suhteen kaatuvan, jos otamme liian suuren askeleen kerralla. No, nyt ei ollut oikein muita mahdollisuuksia, eikä tuo ainakaan II:tä näytä haittaavan, onneksi. Saapas vain nähdä, kuinka suuri kompastuskivi tuo tulee mulle olemaan, koska toisaalta tuntuu, että olen taakkana ja riippakivenä, kun olen muiden ''huolehdittavana''. Toivottavasti pääsen noista ajatuksista yli.

Vappu tuli vietettyä vähän turhan railakkaasti, vedin ihan överikännit ja otin yhteen II:n kanssa. Lopulta soitin MTT:n päivystävään numeroon, koska itsetuhoiset ajatukset olivat niin hallitsevia. Päivystäjä päätyi soittamaan mulle ambulanssin ja jouduinkin sitten yöksi sairaalaan. Aamulla karkasin sieltä ennen kuin lääkäri oli ehtinyt kiertämään, ei ollut kovin iloista porukkaa, kun huomasivat minun puuttuvan... :D Juttelin kuitenkin hoitajien ja lääkärin kanssa puhelimessa ja ei onneksi tarvinnut mennä takaisin. Ainoa positiivinen asia tuossa jumalattomassa humalatilassa oli se, että viiltelyjäljet on todella pienet, vaikka rispauksia onkin pitkin kättä. Eipähän kuitenkaan jää aivan hirveitä jälkiä, kun nuo kädet ei muutenkaan ole kauneimmasta päästä entisien arpien takia.

***

Pitäis alkaa laittamaan pyykkikonetta päälle, että sais joskus tämän kauhean hajotuksen täältä siivottua. Ahdistaa ihan suunnattomasti. II:kään ei ole nyt kotona, joten täytyy vain koittaa kestää. Yritän keskittyä elämän positiivisiin asioihin ja kannustaa itteäni jaksamaan, ehkä mie siten selviän vielä muutaman päivän. Vittu.